Miten selvittää tämäkin sotku: erottu reilu neljä vuotta sitten. Isälle on koko ajan ollut tytär helpompi, ja ottaakin tämän mielellään luokseen. Poika reagoi tavallaan, isän keinot loppuvat heti kättelyssä, eikä ole niin mieluinen tavattava.
Isän uusi morsian paapoo ja lellii tytärtä, poika hankalana jää vaille huomiota, tai se on pitkälti negatiivista.
Poika ei enää edes halua isälleen, koska huomaa hyväksynnässä räikeän eron, mutta silti odotukset ja realiteetit ovat jyrkässä ristiriidassa. Poika kuvittelee, että isä kuitenkin rakastaisi häntäkin, mutta pettyy, kun ei saa sellaista vastakaikua jota kaipaisi. Tytär taas on isin pikku prinsessa, joka mieluiten olisi paistattelemassa isin "uudessa perheessä" kilttinä ainokaisena.
Kotona tämä ämpyilee ja kiukuttelee niin ettei ole omaksi enää tuntea.
Pitäisikö kieltää pidemmät vierailut, entä mitenkä isä ja poika saataisiin edes joten kuten toimimaan luotettavasti yhteen.
Isän uusi morsian paapoo ja lellii tytärtä, poika hankalana jää vaille huomiota, tai se on pitkälti negatiivista.
Poika ei enää edes halua isälleen, koska huomaa hyväksynnässä räikeän eron, mutta silti odotukset ja realiteetit ovat jyrkässä ristiriidassa. Poika kuvittelee, että isä kuitenkin rakastaisi häntäkin, mutta pettyy, kun ei saa sellaista vastakaikua jota kaipaisi. Tytär taas on isin pikku prinsessa, joka mieluiten olisi paistattelemassa isin "uudessa perheessä" kilttinä ainokaisena.
Kotona tämä ämpyilee ja kiukuttelee niin ettei ole omaksi enää tuntea.
Pitäisikö kieltää pidemmät vierailut, entä mitenkä isä ja poika saataisiin edes joten kuten toimimaan luotettavasti yhteen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuohan on ISÄN JUTTU. Et sinä voi ex-puolisona siihen mitenkään vaikuttaa mitä mies käyttäytyy - edes omaa lastaan kohtaan! JOs mies ei itse tajua/koe ulkopuolista apua tarvitsevansa välien korjaamiseen poikalapsensa kanssa, niin homma on sitten niin.
Tuollaisessa tilanteessa tarvittasiin paljon aikaa, vaivaa ja panostusta pojan suuntaan; lisäksi paljon yhteistyötä sinun ja uusperheenkin välillä... Mutta lienee teidän tilanteessanne mahdotonta käytännössä toteuttaa, vai?
Reilua tai ei - "elämä on"
kuopus isän lellikki esikoinen vaikea.. tosin isin uusi näyttää ainakin vielä kohtelevan tasavertaisesti lapsia.
Liitossa ollessamme olin aina esikoisen ja isän linkki ihminen, tein heille yhteyden jota eivät päineen saaneet muodostettua, eron jälkeen esikoinen odottaa vain aikaa että saa itse päättää meneekö isälleen vai ei.
Itse osaltani tuen lasten isän isyyttä, tyrkyttelen tyttöä isän luo, keksin näille mukavaa puuhaa ihan kuten liitossa ollessa, nyt viestit vain kulkevat lapsen välityksellä. (itse en exääni pidä mitään yhteyttä)
Kahden puolesta ei voi olla vanhempi, vaikka tahtoisi. Kun isä tuottaa lapselle pettymyksen, suru ei lähde äidin paapomisella, tavallaan paapominen ja isästä pahan puhuminen (äiti ymmärtää lapsen surua sanomalla että isän syy) Johtaa vain lapsen katkeroitumiseen, tai oma katkeruus siirtyy lapselle.
Itse toimin noissa kohdin niin että kuuntelen lasta mutta yritän tuon jälkeen päästä asian yli ja elämään takaisin. Isä on, ja se siitä, kyllä isä rakastaa, muttei osaa sitä näyttää... valhe kai tuo joltain osin on, mutta lapsi tarvitsee tuon valheen jaksaakseen elämänsä.
Ja kyllä jokainen vanhempi lastaan loppuseltaan rakastaa, oli kuinka itsekäs tahansa, ajattelematon ja ynseä, vihainenkin, mutta aikuisen omat ongelmat vain estävät kohtaamasta lasta joka on enemmän itsen kaltainen kuin toinen lapsi.
Pitkien vierailujen kieltäminen ei ole ratkaisu, ongelman ydin on aikuisten käyttäytymisessä, lapsi on vain lapsi.
Isä ja poika yhteen... luultavasti helpoin tie jujuttaa isä poikansa lähelle on laittaa poika pyytämään apua isältään, ehkä se ettet laittaisi lapsia yhtä aikaa isälleen voisi auttaa. Pojalle ja isälle yhteistä aikaa, ilman että prinsessa varastaa kaiken huomion.
Tiedätkö, joku sanoissasi saa katsomaan prinsessaa tarkemmin, ei kai itselläsi ole jotain tytärtäsi vastaan? Temppuilee ja rimpuilee?! (ettei vain äiti siirtäisi omia tunteitaan, katkeruuttaan lapseen joka reagoi sillä ainoalla tavalla jonka osaa, olemalla hankala) Oletko katkera siitä että exäsi rakastaa tytärtäsi varauksetta? Sinulle ja prinsessalle tekisi ehkä yhtä hyvää vietää aikaa kaksin, kuin isälle ja pojalle.
Ajattelepa jos exäsi tässä pohtisi miksi äiti hylkäsi tyttärensä ja väittää tätä hankalaksi? ;)
Ensimmäinen johon kannattaa aina katsoa kun ongelmia tulee, on peili. Ihan rohkeasti, ei inkuttaen että muut ovat hankalia vaan rohkeasti oman itsensä kohdaten. Mitkä ovat minun ongelmani, miksi tunnen oloni kurjaksi, miten heijastan sisäistä kaaosta lapsiin jotka reagoivat.
Poikasi ehkä suojelee sinua, on kiltti ja helppo, koska hän haluaa sinun jakamattoman huomiosi ja noin tytön kiukutellessa saa kannuksia, olemalla kiltti.
Maailma on yksinkertainen paikka, ihmissuhteet ovat jos niitä katsoo viiva suoraan eikä selittele itseään hukkaan.
Mukavia kahdenkeskisiä hetkiä teille kaikille, taidanpa itsekin ottaa opiksi omista sanoistani ;) Nimittäin ihan yhtä keskeneräinen olen vanhempana vaikka muuta luulin.
Ongelmatilanteenne olisi sama vaikka ette olisi eronneet. Isän ja pojan väliset ongelmat vain olisivat ehkä hieman toisenlaiset.
Vanhemmat eivät ole täydellisiä ihmisiä jotka "osaavat käsitellä" lapsiaan oikein. Vaikka monet äidit tuntuu luulevan että ovat täydellisiä äitejä ja isät ovat surkeita luusereita.
Sinä voit tukea poikaa, ja omalta osaltasi ohjata häntä olemaan kiukuttelematta tai oireilematta (mitä hän nyt sitten harjoittaakaan) opettamalla elämänasenteita ja ymmärrystä isäänsä kohtaan. Aikuistuttuaan poika kyllä muuttuu kun oppii ymmärtämään asioita. Monet nimittäin jossain vaiheessa tajuavat ettei omat vanhemmat ole ihmisiä kummosempia ja että itsekin olisi voinut vaikuttaa konfliktien syntymiseen tai siihen ettei niitä syntyisi.
Jos voit puhua ex miehellesi niin puhu mutta muuta oikein et voi.
Miten olisi retket tai leirit vain isän ja pojan kesken? Jos tytär vie yhteisissä tapaamisissa kaiken huomion kiltteydellään, poika tarvitsisi ehkä ihan oman aikansa vaikka yksi kaksi kertaakin vuodessa voisi tehdä hyvää. Hän saisi huomiota omalla tavallaan ja ei tarvitsisi sitten riidellen sitä tavoitella?
keskustella isän kanssa avoimesti ja kertoa pojan reaktioista.
Meillä mies muutti pois kotoa muutama kuukausi sitten. Lasten tapaamiseen hän ei halua mitään säännöllisyyttä vaan tapaa lapsia miten haluaa. Ja vain yhden lapsen kerrallaan! Esikoinen (poika) on ollut hänen luonaan useasti yötä, joskus jopa kaksi yötä peräkkäin. Keskimmäinen (tyttö) käynyt isän luona kaksi kertaa, tapaamisen pituus molemmilla kerroilla tunti. Nuorin (poika) ei ole saanut käydä isän luona kertaakaan. Nuorimmaiset itkee ja kyselee minulta miksi isä ei halua heitä yöksi yms. Ei minulla ole siihen vastausta. Isä selittää, että sitten joskus myöhemmin. Olen yrittänyt puhua asiasta miehelle mutta turhaan.
Itsekin olen väsynyt tähän kaikkeen ja siihen, ettei minulla ole todellakaan koskaan omaa aikaa. En pääse lenkille ellen pyydä jotain ulkopuolista lapsenvahtia. Samoin kaikki omat menot onnistuu vain ulkopuolisen lapsenvahdin avulla. Ennen eroa mies lupasi että hän ottaa sitten lapset usein luokseen jotta minäkin saan hengähtää. Eipä ota; uusi rakkaus ja aikuisen ihmisen vapaa-aika vie ajan täysin.
minulla melkein sama tilanne kuin sinulla.Ei ole omaa vapaa-aikaa yhtään.Mies kyllä ottaa lapset,mutta minun vuorotyöni takia hoitopäiviäkin tulee paljon,joten hänelläkin on oikeus vapaaseen.Joskus tuntuu katkeralta,kun ei ole omaa aikaa,mutta ei kai sille voi mitään.Myös minun ex:llä on uusi ja saa rauhassa hoitaa parisuhdetta.Niin,kyllä itsekin kaipaisin parisuhdetta,mutta ei taida kukaan kotoa hakea kainaloonsa:)
Välillä tosiaan olen tosi kateellinen miehelle kaikesta vapaa-ajasta ja huolettomasta elämästä. Toisaalta itse en kyllä pystyisi kotoa lähtemään ja lapsia jättämään. En voi edes kuvitella sellaista tilannetta, että jättäisin lapset. Ilmeisesti mieheni ei kuitenkaan koskaan sopeutunut perhe-elämään vaikka lapsia halusikin.
Eipä ole minuakaan kukaan tullut täältä kotoa noutamaan enkä kauppareissullakaan ole keneenkään törmännyt. Eikä tuolla meidän leikkikentälläkään miehiä juuri näy. Minun elämäni pyörii täysin kodin, kaupan, leikkikentän ja kirjaston ympärillä. En ole edes kodin ulkopuolella töissä, joten aikuiskontaktit ovat aika vähäisiä. Onneksi on muutama ystävä, joka tulee käymään.
Mulle ei tullut mieleenkään että tarvitsisin "omaa aikaa" sillon kun lapset oli pieniä. Kolme lasta meilläkin oli, jäin leskeksi nuorimmaisen ollessa 5 kk. Ne lapset oli mun perhe. Kävin töissä ja sitten oli perhe.
Jonkun mielestä se ei ollut tervettä, mutta tiesin lasten joskus kasvavan eikä siihen menisi montaa vuotta. Kun vanhin oli 11 saatoin luottaa nuoremmat hänelle kun aloin käydä jumpassa. Erinäisistä lapsiin liittyvistä yhteyksistä olin saanut myös sellaisia ystäviä jotka katsoivat lapsia joskus. Tein samoja vastapalveluksia myös muille, eli otin meille hoitoon joskus illaksi tai viikonlopuksi jonkun ystävän lapsia.
Kun lapsi sairasti olin poissa töistä pari päivää pahimman vaiheen yli ja sitten lasten mummu oli sairaan kanssa.
Kaipasinko "aikuista seuraa"? Toki sitä oli. Ei se sulje lapsia pois. Meillä kävi vieraita, me kävimme vierasilla. Sukulaisten luona ja he meillä.
Kun tapasin seuraavan mieheni oli lapset jo suht isoja. Tuntuikin oudolta jakaa aikansa vain jonkun miehen kanssa, ilman lapsia. Pääsin ulkomaillekin ensimmäisiä kertoja. Miehen aikuinen lapsi oli meillä lastenvahtina. Muutama vuosi siinä meni, mentiin naimisiinkin mutta ehkä en vain sopeutunut elämään parisuhteessa enää joten erosimme. Ystävinä tosin.
Nyt sinusta varmasti tuntuu ettei elämässä muuta olekaan kuin lapset, mutta lapset kasvaa. Tulee vielä päivä jolloin näet heitä vain muutaman kerran vuodessa jos sitäkään. Siksi on parempi rakastaa lapsia kun he ovat pieniä, antaa heille aikaa. Siten hekin oppivat antamaan aikaa vanhemmilleen.
Ja tietysti jo ennen eroa, kun lapseni tein, päätin ne myös hoitaa, viisas isomummoni sanoi ettei kahta enempää yksin jaksa, joten jätin lapsiluvun kahteen, ymmärtäessäni että reaalimaailmassa hoitovastuu usein jää pelkästään äidille.
Hoidin lapseni sekä avioliitossa että eron jälkeen yksin, isä on olemassa elämässä mutta ollut aina sivustakatsojan roolissa.
Omaa aikaa saa se ken haluaa, muuta jos väitää on väärässä. Soitto lähimmälle MML ihmiselle antaa nipun numeroita josta saa lapsen hoitajan juuri lenkille tai muita menoja varten oliko 4 euroa tunnilta, ei pitäisi ketään saattaa konkurssiin ellei sitten halua viikon lomaa lapsistaan. Sekin on mahdollista, yhteyden otto vain omaan sosiaalitoimistoon ja pyyntö josko saisi lastenhoito apua, elikkäs lapsensa lomalle tai viikonloppulapsiksi johonkin kivaan perheeseen jotta saa sitä aikaa itselle ja jaksaa paremmin arkea.
Apua saa ja sitä löytyy, useimmin syy siihen että voimat loppuvat on ihan itsessä, siinä ettei halua ottaa sitä luuria käteen ja myöntää että lasten hoito on vastuullinen ja raskas tehtävä josta vain ani harva täysin yksin selviää. en minäkään...
Syrjäseudulla asuessa avun saanti ei aina ole niin helppoa. Naapuriapuakaan ei ole enää niin saatavilla, koska ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä.
Lähin MLL josta löytyy lapsenvahteja on 100 km päässä. Kuntaan olen soittanut ja lapsille etsitään nyt tukiperhettä, mutta kovin vaikealta sen löytäminen näyttää. Sukulaisista ei enää apua; omat vanhempani vanhainkodissa ja sisaruksia eikä muita sukulaisia ole. Miehen sukulaiset asuvat kaikki monen sadan kilometrin päässä. Ystävät ovat lapsensa maailmalle lähettäneet ja elävät villiä/vapaata aikuisen elämää. Lasten kavereiden vanhemmista en ole löytänyt sellaisia ystäviä joiden kanssa voisimme vastavuoroisesti lapsia hoitaa. Olen toisten lasten vanhempia niin paljon vanhempi. Näin siinä käy kun perustaa perheen keski-iässä. Mutta itse on vastuu lapsista kannettava, koska heidät on tähän maailmaan saattanut. Ja onhan se jotain, kun isä haluaa edes yhden lapsen kanssa aikaansa viettää. Mutta kyllä minä aikuisten seuraa välillä kaipaan kun päivät pitkät täällä kotona olen. Onneksi joskus päästään jonnekin kylään kun varataan tapaaminen tarpeeksi ajoissa. Ja kyllähän meilläkin joskus vieraita käy, tosin hyvin harvoin aikuisia.
Lähin yläaste tuskin on tiettömän taipaleen takana, tai osuuskauppa, sinne vain seinälle lappu että kaipaat lapsille hoitajaa vaikkapa kesäillaksi tai pariksi viikossa. Kyllä niitä pikkurahan tarpeessa olevia luotettavia 15 vuotiaita edelleen on olemassa.
Teenkin ilmoituksen kaupan ilmoitustaululle. Muutamaa tuttua tyttöä olen lapsenvahdiksi kysynyt mutta kukaan ei ole hommasta innostunut. Lienen tarjonnut liian pientä palkkaa, 5 euroa tuntia. Joskus kysyin muinoin kysyin MLL:n hintoja ja silloin oli hieman alle 5 euroa.