Keskustellaanko rakkaudentunnustuksista?
Kuinka usein teidän parisuhteessa tunnustetaan rakkautta puolin ja toisin? Millä kielellä se yleensä tapahtuu? Kuinka kauan olitte toisenne tunteneet kun rakkautta tunnustettiin ensimmäistä kertaa? Kumpi sen teki? Onko mielestänne kumppanin kulttuurilla jotakin vaikutusta tässä?
Saattaapa olla liian henkilökohtainen aihe tälle palstalle, mutta kokeillaan nyt kuitenkin.
Kuinka usein teidän parisuhteessa tunnustetaan rakkautta puolin ja toisin? Millä kielellä se yleensä tapahtuu? Kuinka kauan olitte toisenne tunteneet kun rakkautta tunnustettiin ensimmäistä kertaa? Kumpi sen teki? Onko mielestänne kumppanin kulttuurilla jotakin vaikutusta tässä?
Saattaapa olla liian henkilökohtainen aihe tälle palstalle, mutta kokeillaan nyt kuitenkin.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Kyllä sitä päivittäin tulee paljon helliä sanoja vaihdettua, ja silloin tällöin jotain tosi spesiaalia :-)
Se voi johtua siitä, että kaukosuhteessa riudumme, niin on kauhea ikävä ja tulee sitten söpöiltyä oikein kunnolla.
Yleensä ihan englanniksi tai venäjäksi tuo tapahtuu, kun miehen suomen kielen taidot eivät (vielä) kovin kummoiset ole. Vuoden olimme tunteneet... Eli siis nettituttavuuden jälkeen kun tapasimme, tuli sitten näitä sanoja vaihdeltua ihan kasvokkain. Aiemmin jo jotain sen tapaista, mutta eihän sitä niin vakavasti voinut ottaa, kun ei oltu vielä edes tavattu. Hän sen ensimmäistä kertaa teki, kun olin itse niin ujoa tyttöä että :-) Oli kyllä varmasti elämäni ihanin hetki. Se, kun sitten vihdoin tapasi toisen ja huomasi, että hän on oikeastikin ihana. Se oli uskomaton tunne. Muilla samankaltaisia kokemuksia nettituttavuudesta, josta sitten syntyykin jotain suurempaa?
Kulttuurilla vaikutusta... Saattaa olla. Kyllähän se niin on, että jossain päin puhutaan tunteista enemmän, jossain en. Kyllä minä ainakin tykkään että puhutaan :-)
Olen aikalailla kokenut samanlaisen tarinan kuin sä marjastajAtar. Eikö olekin kummallista, että rakkauden tunne voi syttyä verkossa ennen varsinaista tapaamista. Mutta tottakai varsinainen tapaaminen testaa todelliset kemiat.
Meillä mies on se, joka enemmän lemmestä höpisee. Mä olen kylmempi ja hiljaisempi- tyypillinen suomalainen kai. Olenkin selittänyt, että mun perhepiirissä tai suomalaisessa kulttuurissa ylipäätään ei niin rakkaudesta puhuta. Se osoitetaan muilla tavoin. Alkuaikoina valitin, että mulle rakkaudentunnustukset on pelkkää diiba daabaa, enkä jaksa niitä paljon kuunnella, nyttemmin olen tottunut. Itse sanon tosi harvoin. Mulle rakkaus on enemmän arkisia tekoja kuin sanoja.
Mukavaa, että muillakin on ollut näitä nettilove-kokemuksia :-) Nyt kun sitä ajattelee, niin kyllä sitä oli jo silloin korviansa myöten rakastunut. Mutta siinähän tosiaan rakastaa sitä henkilöä, jonka kuvittelee toisen olevan, osittain. Mutta kyllä netissä mielestäni saa luonteen hyvin selville, ellei toisessa päässä ole huijari.
Miten teillä meni ensimmäinen tapaaminen? Olisi ihana kuulla :-) Missä tapasitte, kuinka pitkän nettituttavuuden jälkeen? Oliko hän mitä kuvittelit olevan vai erilainen, mutta rakastit silti? Saako kysyä, että minkä maalainen mies on kyseessä? Eikö ollutkin ihmeellistä se ensitapaaminen? Itse en kyllä tule koskaan unohtamaan...
No tuossahan on kyse ihan luonteesta, jotkut tykkää juuri niistä arkisista teoista sanojen sijaan... Minulle molemmat ovat todella tärkeitä.
Mieheni otti minuun yhteyttä nähtyään kuvani netissä. Hänen englantinsa oli erittäin huono ja me olimme yli 4 v. yhteydessä toisiimme netin, kirjeiden ja pakettien välityksellä ennen kuin tapasimme oikeasti.
Jaan tunteesi täysin. Oli aivan uskomatonta nähdä toinen ekaa kertaa livenä. Niin ihana ja huomaavainen, kaikkea mistä vain olin uneksinut. Lähti jalat alta. Olin ja olen onnellinen hänen kanssaan ja varma, että hänen kanssaan naimisiin meno oli paras ajatus tähän asti. En vain pystynyt enää elämään ilman häntä. Nyt täytyy vain odottaa ja toivoa, että hän pääsee pian Suomeen.
Mä lensin Marokkoon miestä tapaamaan, matkaa suunnittelin noin puoli vuotta ja kaikki sanoivat mun olevan hullu. Jep, hulluna nykyiseen mieheeni. Jostain syystä mä vaan luotin kyseiseen mieheen enemmän kuin keneenkään koskaan ja tiesin, ettei se mua satuttais.
Ensimmäiset hetket oli sellasta katselua ja vaitonaisia, molemmat kun olemme ujoja. Junamatkalla kuitenkin vapauduimme ujoudesta ja pääni lepäsi hänen rinnallaan, suukkojakin tuli vaihdeltua salaa muilta matkustajilta. Oli niin hassua, että joku, jonka etäisesti on tuntenut yli 4 v. onkin äkkiä siinä niin lähellä ja että pystyy koskettamaan häntä.
Hän oli paljon mukavampi, huomaavaisempi yms. millainen hänen ajattelin olevan. Siis positiivisesti erilainen mielikuvastani. Hän sai minut rakastumaan itseensä aina vain enemmän pienillä vilkaisuilla ja pienillä eleillä. Haluaisin elää uudelleen ne kaikki hetket, kun sain olla hänen luonaan. Edes sen, että nukkuessani tunsin olevani turvassa ja että hän on jossain lähellä.
Kun on paksu lompakko, niin rakkaudentunnustuksia satelee, mutta valitettavasti silloin kun rahat loppuu niin loppuu rakkauskin.
Kyllä on minunkin mieheni aivan selkeästi opintorahojeni perässä (358,60€/kk, vuokran jälkeen 138€) :-D
...älä vaivaudu vastaamaan! kyllä me muut arvaamme, ja tuo yksi ei koskaan mitään halua tajutakaan... ;-)
Pakko oli tuo vaan sanoa :-D Jotenkin vaan niin hauskaa, että ulkkismies on rahojeni perään, joilla juuri ja juuri itse tulen toimeen. No joo, mutta kun se tuosta jatkuu, niin vaikenen.
Hän itsekin tajuaa ettei asia voi niin olla, mutta sitähän ei viitsi myöntää ja jotain tosi nokkelaa varmasti keksii :-D
Juuri tänään julkaistussa Foreign Policy -lehden tutkimuksessa Suomi todettiin yhdeksi muutamasta maailman rauhallisimmista, turvallisimmista ja vakaimmista maista. Ehkä jotkut hieman kovemmissa oloissa elävät osaavat tätä arvostaa, ehkä senkin verran että jaksavat lirkutella jollekin suomipullukalle pikkaisen? ;)
Nyt vain sattui olemaan kyse lompakon pullukkuudesta, eikä minun :-) Taisi jäädä huomaamatta kun innoissasi uutta provoa mietit päässäsi?
Voi olla lompakko ei ole pullukka, mutta sinä taatusi olet. :)
Riippuu mihin vertaa :-) Kaikki on suhteellista...
Jos senttejä on 160 ja kiloja 80 , olet pullukka. Sori. :)
Senttejä on enemmän, ja kiloja vähemmän :-)
Tuskin auttaa tapauksessasi. Mutta mites sitä nyt noin rauhallista ollaan, tuliko Maksimilta vähän ärähtelyä ja nyt olet taas nöyrä suomimorsio ja käyttäydyt kiltisti? Maksim sanoi että ei saa kiroilla verkossa! :-D
...aloitukseni "Palastan naiset ( jotkut miehet)"?
Kysytäänpä sun mieheltäs sitten, että pistitkö chukhonkan kuriin kun se on nyt niin rauhallinen ja kiltti. :)
Kysy vaan
Kehuin suakin samalla että onpas se rauhoittunut, ei enää huutele venäläisten peniksistäkään entiseen malliin. :)
Mitäs Maksim sanoi?
Eipä ole vielä vastannut, taitaa olla Moskovassa muita kiireitä. ;)
No mutta laita tänne heti viestiä sitten kun vastaa. Olisi mukava kuulla mitä se minun mieheni siellä kirjoittelee :-)
Viimeksi kehui kieltäneensä sulta alkoholin ja tupakan käytön, muuten ei tulisi häitä. :) Katsotaan mitä nyt keksii.
Jaa jaa... Sellaisia. Laitatko tänne sen osoitteen, että voin käydä katsomassa mitä te miehet siellä jutskaatte?
En kyllä Suomea kovin turvalliseksi maaksi kutsuisi, ottaen huomioon että sinunkin kaltaiset sekopäät saavat Suomen kaduilla liikkua ihan rauhassa. Vai kirjoitteletko pöpilästä? :-)
Odotetaan nyt mitä se vastaa, ei ole vielä (uskaltanut?) kommentoida. ;)
Meidän ainoa yhteinen kielemme on saksa, mikä nyt ei kauhean romanttisesti kalskahda... ;-) Se on molempien kolmas vieras kieli, eli vaati aluksi harjoittelua.
Eli siis "ich liebe dich" monta kertaa päivässä vuosien ajan, joko livenä heti aamulla ja viimeksi illalla tai tekstarilla sillä välin. Luulenpa, että ensimmäisen kerran sillä alkoi olla todellinen merkitys noin 4kk seurustelun jälkeen. Sitä ennen sanottiin "ich habe dich lieb" mikä on saman asian lievempi ilmaisu. Mies on aina ollut se spontaanimpi ja hellempi meistä, oikea halityyppi.
Mieheni sanoo myös aina suomeksi "kulta", hänen perheensä on alkanut käyttää minusta vuosien mittaan myös tätä kulta-nimitystä, sillä mieheni aina puhelimessa selittää kulta sitä ja kulta tätä...
Päivittäin, ranskaksi. Minä saatan lohkaista joskus suomeksikin.
Mies tunnusti n. 4kk jälkeen, minulla taisi mennä tuplat siitä.
Päivittäin, suomeksi ja turkiksi, mies sanoo useammin kuin minä.
Oltiin tunnettu puoli vuotta, seurusteltu ehkä neljä kuukautta. Mies sanoi ensin ääneen.. Hän oli aiemmin saanut naissuhteissaan yhdeltä tytöltä niin henkisesti turpiin, että oli päättänyt ettei enää ikinä sekaannu kehenkään naiseen. Rakkautta ei myöskään hänen mukaansa voinut maailmassa olla olemassa oikeasti.. Joutui sittemmin pyörtämään sanansa..
Ihanan romanttista :-)
Mutta joo.. Mä ihan oikeasti itkin silloin kun toinen sanoi ensimmäistä kertaa. Kertoi sen vielä niin että;" hei, tuu tänne..mulla on sulle tosi tärkeetä asiaa.." Menin viereen istumaan. "Tiedätkö tuon XXXXX(hänen nimensä), mä luulen, että sille on käynyt pahasti. Sille ei koskaan pitänyt käydä näin, mutta nyt mä tiedän, se on niin, se rakastaa sua". Tätä seurasi piiiitkä halaus ja itku molemmilta.. Ah..olipa se ihanaa :)
Voi ei, kuinka voi olla noin ihanasti :-D Mäkin melkein vetistelen täällä kun luen tollasia romanttisuuksia.
Ne alkuajat suhteessa on sitten niin ihanaa muisteltavaa. Ei se tarkoita sitä, etteikö suhde olisi enää hyvä, vaan että alussa aina tietty on se omanlainen ihanuutensa, jota sitten kaihoisasti muistelee :-)
Huomattavasti hiljaisemmin olet muuten käyttäytynyt viime aikoina. Tais tulla Maksimilta vähän palautetta nettikäyttäytymisestä... ;)
Ilman mitään katkeruutta ja kateutta (josta varmaan kohta syytetään), täytyy jälleen kerran todeta että voi hyvä jumala miten yksinkertaisia suomalaiset naiset ovat näissä asioissa... Eikö teillä ole mitään defenssimekanismia höpöpuheiden edessä?
On. En tiedä onko "defenssimekanismi" ihan oikea termi tässä yhteydessä, mutta ns. limasuodatin pelaa hyvinkin korkeilla kierroksilla.
Eli ällös huoli, kynsin´, hampain tai ilman.
Meillä mies tunnustaa sikäli useammin, että käyttää usein hellittelynimiä, useimmiten 'azizti'. Enimmäkseen ne ovat arabiankielisiä, mutta toisinaan sieltä kuuluu myös 'minun rakkaani' tai muuta vastaavaa. Minä taas useimmiten kutsun nimellä tai etunimestä väännetyllä lempinimellä, 'aziztiin' saatan vastata 'azizi'. Sen sijaan mies ei koe tarvetta yleensä kertoa rakastavansa minua, koska senhän pitäisi olla selvä asia. Kuitenkin osaa ja kertoo pyydettäessä tai keskustelua sopivaan suuntaan johdateltaessa hyvinkin yksityiskohtaisesti siitä, miksi minua rakastaa. Se olen kuitenkin paljon useammin minä, joka ottaa sen puheeksi (huonona päivänä "kerrohan taas miksi tykkäät minusta" johtaa aika piristävään keskusteluun..).
Siitä ensitunnustuksesta.. sen muistan, että joskus kerroin hänelle puhelimessa, että "jos olisin tuntenut sinut pidempään, sanoisin varmaan rakastavani sinua" ja mies ei tykännyt, oli hänestä liian aikaista puhua moisia. Omasta rakastamisestaan lipsautti ensin kertoneensa jollekin tutulle, että hänellä on tyttöystävä ja "I love her and she loves me". Siitä kuitenkin vielä kesti jonkin aikaa ennen kuin asiasta varsinaisesti puhuttiin sen oikealla nimellä.
Ja sitten taas.. mies tunnustaa rakkauttaan päivittäin monilla pienillä teoilla, esimerkiksi taas tänään vetämällä minut kainaloonsa kaupassa ja antamalla suukon otsalle (tästähän on keskusteltu ennenkin), vaikka hänen kotimaassaan sellainen ei tulisi kuuloonkaan ja julkinen hellyydenosoitus on edelleen hänelle jotain, mikä tehdään vain minun takiani. Samaten hän usein iltaisin laittaa molemmille syötävää, vaikkapa pilkkoo ananaksen ja tuo minulle pyytämättä. Mutta nämähän eivät tietysti ole tunnustuksia niinkään kuin osoituksia. Ja aika henkilökohtaiseen lipsahdettiin, mutta jos tästä vaikka alkaisi uusi uljas keskustelukulttuuri.. No, saahan kai sitä haaveilla kuitenkin.
Sitä "je t'aime" tulee käytettyä eniten. Mulle se tulee myös luonnollisemmin kuin suomen "minä rakastan sinua". Tosin hän tykkää sanoa myös suomeksi.
Muita hellittelysanoja käytetään vähän mielen mukaan ja uusiakin tulee keksittyä. Mutta useimmiten käytetään "chéri, mon amour, kulta, rakas" Ehkä ne perinteiset... mutta muitakin on... ;)
Päivittäin (kaukosuhteessa kun olemme) netin välityksellä meileissä ja sitten ihan äänen ja kuvan kanssa mesessä.
Olimme samalla työpaikalla töissä ja kun hän vapaapäivänä tuli moikkaamaan... hän kuiskasi korvaan tuon rakkaudentunnustuksen (je t'aime). Mä en siinä vaiheessa tiennyt mitä sanoa, olin ehkä ulalla omista tunteista ja siitä miten voidaan suhdetta jatkaa kun muutan takaisin Suomeen.
Mutta hän osoittautui kuitenkin aivan ihanaksi ihmiseksi, kiltiksi, ystävälliseksi, oikein hyväksi ja hyvä että intuitiot kantoivat siihen suuntaan, sillä nyt tulee kk kuluttua pari vuotta täyteen.
Ja siellä taas yksi kaukosuhteilijapari... Kuinka usein pääsette tapaamaan? Kiinnostaa kovasti muiden tilanteet, kun itsellä aina niin kova ikävä, joka kuukausi oikeestaan tapaamme.
Asutaan eri maissa kaikenlisäksi eli meillä ei ole mahdollisuutta nähdä edes joka kuukausi, harmi. Mutta ainakin 3-4 kertaa vuodessa mikä on todella vähän ja silloin yleensä kahden viikon jaksoissa. Nyt mennään siis toista vuotta saman kaavan mukaan ja vielä pitäisi jaksaa toiset pari vuotta.
Samoin, meillä on myös ikävä toisia ja joskus oikeasti mietityttää miten saada asiat siten että parin vuoden päästä voitaisiin muuttaa yhteen, kun molemmilta on opiskelut hoidettu pois alta.
Vaikka ikävä onkin, niin toisaalta on myös hyvä puoli siinä, että oikeasti tulee opiskeltua, eikä sitten ainoastaan kyhnätä koko päivää toisen vieressä. Toisaalta arki varmaan näyttää ettei näin ole. Mutta aina kun tavataan, niin ei voida toisistaan melkein laisinkaan erota.
Toisaalta miettii myös tulevaisuutta, nyt "menetämme" aikaa siinä, että emme pääse olemaan toistemme lähellä ja tutustumaan normaalilla tavalla. Myöhemmin käymme töissä ja näemme iltaisin ja aamuisin... sitten kun tulee mukulat, niin aikaa jää taas vähemmän toisillemme. Tämä pelottaa eniten.
Miten teillä? Asutteko samassa maassa? Onko teillä joitakin pelkoja tulevaisuuden suhteen? Minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia muuten?
Mekin asumme eri maissa, mutta mies on ihan Venäjältä, niin eipä se kovinkaan suuri vaiva ole tänne Suomeen lähteä junalla ja bussilla (tosin kestää n 18 h...) ja se on uskomattoman halpaa, n. 30-40€ suuntaansa. Me tapasimme netissä yli kaksi vuotta sitten, ja yli vuoden nettijuttelun jälkeen tapasimme sitten oikeasti. Nyt tasan vuosi ollaan kaukosuhteiltu ja syksyllä tarkoituksena mennä naimisiin. Hän muuttaisi tänne siksi kunnes saan opintoni päätökseen, ja sitten mitä todennäköisemmin yhdessä muuttaisimme Venäjälle, missä molemmilla hyvät mahdollisuudet. Valitettavasti Suomessa ulkomaalaiset eivät todellakaan saa koulutustansa vastaavaa työtä: mieheni ei halua olla täällä paskaduunissa kuuden yliopistovuoden jälkeen, minkä voin oikein hyvin ymmärtää. Lisäksi tämä hyvin yleinen rasistinen ilmapiiri... No thanks.
Eli meidän pelkona on ollut tuo juuri, ettei hänelle sitten löydy täältä töitä. Pitkään mietittyämme siis tulimme siihen tulokseen, että parempi muuttaa siinä tapauksessa Venäjälle. Eli katsomme miten Suomessa, jos löytyy kivat työt jne, niin sitten jäämme tänne.
Mutta teillä on kyllä tosi rankkaa, tuo 3-4 krt/vuosi, pitää myöntää. Mutta toista vuotta jo sitä meette, niin pari vuotta vielä jaksaa tosiaan! Ei kannata antaa periksi :-) Mieti kuinka onnellisia olette sitten kun vihdoin muutatte yhteen. Kaukosuhteessa pitää olla tosi lujana ja kärsivällisenä, ja se varmasti palkitsee. Good things come to those who wait. Sen olen ihan oikeasti oppinut. Miten te muuten tapasitte? Missäs maassa ajattelitte tulevaisuutenne viettää? Mutta hei, voimia ja kärsivällisyyttä! Se, että on välimatkaa on hyvin rankkaa, mutta sen voi voittaa ja senhän te teette, vai mitä? :-)
Venäjällä (Moskova) työskennelleenä voin kertoa, että rasismi ja ksenofobia on siinä maassa todella paljon yleisempää kuin Suomessa. Varsinkaan kaukasuslaisten tai (harvojen) mustien ei kannata kaupungille enää iltaisin lähteä, hyvässä lykyssä lähtee henki... Venäjällä vallitsee myös melko ikävä patriorismin henki, "vain me venäläiset olemme jotain" ja suoranainen paranoia "koko maailma on meitä vastaan!". Joskus kannattaa välttää esim. suomen puhumista iltaisin metrossa...
Ulkomaalaisille on töitä, mutta ainoastaan jos on korkea koulutus. Venäläiseen yritykseen pääsee expat-töihin oikeastaan ainoastaan, jos on natiivi englannin kielen puhuja. Venäjän kielitaitoa ei tarvita, jos kyseessä kv-yrityksen Moskovan konttori, muuten kyllä.
"Sitä "je t'aime" tulee käytettyä eniten. Mulle se tulee myös luonnollisemmin kuin suomen "minä rakastan sinua"."
Minustakin tuo on helpompi lausua ranskaksi kuin suomeksi. Suomalainen versio on jotenkin niin järisyttävän voimakas, suorastaan pompöösi ja pateettinen. Tulee mieleen vanhat suomi-filmit ja koskeen hukuttautuva epätoivoinen, jonka sulho tai morsio on hylännyt.
Älkää käsittäkö väärin, rakastan (!) äidinkieltäni, eikä tuo mitenkään tarkoita sitä, etten oikeasti rakastaisi miekkosta. Kunhan olen todennut hassun ilmiön.
Ja eipä silti, minusta tuo 'mon amour' on myöskin jotenkin turhan dramaattinen.. :)
On ranskankielessä muita herttaisempiakin ilmaisuja. Mielestäni je t'adore on kiva, koska siinä on tunnetta mutta se on samalla kepeä (ihan tässä sortuu rankalaiseen ylianalisointiin ;-)
Kiitos kannustuksesta ja kiva löytää joku toinenkin, joka on samanlaisessa tilanteessa.
Me tavattiin työpaikalla, Ranskassa. Ja ajateltiin ulkomaille muuttaa eli jonnekin muualle kuin Suomeen tai Ranskaan. Hänen voi harjoittaa ammattiaan periaatteessa missä päin maailmaa tahansa. Eli siinä suhteessa ihan hyvä.
Mutta jaksamista sulle kans. Onnea suhteeseen ja naimisiin menon johdosta!
Kyllä kaukosuhdekin voi toimia ja onnistua. Itse uskon ainakin siihen ja enkä tässä muuten sellaista pitäisikään yllä.
Tsemppiä!
Paivittain, joko englanniksi tai albaniaksi. Olen mina joskus suomeksikin sanonut.
Kylla mies oli meista se, joka ensimmaiseksi tunnusti rakkautensa, ja hyvin pian seurustelun alettua. Kulttuurilla oli vaikutuksensa.
Kyllä meillä tunnustellaan useasti :)
Ihan suomen kielellä meillä kun suomea keskenämme muutenkin puhutaan, ensimmäisen kerran mies taisi sanoa minulle "Rakastan sua" kuukauden - puolentoista seurustelun jälkeen ja mä ehkä viikko siitä. Muutaman kerran jotain sen suuntaista taidettiin sanoa aiemminkin mutta ensimmäisen kerran tosissaan noin. Tuskinpa kulttuurijutuilla vaikutusta siihen.
Noin yleisesti meillä näkyy rakkaudentunnustukset teoissa päivittäin ja lähes päivittäin sanotaankin ja erinäisissä tilanteissa sitten. Hankala lähteä sanomaan missä ja miten :D Hellinä hetkinä, hyvinä hetkinä, huonoina hetkinä.. milloin vaan.
Meillä ladellaan niitä päivittäin.Ja yleensä myös käytetään hellittely nimiä, yleensä kutsumanimenä on rakas. Rakkauden tunnustukset tulee useimmiten sanottua ranskaksi, mutta myös suomeksi ja joskus harvemmin arabiaksi.
Muutama kuukausi seurusteltiin ennenkun sanoin rakastavani ja mies samoin. Ethä näin meillä...
Meillä sanallisesti ei tule ihan joka päivä sanottua, että "rakastan sinua", mutta sen sijaan arki on täynnä pieniä huomionosoituksia ja kun puhumme toisillemme, minä voin esimerkiksi kutsua miestäni kullaksi tai rakkaaksi ja mies taas aika usein sanoo "zemër", eli sydän joka lukee hänen puhelimessaankin minun kohdalla. Jos tunnustamme sanallisesti rakkautta, sanomme "I love you", koska edelleen englanti on meidän yhteinen tunnekieli. Mies on kunnostautunut tähän erityisesti aamuisin unenpöpperössä - hän tykkää ottaa herätyskellon soitua minut "lusikka-asentoon", pusutella niskaa ja höpistä kivoja. ;o) Alkaa päivä mukavasti näin.
Ja alkuaikoina - no silloin rakkaudentunnustus oli suoraan sanottuna tusinatavaraa. Sanottiin kun lopetettiin puhelu ja sanottiin suunnilleen jokaisen lauseen välissä koko ajan. ;oD Ekaa kertaa mies höpisi moisia jo parin päivän kuluttua tapaamisesta ja minua vain nauratti, että "Just joo!". No nauratti häntäkin, mutta siitä löpertelystä vain tuli tapa - "I love you" tarkoitti samaa kuin "Heippa!". Ajan kanssa sitä kuitenkin alkoi tosissaan tarkoittamaan ja kyllä sen miehestäkin huomasi, milloin tunteet saivat syvyyttä ja sanat tulivat sydänmestä.
Ja kumppanin kulttuurilla oli siinä mielessä varmasti merkitystä, että rantajellonnanhan minä suoraan sanottuna bongasin (joskin nuoren ja siten melko kokemattoman). Ja kai he tunnistavat rakkauttaan jokaiselle vähänkin söpölle turistityttöselle. ;o) Mutta ei se minua häirinnyt, kuten sanoin - aluksi homma nauratti ja oli mukavaa flirttailua. Ja kun homma muuttui todeksi, kyllä sen huomasi ja kaipa sen 10:n vuoden yhdessäolokin todistaa.
abdullah vetä runo :
mine rakasta sinu tilipussi, en muute jokinorsua nussi
ja tee se ihan oikeesti...
Aika kauan saat kuitenkin varmaan odotella. ;o)
minä xxxxxxx (nimeni) tunnustan rakastavani xxxxxxx xxxxxxxxx(hänen nimensä), enemmän kuin rakastan itseäni. Se ei ole vaikeaa koska olen kasvanut suomessa.
Minä revin itseni, jokaisesta hähen kivustaan. Minä huudan jokaisen hänen tuskansa.
Minä palvon jokaista hänen askeltaan kuin jumalaa. Minä kuolen hänen vuokseen. Menen helvettiin hänen edestään.
Mitään näistä hän ei tule koskaan tietämään, en kerro, mutta teen.
Hän tietää, että minä rakastan häntä. Sen hän tietää.
Hän rakastaa minua kuin miestään, enkä muuta ole vailla.
Ainakin kerran päivässä.Puhumme siitä paljon, koska mieheni on Marokossa ja minä täällä. Yleensä englanniksi, mutta mieheni osaa sanoa "rakastan sinua" ja osaan mäkin "ohiboka katiran aktar wa aktar".
Noin neljä vuotta, oltiin siihen asti vain ystäviä. Kumpikaan ei uskaltanut sitä sanoa toiselle, mutta luultavasti tunteet on kestänyt kauemmin. Minä sen sanoin ensimmäisenä ääneen, jolloin hänenkin oli pakko tunnustaa minulle, että rakastaa minua.
Uskoakseni ei kumppanin kulttuurilla ole vaikutusta tähän, ehkä vaan sen verran, että olin varautuneempi. Mutta se voi johtua hyvin siitä, että hän sanoi minulle, että rakastaa vapaana oloa ja ettei koskaan vakiinnu. Ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. ;)