Haluaisin saada teiltä kanssaeläjät hiukan vertaistukea. Nimittäin nyt kun kaikin puolin ihanassa ja toimivassa parisuhteessani ollaan n. 9 kk yhdessäolon jälkeen edetty siihen, että olen kantanut kimpsuni ja kampsuni miehen taloon, tuntuu että tässä käydään läpi jonkinmoista kriisiä. Pienimmistäkin asioista tulee kinaa eikä mistään olla samaa mieltä. Koska pahempia kriisejä meillä ei ole aikaisemmin ollut niin hiukkasen harmittaa. Nythän kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin kun vihdoinkin voidaan olla 24/7 yhdessä!
Ymmärrän toki, että muutto itsessään varmasti kiristää pinnaa itse kullakin. Vielä kun pitää sopeutua toisen tavaroihin ja omituisiin tapoihin... ;)
Pientä gallupia siis: oletteko itse huomanneet omissa parisuhteissanne, että yhteenmuutto aiheuttaa pienimuotoisen kriisin tai onko teillä yhteenmuuton jälkeen riidelty enemmän kuin aikaisemmin? Vai onko kaikki sujunut kenties ihan kivuttomasti? Niin, ja meneehän tämä ohi aikanaan ?! :)
Ymmärrän toki, että muutto itsessään varmasti kiristää pinnaa itse kullakin. Vielä kun pitää sopeutua toisen tavaroihin ja omituisiin tapoihin... ;)
Pientä gallupia siis: oletteko itse huomanneet omissa parisuhteissanne, että yhteenmuutto aiheuttaa pienimuotoisen kriisin tai onko teillä yhteenmuuton jälkeen riidelty enemmän kuin aikaisemmin? Vai onko kaikki sujunut kenties ihan kivuttomasti? Niin, ja meneehän tämä ohi aikanaan ?! :)
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vaikkakin oltiin jo käytännössä eletty yhdessä ennen virallista yhteistä kämppää, niin tulihan se taistelujen sarja vähän yllätyksenä kumminkin...
Täytyy kyllä myöntää, että minä jyräsin ja pahasti, sillä minulle koti on niin tärkeä asia, että haluan kaiken olevan siellä niin kuin minä haluan. Onneksi tätä lievensi se, ettemme muuttaneet jommankumman kotiin, vaan etsimme uuden, yhteisen. Enemmän tuli tavaraa minulta kuin mieheltä, sillä miehen tavarat olivat...muiden ylijäämää. Joitakin hyödyllisiä tai miehelle niin rakkaita tavaroita uuteen kotiin kuitenkin tuli. Mutta miestä se kuitenkin rassasi, että olin niin tarkka.
Tietysti arkiaskareet ja niiden jakaantuminen oli yksi tappelun aihe, mutta nyt kahden vuoden jälkeen asiat ja askareet hoituvat rutiinilla ja sulassa sovussa. Tärkeää on myös ollut, ettei ole sinun ja minun tavaroita, vaan meidän. Ja molemmilla on yksi oma vaatekaappi, loput yhteisiä säilytystiloja. Toistemme hullut tavat ovat tulleet jo tutuiksi, ja lähinnä vain naureskelemme toisillemme, että "mitä kummaa". Ja sitten toinen tekeekin itse perässä...
Mutta minusta yhteenmuutto on kyllä aivan ihanaa, mutta toisaalta taas aluksi koko kämppä on pieni taistelutanner. Jokaisesta asiasta ja tavarasta pitää sopia jotain fiksua. Mutta kyllä se ohi menee, ja siinä sivussa. Meillä ainakin tuo yhteiselon alku oli...yhtä huumaa... ;)
Onpa mukava kuulla että muitakin on. Ihan tässä jo alkaa epäillä, että onko meidän suhteessa jotain pahasti vialla :)
Myös minulle oma koti on tosi tärkeä ja haluan sen olevan juuri minun näköiseni. Piste! Ja kun vielä on tarkka ja vaativa maku... No, ehkä tästä pitää hiukan tinkiä, ihan vaan perhesovun vuoksi. Mekin olemme jo käytännössä asuneet pitkään yhdessä, mutta nyt vasta minun tavarani muuttivat mukana. Meillä ongelmallista on se, että olosuhteiden pakosta minun piti tässä vaiheessa muuttaa miehen asuntoon. Mutta olen kuitenkin tehnyt selväksi että tämä on sitten vain väliaikaista! Yhteinen koti on varmasti pian hankinnassa, jos se vain minusta on kiinni :)
Myös minun mieheni tavarat tuntuvat olevan vain muiden ylijäämää... Ja ne anopin valitsemat verhot ja kammottavat koriste-esineet...Anna mun kaikki kestää :D
Mutta uskon kuitenkin että on tämä kaikki sen arvoista!
Meillä naisilla tuntuu olevan siitä hullu käsitys, että tiedämme asiat aina paremmin! Että kodin pitää olla sen näköinen kuin me haluamme, koska olemme tarkkoja ja vaativia ja ties mitä. Niin muuten olen itsekin! ;-)
Mutta korostaisin, että sanot "minulle oma koti on tosi tärkeä". Älä silti jyrää miestäsi, anna tilaa hänellekin. Lähde siitä oletuksesta, että koti on hänellekin tärkeä ja anna hänenkin päättää jostain. Äläkä nyt ihmeessä aloita noin aikaisin tuota kissanhännänvetoa anopin suuntaan... Eipä silti, yleensä miniöiden ja anoppien maut eivät käy yksiin (ei meilläkään).
Mutta pointtini on, että aika paljon on niitä naisia, jotka muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen parkuvat suhdepalstoilla, ettei mies välitä kodista eikä tee siellä mitään tai edes viihdy siellä. Miksi niin olisikaan, jos hänet on järjestelmällisesti jyrätty, kun puolisolla on "parempi maku".
Ilman muuta haluan antaa miehelle tilaa, etenkin kun tosiasiassa kyseessä on hänen kotinsa johon minä olen muuttanut kamoineni. Mies kyllä on moneen kertaan korostanut, että hän haluaa että tämä on myös minun kotini :)
Enkä missään tapauksessa erehdy ääneen lausumaan ajatuksiani anopin mausta (tai mieheni sen paremmin). Senpä takia täällä keskustelupalstoilla anonyymisti purankin pahimpia paineita! ;)
"Mutta pointtini on, että aika paljon on niitä naisia, jotka muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen parkuvat suhdepalstoilla, ettei mies välitä kodista eikä tee siellä mitään tai edes viihdy siellä. Miksi niin olisikaan, jos hänet on järjestelmällisesti jyrätty, kun puolisolla on "parempi maku"."
Tuosta olen ihan samaa mieltä!
itselläni on sekä että kokemuksia..ekan kerran muutettuani miehen kanssa yhteen..tapeltiin joka päivä ja sitten en enää jaksanut ja erohan siitä tuli..sitten nyt taas uuden miehen kanssa ei ole ollut mitään normaalia riitaa enempää, ollaan riidelty vaan muutaman kerran.
Suhteessa elävien ihmisten kannattaa tosissaan yrittää saada suhteensa ongelmakohdat hyvissä ajoin haltuun ennen muuton tai rempan aloittamista.
Epäjärjestyksestä aiheutuva stressi nostaa vanhat kaunat ja käsittelemättömät asiat pintaan ja tuo jopa uutta kitkaa suhteeseen.
Tiestysti sen on jännittävää jaopetellaan toisen tapoja. Voi tulla myös fillis, että tässäkö tämä nyt sitten on. Mutta..... Olen oikeasti sitä mieltä (ilamn moralisointia), että kannattaisi seurustella ainakin 1 v ennen yhteen muuttoa.
Seurustelu on ihanaa ja kihelmöivää, arkea ehtii kyllä kokea. 9kk:n seurustelun aikana on vielä niin rakastumis pöllyssä että näkee asiat kovin värittyneesti.
Vuoden , kahden jälkeen on jo realistisempi.
Onnea matkaan. Muista että huumorilla selviää haastavistakin tilanteista.
Niin, olen kyllä samaa mieltä siinä, että liian nopeasti ei yhteen muuttoa kannata edes harkita. Etenkään jos on kyse nuoresta parikymppisestä parista. Mutta tässä vaiheessa kun 30 on ylitetty jo aikoja sitten, tuntuu typerältä jatkaa enää mitään "seurustelua", kun käytännössä vietetään kaikki vapaa-aika ja yöt samassa osoitteessa joka tapauksessa. Yhtä hankalaa tavaroiden roudaamistahan se on. Tässä iässä luultavasti jo tietää mitä elämältään haluaa (koskee molempia), eikä enää viitsitä turhia jahkailla. Ihan käytännön sanelema juttu siis :)
Ikänne selittääkin paljon (ensin luulin että olette nuorempia). Aikuisiässä on omat tavat valmiina ja niiden yhteensovittaminen on haastavaa. Se taas puoltaa tuota "nopeaa" yhteen muuttoa. Rakastumispöllyssä eri tapoja on helpompi yhdistellä.
Olen eronnut pitkästä nuoruusiässä solmitusta liitosta, joka kesti 17 vuotta. Nyt karvan alle nelikymppisenä olen uudessa suhteessa ja kieltämättä kaikkia hullunkurisia käytännön tapojen erilaisuuksia on tullut vastaan.
Tehokkain ja tunteista säästävin selviytymiskeino on ollut kyllä tuo huumori. Kun kykenee nauramaan itselleen ja toiselle (ja karrikoimaan asioita naurun kera), asioista ei muodostu valtataistelua vaan yhteinen juttu.
Meillä yhteenmuutto oli 100% positiivinen kokemus. Minua peloteltiin juuri niistä kaikista ärsyttävistä tavoista ja oman ajan puutteesta ja niin edelleen... mutta kaikki meni LOISTAVASTI, arki helpottui ja asiat muuttuivat yksinkertaisemmiksi. Yhdessä on nyt asuttu reilut pari vuotta ja sinä aikana riidelty vissiin kerran. Mikään ei tullut yllätyksenä kummallekaan (joskin seurustelimme pitkään), eikä mistään kriiseistä ollut puhettakaan.
Mutta huhupuheiden mukaan kokemani on melko harvinaista.
Muutin mieheni kanssa käytännössä avoliittoon kuukauden tuntemisen jälkeen, ja yhteiseen asuntoon noin puolen vuoden päästä. Riitoja on välillä, mutta meidän molempien mielestä se on normaalia. Kumpikin hakee paikkaansa. Kummallakaan ei ollut myöskään sellainen tunne, että pitää odotella tai "seurustella" kauempaa. Menköön syteen tai saveen... :)
Välillä minusta kyllä näyttää, että naiset yrittävät ehkä tiedostamattaan sisustaa miehen kodista ulos. Minusta se on väärin. Eikä mun miehen kanssa se onnistuisikaan, koska hänelläkin on vahvat mielipiteet.
Riitelystähän löytyy ajatuksia myös Väestöliiton sivuilta. http://www.vaestoliitto.fi/yksilo-ja_pariterapia/artikkeleita/?x13200=20083
Minusta ainakin tuntuu, että parhaillan opettelemme elämistä yhdessä ja tutustumme toisiimme. Siihen kuuluvat myös kinat joskus. Tärkeintä on halu olla yhdessä, ja sitä löytyy. Varmaan teilläkin, kun kerran yhdessä asutte. Mutta joustamistakin tässä pitää opetella. Ainakin yhdessä vaiheessa mietin kovasti, kuinka pitkälle olen valmis joustamaan ja tavallaan antamaan itsestäni pois. Loppujen lopuksi aika pitkälle, eikä se sitten olekaan tuntunut siltä, että menettäisin itsenäisyyteni. Välillä meillä on ollut aiheesta myös hyviä keskusteluja miehen kanssa, ja se vie kyllä eteenpäin paljon.
Hyvää kesää sulle!
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/itsenaistymisvaihe/
Tuota joustamista olen itsekin viime aikoina pohdiskellut kovasti. Tiedän että olen "hiukan" itsepäinen ja joustamaton luonne, joka kovasti haluaisi määrätä sen kaapin paikan. Nyt olen päättänyt ihan tietoisesti yrittää muuttaa ajatteluani ja käytöstäni.
Minua on myös mietityttänyt, että joudunko luopumaan liikaa itsestäni jos en pidä kiinni omista mielipiteistäni, enkä ilmaise mitä oikeasti olen jostakin asiasta mieltä ihan vain sen vuoksi etten halua olla määräilevä. Mietityttää myös tuo oma aika/sen puute ja itsenäisyyden säilyminen...
Mutta toisaalta, parisuhdehan on yhtä kompromissien tekemistä. Allekirjoitan myös tuon, että tärkeintä on halu olla yhdessä. Kun sitä ja keskinäistä rakkautta riittää, niin kyllä tapa elää ja asua yhdessä niin että kummallakin on tilaa varmasti löytyy. Mutta aikaa ja opettelua se vaatii.
Mukavaa kesää sinullekin :)
Ei meillä silloin mitään kriisiä ollut. Iso kriisi oli silloin, kun mieheni palasi armeijasta ja tuntui, että molemmat oli sen puolen vuoden aikana muuttuneet liikaa eikä meinattu enää sopia yhteen saman katon alle.
Kyllä yhteenmuutto oli onnellista aikaa, tosin olimme olleet yhdessä jo monta vuotta ennen sitä ja asuneet yhdessä ei-virallisesti. Tuntuu, että teidän muuttonne on melko aikainen. Eihän siinä vielä tunne toista mitenkään päin. En tiedä. Kaipa se joistakin tuntuu siltä, mutta itsellä on ollut hyvin maltillinen linja ja kaikki on mennyt tosi hyvin yhdeksän vuotta.
Meilläkään ei ollut yhteenmuuton kanssa mtn ongelmia! Meillä tehtiin niin, että hiljalleen muutin epävirallisesti pikku hiljaa miehen luo vuoden aikana. Tuon jälkeen tuli kolme vuotta seurustelua täyteen ja päätettiin ostaa isompi asunto ja muuttaa ihan oikeasti yhteen. Ongelmitta on mennyt. :) Totta kai joskus räiskyy ja ovia paiskotaan, mutta ei sitä kriisiksi voi sanoa!
alku oli myrskysä mut sitten kun kaikki meni ihan oukei niin sitten alkoi sujua:D
Me ei riidellä yleensäkään eikä muuttokaan tuonut mitään riitoja eteen eikä mitään kireyttä. Me rakastetaan niin paljon toisiamme että haluamme toisillemme vain pelkkää hyvää, joten miksi satuttaisi toista esim. sanomalla tahallaan pahasti? Ei meidän perheessä sellaista harrasteta. Jos meinaa olla paha mieli jostain, niin sitten jutellaan ja halitaan, niin eipä tarvi koskaan riidelläkään.
Luin koko ketjun ja näyttää olevan monenlaisia pareja joka on rikkaus. :)
Itse olen muuttanut melkein kerran vuodessa joten tyyli on aina ollut helposti siirreltävä ja varsinainen tyyli sivuseikka.
No, reilun vuoden seurustelun jälkeen vedettiin kamat yhteen tuon ukkokultani kanssa ja riidatta on mennyt. Tietotyylikästä tästä ei saa tekemälläkään, mutta ME viihdymme. (Tosin minun pitää noita papereitani järjestellä, työn alla ;) )
Paljonhan tuohon vaikuttaa keskinäiset luonteet. Minä ja ukko olemme molemmat erittäin tekniikkapainotteisia (2 ihmistä, 5 tietokonetta :D ) joten se on suuri yhdistävä tekijä myös kodin sisustuksessa jne. Jos toinen olisi oikein koristeihminen ja toinen tekniikka- niin ilman muuta törmäyksiä syntyisi. Silloin kyse kompromisseista. Paljon auttaa myös että kumpikaan ei ole mikään siivousfriikki tm. kunhan jotenkuten koti siisti ja molemmat viihtyy. Eikö se ole tärkein?