Olen ollut yhdessä mieheni kanssa seitsemän vuotta. Rakastuimme ja ihastuimme palavasti, ja suhteemme syttyi nopeasti.
Kun olimme olleet vajaan vuoden yhdessä, hairahdin seksiin entisen ihastukseni kanssa. Vaikka rakastin miestäni (silloinen poikaystävä) kovasti, tunsin tilapäistä epävarmuutta siitä, pitäisikö toinen kortti kuitenkin katsoa. Hyvin nopeasti tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan pitää varsinaisen poikaystäväni.
En uskaltanut koskaan kertoa poikaystäväni menetyksen pelossa hänelle seikkalustani, jota kaduin kuitenkin kovasti. Kuitenkin omatunto oli niin hirvittävän huono, että menin kertomaan tapauksesta henkilölle, johon luotin ja jota pidin ystävänäni. Vuotta myöhemmin riitaannuin pienestä asiasta "ystävän" kanssa, ja kostoksi hän kävi kertomassa pettämisestäni poikaystävälleni.
Pettämisestä seuraavat ajat olivat hirveitä, mutta piakkoin puolisoni halusi antaa minulle anteeksi. Meillä oli kova halu yrittää yhdessä, ja niinpä muutimme keväällä 2002 yhteen. Siitä seurasi kihlaus ja avioituminen.
Vaikka nautimme kovasti yhteisestä elämästä, pettäminen ei koskaan hävinnyt mielestämme. Aina riidan tullen mieheni sai tahtonsa lopulta läpi ja mustamaalattua minut, koska häntä olin kerran pettänyt. Oli hyvin helppoa kuitata minulle siitä, kuinka minulla ei pitäisi olla mihinkään mitään sanomista, koska kerran olen pettänyt ja ikäni olen petturi.
Asiat kuitenkin selvisivät tilapäisesti aina vaan, vaikka asiasta on riidelty tasaisin väliajoin. Viime syksynä saimme maailman ihanimman tyttövauvan, ja sitä onnea ei voinut sanoin kuvata. Olemme molemmat hyvin lapsirakkaita, ja yhdessä on ollut ihanaa seurata lapsen kehitystä.
Kun "kuherruskuukaudet" vauvan kanssa olivat ohitse ja elämäntilanne tasaantui jälleen, pettämisreissusta keskustelu on jälleen roihahtanut käyntiin. Asia kummittelee edelleen taustalla, eikä mieheni pysty omien sanojensa mukaan luottamaan minuun. Aina riidan tullen asia kaivetaan esille. Myös itse olen alkanut vuosien saatossa katua entistä enemmän tapaustani, enkä halua tuntea itseäni huonoksi ihmiseksi. Minä en anna anteeksi itselleni, eikä mieheni anna anteeksi minulle. Emme yksinkertaisesti osaa rakentaa uudelleen perusluottamusta.
Olemme keskustelleet nyt erosta vakavasti jonkun aikaa, ja eilen illalla tulimme siihen tulokseen, että ero on väistämätön. Mieheni ei voi unohtaa, enkä minäkään. Sen sijaan, että osaisin parantaa suhteemme laatua, mietin vain, kuinka voisin aloittaa elämän jossakin muualla. Haaveilen vieläkin avioliitosta ja lapsista, ja tiedän kyllä tasan tarkkaan, minkä virheen jätän tekemättä mahdollisessa uudessa suhteessani. Jos jotakin tässä elämäntilanteessa on hyvää, niin kaikesta huolimatta olen ollut rehellinen loppupeleissä. Olkoonkin, etten pystynyt alussa kertomaan asiasta itse puolisolleni, silloin vuosia sitten...
Työkuvioideni vuoksi minun on muutettava tyttöni kanssa ainakin aluksi 600 kilometrin päähän tytön isästä. Mieheni sanoo, että hänen sydämensä särkyy tämän vuoksi, mutta uskomme, että lapsen on parasta olla äitinsä kanssa. Enkä rintaruokintalasta voisi antaakaan yhteishuoltajuuteen! Muutto on varmaankin edessä tämän kuun lopussa. Katselen juuri ulos, kun mieheni keinuttaa tyttöämme pihakeinussa. Voitte kuvitella, miten hirveältä tuntuu.
Te tietysti ajattelette, että eikö olisi kannattanut huomata asia jo ennen avioliittoa ja lasta. Totta kai olisi pitänyt! Jossittelu ei enää vaan auta. Asiat ovat menneet näin, ja nyt on vain keskityttävä siihen, kuinka saamme elämämme eteenpäin.
Kirkon perhetyön johtaja Martti Esko (vai mikä se oli) on joskus sanonut, että yksikin pettämiskerta on jo kohtalokas kuolinisku suhteelle, eikä siitä todennäköisesti pari selviä. Ei selviäkään. Katsoessani ulos ikkunasta ymmärrän, kuinka suuren laskun joudun elämässäni maksamaan yksittäisestä pettämisestä. Avioerostamme tulemme kertomaan tulevana viikonloppuna vanhemmillemme.
Yrittäkää hyvät ihmiset pysyä uskollisina kumppaneillenne. Ja jos vahinko tapahtuu, niin älkää uskoutuko asiasta kenellekään, mikäli haluatte jatkaa elämäänne. Toinen siihen pystyy, toinen ei. Tämä tarina on tosi.
Kun olimme olleet vajaan vuoden yhdessä, hairahdin seksiin entisen ihastukseni kanssa. Vaikka rakastin miestäni (silloinen poikaystävä) kovasti, tunsin tilapäistä epävarmuutta siitä, pitäisikö toinen kortti kuitenkin katsoa. Hyvin nopeasti tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan pitää varsinaisen poikaystäväni.
En uskaltanut koskaan kertoa poikaystäväni menetyksen pelossa hänelle seikkalustani, jota kaduin kuitenkin kovasti. Kuitenkin omatunto oli niin hirvittävän huono, että menin kertomaan tapauksesta henkilölle, johon luotin ja jota pidin ystävänäni. Vuotta myöhemmin riitaannuin pienestä asiasta "ystävän" kanssa, ja kostoksi hän kävi kertomassa pettämisestäni poikaystävälleni.
Pettämisestä seuraavat ajat olivat hirveitä, mutta piakkoin puolisoni halusi antaa minulle anteeksi. Meillä oli kova halu yrittää yhdessä, ja niinpä muutimme keväällä 2002 yhteen. Siitä seurasi kihlaus ja avioituminen.
Vaikka nautimme kovasti yhteisestä elämästä, pettäminen ei koskaan hävinnyt mielestämme. Aina riidan tullen mieheni sai tahtonsa lopulta läpi ja mustamaalattua minut, koska häntä olin kerran pettänyt. Oli hyvin helppoa kuitata minulle siitä, kuinka minulla ei pitäisi olla mihinkään mitään sanomista, koska kerran olen pettänyt ja ikäni olen petturi.
Asiat kuitenkin selvisivät tilapäisesti aina vaan, vaikka asiasta on riidelty tasaisin väliajoin. Viime syksynä saimme maailman ihanimman tyttövauvan, ja sitä onnea ei voinut sanoin kuvata. Olemme molemmat hyvin lapsirakkaita, ja yhdessä on ollut ihanaa seurata lapsen kehitystä.
Kun "kuherruskuukaudet" vauvan kanssa olivat ohitse ja elämäntilanne tasaantui jälleen, pettämisreissusta keskustelu on jälleen roihahtanut käyntiin. Asia kummittelee edelleen taustalla, eikä mieheni pysty omien sanojensa mukaan luottamaan minuun. Aina riidan tullen asia kaivetaan esille. Myös itse olen alkanut vuosien saatossa katua entistä enemmän tapaustani, enkä halua tuntea itseäni huonoksi ihmiseksi. Minä en anna anteeksi itselleni, eikä mieheni anna anteeksi minulle. Emme yksinkertaisesti osaa rakentaa uudelleen perusluottamusta.
Olemme keskustelleet nyt erosta vakavasti jonkun aikaa, ja eilen illalla tulimme siihen tulokseen, että ero on väistämätön. Mieheni ei voi unohtaa, enkä minäkään. Sen sijaan, että osaisin parantaa suhteemme laatua, mietin vain, kuinka voisin aloittaa elämän jossakin muualla. Haaveilen vieläkin avioliitosta ja lapsista, ja tiedän kyllä tasan tarkkaan, minkä virheen jätän tekemättä mahdollisessa uudessa suhteessani. Jos jotakin tässä elämäntilanteessa on hyvää, niin kaikesta huolimatta olen ollut rehellinen loppupeleissä. Olkoonkin, etten pystynyt alussa kertomaan asiasta itse puolisolleni, silloin vuosia sitten...
Työkuvioideni vuoksi minun on muutettava tyttöni kanssa ainakin aluksi 600 kilometrin päähän tytön isästä. Mieheni sanoo, että hänen sydämensä särkyy tämän vuoksi, mutta uskomme, että lapsen on parasta olla äitinsä kanssa. Enkä rintaruokintalasta voisi antaakaan yhteishuoltajuuteen! Muutto on varmaankin edessä tämän kuun lopussa. Katselen juuri ulos, kun mieheni keinuttaa tyttöämme pihakeinussa. Voitte kuvitella, miten hirveältä tuntuu.
Te tietysti ajattelette, että eikö olisi kannattanut huomata asia jo ennen avioliittoa ja lasta. Totta kai olisi pitänyt! Jossittelu ei enää vaan auta. Asiat ovat menneet näin, ja nyt on vain keskityttävä siihen, kuinka saamme elämämme eteenpäin.
Kirkon perhetyön johtaja Martti Esko (vai mikä se oli) on joskus sanonut, että yksikin pettämiskerta on jo kohtalokas kuolinisku suhteelle, eikä siitä todennäköisesti pari selviä. Ei selviäkään. Katsoessani ulos ikkunasta ymmärrän, kuinka suuren laskun joudun elämässäni maksamaan yksittäisestä pettämisestä. Avioerostamme tulemme kertomaan tulevana viikonloppuna vanhemmillemme.
Yrittäkää hyvät ihmiset pysyä uskollisina kumppaneillenne. Ja jos vahinko tapahtuu, niin älkää uskoutuko asiasta kenellekään, mikäli haluatte jatkaa elämäänne. Toinen siihen pystyy, toinen ei. Tämä tarina on tosi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
parasta itse kertoa heti pettämisestä jo kun se tapahtuu. Erota heti eikä väkisin mennä eteenpäin.
Sekin on yksi hyvä vaihtoehto. Jos haluaa asiasta jollekin puhua, niin se petetty puoliso on numero yksi. Ja ero olisi ollut asianmukaista hoitaa heti. Enkö itsekin sanonut niin? Mutta elämä ei etene aina ihanteiden mukaisesti, ja nyt on vain mietittävä jossittelun sijaan, miten tästä eteenpäin.
Voimia! En osaa sanoa tähän tilanteeseen mitään muuta.
Uskon 100% tapahtuneeseen. Minä sain tuntea samanlaista kohtelua tarkalleen 19v. Melkein joka riidan aikana minut lyötiin hiljaiseksi asialla. Uskoin itsekkin olevani huono ihminen.Välillä oli hyviä aikoja, mutta aina minut nujerrettiin. Tapahtuneen takia annoin miehelleni vapauksia käydä esim. tuolloin niin suosituissa naistentansseissa ja useasti.
Asian uudelleen ja uudelleen esille ottaminen loppui 6 vuotta sitten, kun mieheni itse paloi pettämisestä. Silloin asia riideltiin loppuun ja kumpikaan ei muistuttele menneestä. Elämme suhteellisen mukavassa suhteessa.
Olisi saanut ystäväsi olla kertomatta ohimennyttä tapahtunutta.
Älkää tehkö vielä hätiköityjä päätöksiä, hakekaa apua vielä ulkopuolelta, koska tunteita välillänne varmasti on. Tämä on aika yleistä niin naisten kuin miesten taholta asialla tavallaan kiristäminen, alistaminen.Myös läheisessä tuttavapiirissä oli vastaava tilanne. Silloin saimme toisiltamme tämän naisen kanssa " vertaistukea". Myös heillä on perhe-elämä tasapainottunut. Vasta viime viikolla asiasta keskustelimme. Lapset on molemmilla maailmalla ja aivan tasapainoisia ihmisiä. Muistelimme kuinka saunan lauteilla itkettiin.
Minäkin petin miestäni kerran, mies teki saman tempun. Tapahtuneesta on vuosia silti se vaivaa mieltä, meidän molempien teot. Yhdessä pysyttiin. Mies sanoo että asia ei enää vaivaa,minua vaivaa, enemmän tämä oma erehdykseni, mietin aina miksi minä tein niin? En pysty antamaan anteeksi itselleni ja usein mietin olisiko tämä toinen ollut miehelleni parempi. Yhdessä me selvittiin silloin,riideltiin,itkettiin huudettiin.Rakastan miestäni enemmän kuin koskaan,olen onnellinen että pysyimme yhdessä. Olisipa teilläkin mahdollisuus selvittää asiat ja jatkaa yhdessä,kun on pieni lapsikin. Toivottavasti jaksatte eteenpäin kävi miten kävi.
Kirjoituksesi sai taas ajattelemaan tätä elämän raadollisuutta. Yhdestä pienestä virheestä joutuu maksamaan kovan hinnan - liian kovan.
Jos teillä on tunteita toisianne kohtaan. Yrittäkää. Etsikää se pahin solmu mikä siellä suhteessa hiertää. Hakekaa apua ammatti-ihmisiltä. Teidän tilanteenne ei mielestäni ole ollenkaan paha.
Sinä olet tekoasi katunut. Et varmasti tule sitä virhettä uudelleen tekemään. Puoliso voi teon anteeksi antaa, vaikka ei hyväksykään tekoa.
Tämä ns. ystäväsi teki kyllä elämänsä pahimman mokan asiasta kertoessaan. Hän hävetköön. Anteeksipyynnön olisi velkaa teille molemmille.
Ihmisinä me ei olla kuitenkaan täydellisiä. Virheitä sattuu. Tahtomattansakin loukkaan toista. Onneksi on anteeksianto.
Pyydän teistä harkitsemaan vielä. Teillä on kuitenkin tunteita toisianne kohtaan ja teillä on pieni lapsi. Teillä on kaikki ainekset siihen, että voitte onnistua. Tästä tapahtumaketjusta voitte ottaa vain opiksenne.
Hyvä motto elämälle on, että tee toiselle se mitä toivot muidenkin tekevän sinulle.
Tällä lauseella elämässä menee jo pitkälle - jos molemmat sen oivaltavat.
Asia on arka ja raskas. Avoimuus ja rehellisyys ovat aineksia joilla tulette tästä läpi pääsemään.
Miehellesi voit esittää kysymyksen: kuinka hän voi luottaa koskaan ehkä tulevaan uuteen puolisoonkaan? Sinuun hän on kuitenkin tutustunut vuosien varrella. Viihdytte yhdessä ja lapsi on sitonut teidät, kuitenkin, loppuelämäksenne yhteen.
KAikkea hyvää teille toivoen,
kohtalontoveri
...ei todellakaan pääse asian yli, voi todellakin olla paras harkita jaksatko loppuelämääsi hänen kanssaan. Muuten saat vielä vanhana mummonakin kuulla asiasta ja epäilemättä lapsi saa kuulla kaikenlaista ikävää. Vauvastakin voi tehdä yhteishuoltosopimuksen.
minullekin. Vaimoni piti toista miestä vaikka hänen mielestään se ei varsinainen suhde ollutkaan. Pettäminenkö ja kostaminen auttaisi? En usko ihan siihenkään.
Aika varmaan korjaa paljon asioita, mutta elämän suurimmat pettymykset eivät koskaan haihdu pois, ne jättää poltinmerkkinsä. Ja ne muuttaa käsitystäsi rakkaimmistakin ihmisistä.
Parempi on pysyä hyvinä ystävinä ja erota sovussa kuin jatkaa riitelevänä parina.
Tsemppiä ja rohkeutta tulevaisuuteen.