En kehota ketään heittämään rakkauttaan aviopuolisoon, kuin helmeä sioille, mutta...kaivakaa nyt arvon naiset ja herrat se itsekunnioitus ja terve itserakkaus sieltä romukopasta takaisin itsellenne ja rakastavaan sydämeenne. Miten voi rakastaa toista jollei rakasta ensin itseään ja pidä itseään arvokkaana.
Rakkaus ei ole toisen omistamista ja joskus on ainoa rakkauden teko päästää toinen vapauteen ja sopivamman kumppanin syleilyyn.
Tiedän kokemuksesta: Erosin kolme vuotta sitten ex-miehestäni, hän ei tiennyt mitä haluaa. Ymmärrän nyt, että emme vain sopineet yhteen vaikka rakastimme hulluna. Ja juuri hulluna on oikea sana, molempia ahdisti, mutta luovuttaa ei saanut. En tiennyt että itkeäkö vai nauraa kun elin keskellä farssia. Olin itse uskollinen ja roikuin miehessä, samalla kun hän "rakasti" minua eikä halunnut luopua minusta, vaikka eli totaalista kaksoiselämää. Ja minä rakastin.
Kunnes naps, päätin että olen arvokas ja ansaitsen vain parasta. Jätin miehen lopullisesti, annoin anteeksi (itsekkäästä syystä, etten katkeroidu), itkin ja itkin. Aloin keräämään itsetuntoni murusia ja opettelin rakastamaan itseäni. Toivoin ja rukoilin rakkautta elämääni.
Jälkeenpäin tajusin, että suurin syyni roikkua miehessä oli ollut yksinjäämisen pelko ja tuntemattoman tulevaisuuden pelko.
Tajusin (kiitos Jumalan), että olen rakkauden arvoinen, ja ansaitsen vain parasta.
Nyt kolme vuotta myöhemmin olen menossa naimisiin (oikeasti) unelmieni miehen kanssa. Kiitos jälleen Jumalalle. Mieheni on minulle parasta ja minä olen hänelle parasta.
Uskaltakaa "hypätä", surun jälkeen osaatte arvostaa sitä rakkautta joka varmasti tulee sieltä mistä vähiten odottaa. Antakaa itsellenne ja toisille vapaus ja mahdollisuus rakastaa.
Toivon kaikille iloa, onnea, rauhaa ja rakkautta elämään.
Rakkaus ei ole toisen omistamista ja joskus on ainoa rakkauden teko päästää toinen vapauteen ja sopivamman kumppanin syleilyyn.
Tiedän kokemuksesta: Erosin kolme vuotta sitten ex-miehestäni, hän ei tiennyt mitä haluaa. Ymmärrän nyt, että emme vain sopineet yhteen vaikka rakastimme hulluna. Ja juuri hulluna on oikea sana, molempia ahdisti, mutta luovuttaa ei saanut. En tiennyt että itkeäkö vai nauraa kun elin keskellä farssia. Olin itse uskollinen ja roikuin miehessä, samalla kun hän "rakasti" minua eikä halunnut luopua minusta, vaikka eli totaalista kaksoiselämää. Ja minä rakastin.
Kunnes naps, päätin että olen arvokas ja ansaitsen vain parasta. Jätin miehen lopullisesti, annoin anteeksi (itsekkäästä syystä, etten katkeroidu), itkin ja itkin. Aloin keräämään itsetuntoni murusia ja opettelin rakastamaan itseäni. Toivoin ja rukoilin rakkautta elämääni.
Jälkeenpäin tajusin, että suurin syyni roikkua miehessä oli ollut yksinjäämisen pelko ja tuntemattoman tulevaisuuden pelko.
Tajusin (kiitos Jumalan), että olen rakkauden arvoinen, ja ansaitsen vain parasta.
Nyt kolme vuotta myöhemmin olen menossa naimisiin (oikeasti) unelmieni miehen kanssa. Kiitos jälleen Jumalalle. Mieheni on minulle parasta ja minä olen hänelle parasta.
Uskaltakaa "hypätä", surun jälkeen osaatte arvostaa sitä rakkautta joka varmasti tulee sieltä mistä vähiten odottaa. Antakaa itsellenne ja toisille vapaus ja mahdollisuus rakastaa.
Toivon kaikille iloa, onnea, rauhaa ja rakkautta elämään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitos rohkaisevista sanoista! Järki sanoo,että tämä ero on hyvä asia,mutta sydän särkyy..
Ihan minun ajatuksia!Rakastan ex:ää,mutta en voisi kuvitella meitä enää yhdessä.Ja silti kaipaan hänen kosketustaan,ihan kauheasti!Ja tuntuu kuin sydän murskautuisi,kun ajattelen häntä toisen naisen sylissä.Se sattuu!Kun näin naisen ensimmäistä kertaa,tuntui kun minut olisi nakattu syrjään kuin rukkanen.Ja itse lähdin ahdistavasta liitosta.
Minuakin pelottaa yksin jääminen.Se ettei kukaan ole minun tukenani ja kumppanina arjessa.Myös taloudellinen tilanne pelottaa ja ahdistaa.Olisi niin helppo mennä takaisin,mutta ex ei halua enää minua.Sekin tuntuu pahalta,että ottaa mieluummin ihan vieraan ihmisen arkeensa kuin minut,lastensa äidin:(
On vain pakko käydä tuska läpi ja uskotella,että joku päivä huomaan,että tekoni oli ihan oikein!Nyt vain tuntuu aika kaukaiselta ajatus.
todellakin oli virhe roikkua miehessä, vaikka hän halusi pois, kun ei ollut onnellinen.uusi hänellä oli ollut matkassa jo kaksi vuotta salassa, mutta yritettiin vaanrämpiä samalla kaavalla kuin 20 vuotta oli oltu. pahimmat hetket minullakin ovat ne kun tiedän että uusi nainen on hänen kainalossaan minun lapseni nähden, joskus jopa oksettaa ajatus! miestä en takaisin halua, nautin uudesta kodistani ja omasta ajasta ja itsellisestä elämästä, vaikka sitä niin julmetusti etukäteen pelkäsin. olen eka kertaa elämässäni omillani, teen itse päätökset...mutta kuten sanottua, kaipaan silti kumppania arkipäiväisiin asioihin ajoittain. kyllä tämä tästä, erosta on niin vähän aikaa, 3 kk, että vielä ei kaikkea edessäolevaa tiedäkään, on vain uskottava että elämä kantaa!
näinhän sitä on fiksua toimia. Tosin jätetyllä surun tunne saattaa olla rankka jos on uskonut "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä" lupaukseen, ei ole saanut vastausta kysymykseen miksi ja kokee jääneensä vaille mahdollisuutta tervehdyttää suhdetta.
Toivotaan kuitenkin että kaikille on koitunut tai koituu onnea elämässä :-)
tämä ei kyllä minulta onnistu:
"annoin anteeksi"
En anna koskaan kenellekään mitään suurempaa anteeksi (pikkujutut nyt voi unohtaa). Puukkoa lyön yhden exän selkään vielä kymmenenkin vuoden kuluttua ;)