Minulla on ihan ok appivanhemmat. Kuitenkin, minulla oli tässä aikani, jolloin olin hieman pettynyt heihin muutamissa asioissa. Jälkikäteen ajateltuna olisin vain halunnut heiltä huomiota ja huomioimista. Nämä tunteet korostuivat sen jälkeen kun ensimmäinen lapsemme oli syntynyt.
Kuitenkin tilanne on nyt mielestäni erittäin hyvä, ja se on vaatinut muutamia oivalluksia itseltäni sekä keskustelua sekä omien ajatusteni ilmaisemista.
1) Sanon omat tunteeni ja ajatukseni ääneen jämäkästi ja selkeästi. Jos olen eri mieltä jostain asiasta, niin sanon sen.
Appivanhempani myöskin kommunikoivat kanssani samalla tavalla nykyään, mikä on mielestäni hienoa. Hienoa on siis myös se, että esim. appiukko saattaa väittää minulle vastaan samalla tavalla kuin pojalleen. Pystymme siis kommunikoimaan kuin perheessä kuuluukin.
2) En odota heiltä mitään. Eli kun on jokin merkkipäivä tms. niin en odota heidän muistavan. He luultavasti ovat unohtaneet asian, se on vain heidän tapaistaan enkä moiti heitä siitä.
(Esimerkiksi oma merkkipäiväni tai juhlani, johon heidät kutsuin.)
3) Kun he puhuvat, että voisivat tulla käymään tai jotain muuta tehdä meidän kanssa, niin uskon tämän olevan totta vasta sitten sinä päivänä kun asia tapahtuu. Heillä kun on tapana vähän liikaakin puhua, kun eivät sitten kaikkia puhumisiaan jaksa tehdä.
(Esimerkkinä monta kertaa, kun ovat meille aikoneet tulla. Tai miten monta kuukautta puhuivat tulevansa katsomaan lapsemme harrastusta. Vielä viikkoa ennen olivat tulossa, ja vajaa viikkoa ennen. Edeltävänä päivänä kuitenkin sanoivat etteivät nyt tulekaan vedoten työkiireisiin. Jälkikäteen kuulinkin olleen kävelylenkillä lapsemme harrastusaikana.)
Tämä ajattelutavan muutos on vaatinut pientä prosessia, ja myös yhteenoton appivanhempieni kanssa. Yhteenotto vain kuitenkin paransi välejä.
Kohdista 2 ja 3 joku voi tietenkin ajatella, että olen katkera. Ainakaan en sitä nytten tunnusta, mutta noilla ajattelutavoilla vältyn itse monilta turhilta ajatuksilta ja pettymyksiltä.
Olen siis erittäin tyytyväinen tilanteeseen. Appivanhempien ja toisen miniän kommunikaatio on edelleen sitä "hyvää kohteliasta käytöstä" vaikka pinnan alla kuohuukin molemmilla puolin. Minä tykkään olla suora ja rehellinen. Kiitän, kun on kiitoksen aihetta. Jos harmittaa, niin sanon sen.
Kirjoitukseni ehkä herättää ajatuksia. Halusin vain kertoa oman pienen selviytymistarinani.
Kuitenkin tilanne on nyt mielestäni erittäin hyvä, ja se on vaatinut muutamia oivalluksia itseltäni sekä keskustelua sekä omien ajatusteni ilmaisemista.
1) Sanon omat tunteeni ja ajatukseni ääneen jämäkästi ja selkeästi. Jos olen eri mieltä jostain asiasta, niin sanon sen.
Appivanhempani myöskin kommunikoivat kanssani samalla tavalla nykyään, mikä on mielestäni hienoa. Hienoa on siis myös se, että esim. appiukko saattaa väittää minulle vastaan samalla tavalla kuin pojalleen. Pystymme siis kommunikoimaan kuin perheessä kuuluukin.
2) En odota heiltä mitään. Eli kun on jokin merkkipäivä tms. niin en odota heidän muistavan. He luultavasti ovat unohtaneet asian, se on vain heidän tapaistaan enkä moiti heitä siitä.
(Esimerkiksi oma merkkipäiväni tai juhlani, johon heidät kutsuin.)
3) Kun he puhuvat, että voisivat tulla käymään tai jotain muuta tehdä meidän kanssa, niin uskon tämän olevan totta vasta sitten sinä päivänä kun asia tapahtuu. Heillä kun on tapana vähän liikaakin puhua, kun eivät sitten kaikkia puhumisiaan jaksa tehdä.
(Esimerkkinä monta kertaa, kun ovat meille aikoneet tulla. Tai miten monta kuukautta puhuivat tulevansa katsomaan lapsemme harrastusta. Vielä viikkoa ennen olivat tulossa, ja vajaa viikkoa ennen. Edeltävänä päivänä kuitenkin sanoivat etteivät nyt tulekaan vedoten työkiireisiin. Jälkikäteen kuulinkin olleen kävelylenkillä lapsemme harrastusaikana.)
Tämä ajattelutavan muutos on vaatinut pientä prosessia, ja myös yhteenoton appivanhempieni kanssa. Yhteenotto vain kuitenkin paransi välejä.
Kohdista 2 ja 3 joku voi tietenkin ajatella, että olen katkera. Ainakaan en sitä nytten tunnusta, mutta noilla ajattelutavoilla vältyn itse monilta turhilta ajatuksilta ja pettymyksiltä.
Olen siis erittäin tyytyväinen tilanteeseen. Appivanhempien ja toisen miniän kommunikaatio on edelleen sitä "hyvää kohteliasta käytöstä" vaikka pinnan alla kuohuukin molemmilla puolin. Minä tykkään olla suora ja rehellinen. Kiitän, kun on kiitoksen aihetta. Jos harmittaa, niin sanon sen.
Kirjoitukseni ehkä herättää ajatuksia. Halusin vain kertoa oman pienen selviytymistarinani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet oivaltanut tärkeimmän. Oma mielipide tulee tuoda asiallisesti ilmi ei mitään vihjailuja tai haukkumisia.
Ja ne kiitokset, tai siis hyvän mielen ilmaisut myös aina oikeissa paikoissa ilmaistaan.
Ja tiukkapipoinen nipotus pois, rennosti ottamalla tilanteet yhteistyö sujuu.
Itselläni on erikoisen lämpimät suhteet kaikkiin mieheni läheisiin, ei ainoastaan anoppiin. Ja mieheni lapset tuntuvat ihan omiltani. Ja me olemme paljon yhdessä tekemisissä monta kertaa viikossa. Miehen poika on jopa viikon kerraallaan olosuhteiden vuoksi kanssamme samassa työpaikassa 24 tuntia vuorokaudessa. Ja nyt jopa kolmas kesä menossa samalla työmaalla, ilman yhtäkään riidanpoikasta.
muuttuneen. Loukkaannut edelleenkin appivanhempiesi käytöksestä, mutta työnnät sen pois mielestäsi.
Samanlaisia tunteita anoppi voi tuntea miniää kohtaan. Kyllähän sitä toivoisi syntymäpäivänään edes joskus muistamista, esim. lasten piirtämien korttien muodossa, ei mitään enempää.
Tai kiitosta lähettämästään lahjasta.
Vaikka tällaiseen käytökseen on tottunut, niin aina se silti hiukan kirpaisee. Eihän näitä tunteita kuitenkaan voi julkituoda.
Vaikealta myös tuntuisi ruveta miniän kanssa jostain asiasta väittelemään. Kyllä siitä nopeasti saisi kamalan anopin maineen.
Itse olen ottanut ehdottomasti sen asenteen, että en puutu mihinkään, esim. lastenkasvatukseen, heidän perheasioihinsa, en mihinkään sellaisiin asioihin, joista voisin kuvitella miniän ottavan itseensä, kun mielipiteemme eroavaisivat.
Anoppi ja miniä ovat lopulta kuitenkin vieraita ihmisiä toisilleen ja helposti siinä sanottaisiin asioita, joita toisen olisi vaikea unohtaa.
Oman äitinsä tai oman lapsensa sanomina sietää lähes mitä vaan. Miniän kanssa minä kyllä olen huomattavasti varovaisempi kuin esim. parhaimman ystäväni kanssa.
Vaikka pinnan alla varmasti joskus, puolin ja toisin, kuohuu niin kyllä se ohi menee. Vaikeampaa olisi vetää takaisin ajattelemattomia puuskahduksiaan.
Mistään vakavastahan ei koskaan ole ollut kyse. Siinä tapauksessa kyllä sanoisin suoraan.
Suosittelen sinullekin laskemista, jos ei nyt ihan kymmeneen, niin ainakin viiteen, ennenkuin otat seuraavan kerran yhteen.
Onnea kuitenkin, koska ilm. molemmin puolin olette tyytyväisiä.
Luultavasti olet oikeassa siinä, että tulevaisuudessa loukkaannun jostain appivanhempien tekemisistä/sanomisista tai tekemättä jättämisistä. Mutta nyt omaksumalla erilaisen asenteen (ja kasvamalla ihmisenä) en enää asioita samalla tavalla mieti tai pahoita mieltäni. Mikä helpottaa myös heidän kanssaan kanssakäymistä.
Olemme kyllä itse muistaneet appivanhempia esim. isän- ja äitienpäivänä lapsemme on antanut pienen lahjan ja osin itse tehdyn kortin. Teetän appivanhemmille säännöllisesti valokuvia lapsestamme, he niin pitävät niistä kuvista. Olen joskus myös leiponut anopille kakun merkkipäivänään ja appiukon syntymäpäivänä kutsuimme heidät syömään. Plus lahjat ovat tietenkin poikansa hankkineet.
Väittämällä appiukon kanssa en tarkoittanut riitaa, kinastelua tai väittelyä sinänsä. Vaan ihan normaalilla puheäänellä keskustelua. Anoppi ja appiukko saattavat sanoa minulle suoraan vaikka "... sinähän sanoit aikaisemmin tekeväsi sen... ". Eli voimme tavallaan muistuttaa toisiamme aikaisemmista sanomisista, tekemisistä tms. eikä tarvitse kenenkään miettiä että "se kyllä sanoi aikaisemmin näin, ja nyt sitten tekikin näin, miksiköhän, ja kyllä sapettaa".
Mainitsemani ns. yhteenotto on ollut vain kertaalleen. Siinäkään ei sinänsä ääntä korotettu. Tilanne oli sellainen, että anoppi teki sellaista lapselle, mikä on lapsen oikeuksien perusteella kielletty Suomessa. Olin tilanteesta hämilläni, ja hieman pelästyin. Mietin asiaa pari päivää ja keskustelin kavereiden kanssa. Sitten toin julki rauhallisesti keskustelemalla oman mielipiteeni tilanteesta. Appivanhemmat loukkaantuivat ehkä eniten siitä, että esitin eriävän arvioni anopin toiminnasta. Kuitenkin näiden keskustelujen jälkeen kommunikointimme on mielestäni muuttunut reiluksi ja rehelliseksi.
Isovanhempina appivanhemmat saavat mielestäni toteuttaa itseään kuten kuuluukin. Mutta lapseni oikeuksia aion jatkossakin puolustaa leijonaemon tavoin jos tarve vaatii.
miten se on miniän vika jos lapset ei piirrä mummolle kortteja? Kyllähän se lasten isäkin voi muistuttaa lapsia mummon syntymäpäivästä....