Miten kauan erosta toipuminen on kestänyt? Millä tavalla olette helpottaneet oloanne? Ja pääseekö erosta koskaan täysin yli?
Minulla on kolmas vuosi umpeutumassa erosta ja tuntuu että elämä ei ota vieläkään suuntaa kunnolla. Oma itse tuntuu vieläkin olevan kateissa. Suru koskettaa joskus todella kovaa. Lisäksi tuntuu että en uskalla antaa itselleni lupaa rakastua uudelleen koska en enää kestäisi uutta eroa. Saattaa olla että olen vielä liian rikki sitoutuakseni uudelleen; ainakin koen enemmän sitoutumisen vain pelottavana asiana. Minulla on ihana uusi mies mutta tuntuu että tarvitsen aikaa vieläkin erosta toipumiseen. Onneksi hän on ymmärtäväinen.
Minulla on kolmas vuosi umpeutumassa erosta ja tuntuu että elämä ei ota vieläkään suuntaa kunnolla. Oma itse tuntuu vieläkin olevan kateissa. Suru koskettaa joskus todella kovaa. Lisäksi tuntuu että en uskalla antaa itselleni lupaa rakastua uudelleen koska en enää kestäisi uutta eroa. Saattaa olla että olen vielä liian rikki sitoutuakseni uudelleen; ainakin koen enemmän sitoutumisen vain pelottavana asiana. Minulla on ihana uusi mies mutta tuntuu että tarvitsen aikaa vieläkin erosta toipumiseen. Onneksi hän on ymmärtäväinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
..millainen erosi oli? Riitaisa, sopuinen, väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia? Mitkä syyt ja elementit mielestäsi kuvaavat eroasi?
Anteeksi uteliaisuus, mutta helpottaisi kommentointia. Kaikki aina vaikuttaa kaikkeen.
Ero oli minun valinta; mies oli uhannut erolla melkein koko suhteen ajan. Mies ei puhunut sanaakaan eron aikana koska halvensi minua päätöksestäni. Siis riitaisa ero, väkivaltaa joo, mun puolelta ei pettämistä vaikka muita miehiä olikin kuvioissa muuten, miehen pettämisistä en tiedä. Syynä eroon alistaminen, mitätöinti, kommunikointivaikeudet.
Luulenpa, että sinulla on samansuuntaisia kokemuksia liitostasi kuin minulla aikanaan. Avioliitossa olimme 20 vuotta, ja koko ajan mieheni mitätöi minua ja myöhemmin kun lapsia tuli myös heitä, käytöksellään. Mieheni oli mestari aloittamaan ja jatkamaan mykkäkoulua, pisimmillään olimme 3 kk että emme sanaakaan sanoneet toisillemme. Aivan tavallisessa arjessa hän sanoillaan ja ilmeillään osoitti joka päivä että se mitä minä tai lapset teimme, ei ole mitään, ja samalla muisti aina korostaa omaa erinomaisuuttaan asiassa kuin asiassa.
Itse tein eroa miehestäni melkein koko 20 vuotta jonka olimme naimisissa. Loppujen lopuksi olin henkisesti niin väsynyt että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Mutta eron jälkeen mieheni muuttui todella huomaavaiseksi minua kohtaan, kutsui käymään ym.
Minulla kesti 5 vuotta, ennen kuin rehellisesti, edes itselleen, saatoin tunnustaa, että olen nyt sinut entisen elämäni kanssa, eikä ex miehelläni ole enää mitään vaikutusta elämääni. Mutta kyllä ero oli rankka. Parhaiten minua auttoi, kun oli ystäviä joiden kanssa saatoin puhua, puhua ja puhua. Löysin myöskin uusia harrastuksia, joihin ikävääni ja syyllisyyttäni sain purettua. Nyt olen sinkku, todella onnellinen siitä että olen päässyt tuon kaiken yli.
Tärkeintä on, että kuuntelet itseäsi ja silloin kun tuntuu pahalta itke tai pura paha olo sinulle sopivalla tavalla. Älä ainakaan yritä uskotella itsellesi muuta, kuin mitä oikeasti tunnet. Aika on paras parantaja, mutta sekin on jokaisella yksilöllistä. Niin kauan kuin et ole päässyt entisen yli, älä aloita uutta suhdetta, jotta et siirrä edellisen liiton ongelmia uuteen suhteeseen.
Toivotan todella voimia sinulle jaksaaksesi eteenpäin elämää, sillä vain se on oikea suunta :)
Tavallaan jatkan elämää eron jälkeen, siirrän joitain suruja tuonnemaksi tietoisena siitä että ne joskus pitää käsitellä ja tietoisena siitä että ne nyt ovat vielä liian lähellä.
Vajaa vuosi erosta ja olen takaisin elämässä, toki aallokko on vielä kovaa mutta se kuuluu asiaan. On surullisia päiviä, itkupäiviä joiden syitä ei tiedä (halusin eron, muttei se estä suremasta sitä elämää jonka menetti. Sitä joksi elämän toisen vierellä unissaan rakensi ihanaksi, sitä todellisuutta ettei tuo uni ollut kuin aivojen harhakuva.)
Suru tulee ajallaan ja itku loppuu vartissa, noin hyvä ystäväni sanoi pahimmalla hetkellä. Anna itkun tulla, sure rauhassa. Tulee aika että asia alkaa haalistua.
Tai ihminen joka haalistaa jälkeen jääneen ihmisen.
Niin paljon kuin laastarisuhteista puhutaankin, minusta osana ihmissuhteesta toipumiseen kuuluu yrittää uudelleen ja ehkä vielä uudelleen ja kolmannella kertaa uudelleen yrittäessä voi jo huomata mikä itsessä on vielä keskeneräistä, tuolloin suhdetta ei tarvitsekaan katkaista ensimmäiseen riitaan vaan jokainen niistä vie eteenpäin, ei taaksepäin, ymmärrykseen.
Jos ajat autolla metsään, mikä on ensimmäinen jota jokainen vastaantulija käskee tehdä? Tarttua auton rattiin uudelleen, jottei ala pelottaa.
Miksi ei ihmissuhteen jälkeen astuisi uuteen, jottei alkaisi pelottaa, ei rakentaa utopistisia kuvitelmia siitä että ihmissuhteen onnistuakseen pitäisi olla täydellinen. Noinhan se ei ole, täydellisiä suhteita ei ole, pitää vain löytää suhde ja ihminen jonka vikoja jaksaa katsoa ja joltain osin ymmärtää. Yhdessä kasvaen on ehkä pitkän suhteen salaisuus. Yhdessä, yhteen kasvaen.
Hienosti ja kypsästi kirjoitettu. Noinhan se on. Olet varmasti kokenut elämässäsi kaikenlaista. Miten pääsen tuohon?
Mun vinkki on, että ei kannatakaan sitoutua heti. Jos uusi on valmis katsomaan ajan kanssa, tuleeko mistään mitään, homma saattaa toimia. Silloin kun tuntuu siltä, että tarvitsee oman ajan, sen voi antaa. Mutta molemminpuolin näin. Eroava kertoo erostaan sen minkä tahtoo ja opettelee tuntemaan uutta ihmistä pikkuhiljaa.
Vaikeaa tasapainottelua, mutta toimii. Itselläni on toiminut jo useamman kuukauden eikä loppua näy =)
Jos sitä uutta rakastaa ja uusi sinua, kyllä sen tajuaa, ettei siitä haluakaan lähteä =)
Minä se vasta kamala akka olin avioliiton aikana ja etenkin sen jälkeen, mutta kyllä minua itseäkin ahdisti. Ja siitähän kaikki johtuikin. Minusta.
Kerran tyttäreni sanottua ties monennenko kerran suorat sanat minulle aloin miettiä olisiko minussa sittenkin jotain.. Aikani kieriskeltyäni päätin ottaa asiasta selvää ja hakeuduin terapiaan. Menin ihan yksityiselle. Se jotenkin hävetti. Kallista lystiä se oli. Kävin 12 kertaa ja samalla tietysti itsekin mietiskelin noita asioita. Terapia avasi silmäni niin moneen asiaan, miltä olin silmäni ja korvani sulkenut määrätietoisesti.
Valitettavasti terapian jälkeen masennuin ja meneetin kaiken elämän uskoni. Sain lääkkeitä mutta kieltäydyin terapiasta, koska pelkäsin sen tuovan esiin lisää kammottavuuksia sisältäni. Tietysti fiksuinta olisi ollut jatkaa. Vähitellen pääsin jaloilleni enkä enää syö lääkkeitä.
Asioiden pyörittäminen omassa päässä ei vie niitä juuri mihinkään. Yksi eteen kaksi taakse ja välillä toisinpäin. Lopputulos on nolla. Suosittelen kokeilemaan terapiaa. Eräs työkaveri kertoi taannoin että vasta kolmas terapeutti hänen kohdallaan tuntui hyvältä. Eli jos ensimmäisen kanssa ei synkkaa, ei kannata luovuttaa vaan voi ja kannattaa vaihtaa. Hekin ovat vain ihmisiä. Mulla oli hyvä tuuri.
Tärkeintä on päästä oravanpyörästä, tunnistaa ongelmakohdat ja keksiä keinot nujertaa möröt. Itseluottamusta ja sitä kautta luottamusta ihmisiin. Omilla jaloilla loppujen lopuksi on seistävä eikä puolivaiheinen elämä tuntunut minusta mielekkäälle.
Minun ongelmani olin minä itse. Muiden valintoihin en tietenkään voi vaikuttaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ihmiset minut näkevät ja kokevat - etenkin puoliso ja lapset.
Joku on toisenlainen kuin minä, joku on liian kiltti. Kaiken heikkouden kanssa on opittava elämää, tai se ahdistaa.
Toivotan onnea.