Ikinä ei saa yhtä hyvää ja täydellistä vaimoa kuin minä olin, ei yhtä ihania lapsia kuin meillä on. Olin kodin sydän ja haltija, tein kaiken pyytämättä.
Osasin ymmärtää mieheni äksyilyt ja osasin aina auttaa ja olla tukena. Lapset olivat maailman suloisemmat ja fiksuimmat ihmiset, ja on tietysti sitä vieläkin. Kallis talo, monta autoa, mökit ja veneet ym. ylelliset asiat olivat meillä. Olimme kuin suoraan sadusta. Rahaa ja rakkautta oli. Mutta mies ei osannut arvostaa sitä. Heitti kaiken menemään. Nyt saa katua ja miettiä tekosiaan, kun takasin ei oteta. Meille jäi kaikki, mies on yksin ja allapäin. Kai uuden rakkauden tai jotain sinnepäin löytää, ja taas heittää menemään.
Miten joku voi, minä en ikinä voisi.
Varmasti kun löydän uuden miehen, joka ei voi ymmärtää miksi joku meidät ja minut on jättänyt, tajuaa, että hän on onnenpekka! Sitten ex mieskin varmaan ymmärtää, mitä on taakseen jättänyt. Valitettavasti aivan liian myöhään, liian myöhään. Pitäisi ajatella ensteks, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joista vain itse kärsii.
Osasin ymmärtää mieheni äksyilyt ja osasin aina auttaa ja olla tukena. Lapset olivat maailman suloisemmat ja fiksuimmat ihmiset, ja on tietysti sitä vieläkin. Kallis talo, monta autoa, mökit ja veneet ym. ylelliset asiat olivat meillä. Olimme kuin suoraan sadusta. Rahaa ja rakkautta oli. Mutta mies ei osannut arvostaa sitä. Heitti kaiken menemään. Nyt saa katua ja miettiä tekosiaan, kun takasin ei oteta. Meille jäi kaikki, mies on yksin ja allapäin. Kai uuden rakkauden tai jotain sinnepäin löytää, ja taas heittää menemään.
Miten joku voi, minä en ikinä voisi.
Varmasti kun löydän uuden miehen, joka ei voi ymmärtää miksi joku meidät ja minut on jättänyt, tajuaa, että hän on onnenpekka! Sitten ex mieskin varmaan ymmärtää, mitä on taakseen jättänyt. Valitettavasti aivan liian myöhään, liian myöhään. Pitäisi ajatella ensteks, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joista vain itse kärsii.
Vastaukset 36
Vanhimmat
no just joo.. kuulostaa kyllä siltä, että Rouva Täydellinen Vaimo ja Kalliin "kodin" Haltija Autoineen ja Mökkeineen vois katsoa peiliin..
..onneksi Mies on osannut irtautua kultaisesta Häkistään, vaikka varmasti on pitkä ja vaikea taival koota palaset yhteen.. voi jopa olla, ettei onnistu, mutta Ainakin on yrittänyt!
"no just joo.. kuulostaa kyllä siltä, että Rouva Täydellinen Vaimo ja Kalliin "kodin" Haltija Autoineen ja Mökkeineen vois katsoa peiliin.."
Mies on heittänyt kaiken menemään eli mitä ilmeisimmin lähtenyt jonkun hempukan mukaan. Tällaisessa tilanteessa tai yleensäkin jos joutuu jätetyksi, itsensä psyykkaaminen on ihan paikallaan itsetunnon kohottamiseksi.
ihmettelen miten noin täydellisellä ihmisellä voi ihmissuhde ylipäänsä kariutua. Sinä teit kaiken ja aina pyytämättä. Sinä ymmärsit kaiken ja autoit aina kaikkia. Otit täydellisenä ihmisenä äksyilyt vastaan ja olit tukemassa. Ja tottakai, kun noin täydellinen ihminen saa lapsia - ovat lapsetkin tietenkin maailman suloisimmat ja fiksuimmat, kuten sanoit. Tietenkin, sillä niinkuin huono puu tekee huonoja hedelmiä niin hyvä puu tekee hyviä hedelmiä.
Nyt saa mies katua --> on jättänyt täydellisen ihmisen taakseen. "Miten joku voi jättää noin mahtavan ihmisen taakseen?" Miten mies ei kyennyt arvostamaan täydellisyyttäsi?
- "Täydellisen? Niinkö minä sanoin?", kysyt.
- Kyllä, täydellisen. Niin sinä sanoit, ja niinhän sinä puhut kun puhut itsestäsi, puhut silloin T-Ä-Y-D-E-L-L-I-S-Y-Y-D-E-S-T-Ä omassa kyynelten täyttämässäsi uhripositiossasi. Kaikkien niiden urheiluautojen, jalokivien ja korujen keskellä - siinä kullatussa vankilassasi. Olet kuin suoraan sadusta..
sadusta "Hamelnin unessaan uinuva pillipiipari".. jonka pitää vielä kärsiä polullaan ennenkuin havahtuu unestaan, näkemään olevan todellisen luonnon. Myös sen ettei maailmassa täydellistä ole mikään, eikä kukaan..
eihän kai ne täydelliset lapset mihinkään kadonneet. ovat sen miehen lapsia edelleen.
pitkä matka sinulla vielä tuon elämänvalheen kanssa
Kallis talo, monta autoa, kesämökki ym... Hei herää unestasi! Mitä tekemistä on tavaralla ja rikkaudella kun on kyse rakkaudesta? Voi hyvä luoja, miten joku voikaan noin ajatella. Aito rakkaus ei tarvitse mammonaa.Missä ihmeen pilvilinnoissa sitä nykypäivänä eletään? Kaikkea pitäisi olla, tai muuten elämä on tylsää, niin tylsää...voi, voi teitä poloisia, oppikaa elämään oikeaa elämää ja etsimään sitä oikeaa, aitoa rakkautta, mikä ei synny rahasta.
Suosittelen sinua hankkimaan käsiisi "Täydellisten naisten" alkupuolen jaksoja, jos et ole niitä vielä nähnyt. Siinä on mainio Bree, jonka mies tapailee muita naisia, koska oma vaimo on liian täydellinen:D Ei mutta oikeastihan tämä on vakava asia.
Miten teidän liitossanne meni henkiseltä kannalta, jos unohdetaan ulkokuori? Sinä olit ymmärtäväinen ja tuit miestäsi, mutta oliko miehellä tunne, että SINÄ tarvitset häntä? Se on tärkeä asia. Oliko miehesi enemmän henkisten asioiden perään ja sinä ulkoisten? Siitä voi tulla melkoinen tyhjyyden tunne. Ehkä hänelle tuli jokin ikäkriisi (30 tai 40 v.) ja alkoi ajatella loppuelämää, että kaikki on saavutettu -tässäkö se sitten oli? Ehkä idea elämän tarkoituksesta ja tavoitteista hukkui, kun kaikki oli jo "valmista"?
Toivottavasti sait/saat miehesi keskustelemaan ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Se selventää ajatuksia siitä, miksi hän loppujen lopuksi haluaa erota ja onko ero ainoa ratkaisu vai onko muitakin vaihtoehtoja. Itse on myös vaikea nähdä omaa osuttaan suhteen tilaan, että onko jotenkin itse omalla käytöksellään aiheuttanut toisen vetäytymisen.
Varmasti menee suhteet solmuun jos "tarvitsee" toista, tai haluaa toisen tarvitsevan itseään. Ihan sairasta ajattelua. Rakkaus on hyvää oloa, ei tarvetta.
Kyllä toista pitää tarvita, tasapuolisesti. Se on sitä rakkautta. Jos toista ei tarvita, tulee toiselle tarpeeton olo. Rakkaus on paljon kaikkea, ehkä ymmärrät merkityksen 'tarpeelle' hieman erilailla, liian kongreettisena asiana, sitä se ei ole. Ihmiselle on hyvin tärkeää tuntea olevansa haluttu ja tarvittu.
Ihminen, joka ei ole kovin "tarvitseva", ei välttämättä ole halutuinta seuraa. Siinäkin tapauksessa, että auttaa ja tukee toista. Tämä on suuri paradoksi, mutta täyttä totta.
Olen ollut parissa liitossa, jossa en ole kokenut tarvitsevani toista kovinkaan paljoa. Nämä liitot eivät ole kestäneet. En väitä, että tämä oli ainoa syy, mutta se on ollut varmasti yksi syy.
Ihmisen todellakin täytyy tuntea olevansa jollain tavalla tarvittu - se on ihmisen perustarve.
Tarvetta tosiaan. Rahan tarve ja katto pään päälle tarve. Kun erottiin oli akka suu mukkuralla kun ei saanut oikeudessa tahtoaan läpi amerikan malliin ja hirveitä korvauksia erosta. Siellä se itkeä tillitti "ette tiedä miten tarvitsen miestäni". Minä tiesin kyllä pankkitilini hävisi jonnekin. Onneksi erossa tilanne tasaantui, joutui eukko palautteleen rahoja. hah haa.
Että ollaan ihan kaikki vaan ahneita? Kerroit vaimostasi, ei se vielä tarkoita muuta kuin, että sinä olet joskus erehtynyt yhteen väärän henkilön kanssa. Sinähän suoraan purat nyt omaa katkeruuttasi, toivottavasti selviät ja löydät sen, joka tarvitsee muutakin sinusta. Vaan osaatko antaa?
Taisi kolahtaa sinuun ? =)
No niin, katsoppa vaan, en ehkä olisi vielä odottanut tätä viimeistä sanaa 8>D
Tämä 'taisi kolahtaa' -kommentti on hyvin tyypillinen niille, joilta argumentit loppuvat, eikä pääse ihan suoraan turpiinkaan mottamaan.
Antaa tulla vaan, se helpottaa!
ymmärrä ex vaimoa mut toisaalta ei sillä enää mitää väliäkään ku toinen häntä kiinnosti enemmän,, että joskus näinkin päin..
Itse jätin mieheni kun ei ymmärtänyt ihanuuttani, tuon jälkeen mies toisensa jälkeen on toistanut että olen parasta mitä taivaan alla on koskaan ollut.
Ainut haittapuoli, syy jonka vuoksi suhteet eivät ehkä ole ihan onnea ja autuutta (kulloisellekin miehelle) on että olen aivan järkyttävän, kamalan inhottava sille päälle sattuessani.
Pitää nähdä itsensä suoraan, kukaan meistä ei ole täydellinen ja tuollaisen mielikuvan kanssa liikkuessa voi olla varma että käy noin, tulee jätetyksi! Ja jos tuolloinkaan ei ymmärrä että itsessäkin oli jotain vikaa, voi olla etteivät tulevatkaan miehet ymmärrä tämän naisen ihanuutta.
Tälläinen kaikkivoipa täydellisyys kuin aloittajalla, on vierestä eläen hyvin raskasta ja tympeää, maistuu ummehtuneelle ja mädille omenoille... Pitäisikö naista palvoa ja kumartaa, siksi että tämä tekee sen mikä aitoon rakkauteen kuuluu joka hetki?! Toisen huomioon ottaminen. Eikö silloin kun lähdetään kuvatunlaiselle marttyyrilinjalle olla jo väärällä puolen katua, mikäli haluaa suhteen toimivan.
Mutta siis minähän olen täydellinen, äitinä, vaimona, seksissä, arjessa ja juhlassa, mutta vain silloin kun en ole Helvetin hankala akka.
Suoraan sadusta, kuulostaa kammottavalta, eihän elämä koskaan ole satua, elämä on totta.
Minä rakastan vaimoani myös silloin kun on hankala. Hän vain yksinkertaisesti on maailman ihanin ihminen. En ymmärrä niitä jotka pitää itseään täydellisenä. Juuri sellainen lyö ihmiseen ikävän leiman, ja yksin jäävät.
Ettekö pysty kommunikoimaan keskenänne? Eikö hän vihjannut/kertonut mistä kenkä puristaa?
Jos hän onkin masentunut tai käy läpi ikä-kriisiä tms.
Yrittäisit auttaa ja keskustella, etkä vain olla se täydellinen puolisko.
Kehuit itseäsi ja lapsia kuinka olette olleet hyviä, mutta entä mies? Onko hän ollut hyvä ja kaikin puolin täydellinen myös? Eikö hänelläkin ole osuutensa kaiken hyvänä oloon? Ja kuinka hänet kaikesta palkitaan?
Näkisit vähän vaivaa miehesi vuoksi.
Vaikka se olikin hän, joka lähti.
Tilanteenne ei vaikuta toivottomalta.
Itse olen joutunut kierrätykseen melkein 30 avioliittovuoden jälkeen. En silloin tajunnut olevani "täydellinen", mutta nyt parin vuoden jälkeen tapasin miehen joka myös oli laitettu kierrätykseen ja yhdessä tässä ihmettelemme miten näin täydelliset puolisot on hylätty. Meillä ei kummallankaan ole maallista mammonaa, mutta toimeen tullaan ja minun mielestäni uusi ystäväni on lähes täydellinen ja minä hänen mielestään. Saas nähdä kauanko tätä toisen arvostusta sitten kestää, se onkin jo toinen juttu. Kuljen kuitenkin pää pystyssä toistaiseksi ja nautin tästä "täydellisyydestäni". Uskon alkuperäisen kirjoittajankin olevan täydellinen ja meidän kaikkien. Joku outo riivaaja vaan iskee jättäjiin ja on etsittävä uutta suuntaa elämään. Suotakoon se heille.
vai täydellisiä... itseriittoisia ja täynnä itseänne, ei kukaan sellasta jaksakaan katsoa. ilmeisesti exälläsi on nyt parempi onni elämässään.
Hyvä jos saat itsetuntosi tuolla nostettua, mutta miehesi - EX miehesi ei sinusta silti välitä yhtään enempää. Ymmärrän hyvin että lähti noin itseriittoisen eukon luota.
"--- Meille jäi kaikki, mies on yksin ja allapäin.---"
Miksi ihmeessä sinä ap sitten täällä palstalla kirjoittelet, kun sinulle kerran jäi kaikki?!?!
Miehesi lähti, mutta sanot silti, että sinulle jäi KAIKKI? Ei siinä sitten sillä "rakkaudella" mitään merkitystä ollutkaan. Tai sitä rakkautta ei yksinkertaisesti ollut, koska et koe sitä menettäneesi...
Eli voit rauhassa jatkaa elämääsi omassa Täydellisessä Olotilassasi Täydellisten Lastesi Kanssa Täydellisessä Tavarapaljoudessasi.
Onnea valitsemallesi tielle"
Tässä on vuoden mittaan tullut prosessoitua tätä asiaa aika runsaasti. Ensin olin vihainen, kielsin asian, raivoissani, varma siitä, että palaamme taas yhteen, surullinen ja nyt hyväksynyt asian.
Ja vaikka vielä syksyllä olin todella närkästynyt niille, jotka sanoivat, että 'katsohan peiliin', niin enpä enää ole. Olen ymmärtänyt tämän 'kultaisen häkin' olemassaolon, me emme osaneet olla ennenkaikkea pari, keskityimme kaikkeen ulkoiseen, eikä se talo ja muu rahalla mitattava ole onnen lähde. Olimme paljon onnellisempia, kun mietimme yhdessä rahojen riittävyyttä sun muuta.
Meil oli vaikeeta kun faija lähti toisen naisen luokse. Meil oli vaikeeta monta vuotta ennen sitä. Mut en silti olis halunnu niiden eroa. Niin kauan kun muistan niin mutsi on vaan haukkunut faijaa. En pitänyt sitä epänormaalina. Mut vasta kun ne oli asunu erossa pari vuotta ja mun systeri puhu näistä jutuista, sitten aloin tajuta ettei mutsi enää samalla tavalla jäkätä kuin ennen. Mut silti kaikki mitä se sano ja sanoo faijasta vieläkin, on sellasta ilkeää... eikä se ole musta kivaa. Ne on ollu nyt viis vuotta kohta erossa. Faijalla on vauva sen toisen mimmin kanssa. Tai se on jo kaksvee. Käyn siellä mielellään, mutta en jaksa niitä mutsin itseriittosia puheita kuinka me lapset ollaan parempia kuin se uusi vauva. Me ollaan synnytty mutsin mielestä oikeaan avioliittoon. Niinhän on sekin pieni velipuoli. Se on makee! Mut mutsille ei voi sanoakaan että kävin faijalla. Mä oon miettiny tota juttua että miksi miehelle pitää aukoa päätä. Se on meidän isä. Kaverin vanhemmat eros, eikä sen mutsi koskaan puhu tollasia kaverin faijasta. Ne on ihan ystävällisiä toisilleen. Mä oon jopa alkanu ymmärtää miksi ne eros. Mun vanhemmat siis. En mäkään faijana olis jaksanut kuunnella mutsia. Tää nykyinen on ihan ok. Ei koskaan huuda faijalle ja faijasta näkee ett se on tyytyväinen. Mitä mä voin tehdä ettei MUN tarttis kuunnella mutsin mielipiteitä? Oon sanonu mut se vaan hokee ett mä opin vielä tuntemaan millanen paska faija oikeesti on. Se ei oo koskaan ollut paska, mutta mutsi alkaa vähitellen olemaan. En taida ite koskaan mennä naimisiin jos naisista tulee tollasia. Systeri väittää ett siitä ei tule. No katotaan, se seurustelee yhden vanhemman tyypin kanssa.
Miehet ei todellakaan ymmärrä omaa parastaan. Minäkin elin elämäni täysin miehelle, kodille ja lapsille. Miehen ei koskaan tarvinnut hoitaa lapsia eikä tehdä mitään kotitöitä. Joskus kesällä leikkasi nurmikon ja talvella vähän lumitöitä mutta muuten sai elää kuin hotellissa. Minä palvoin maata hänen jalkojensa alla ja omasta mielestäni olin täydellinen vaimo ja äiti. Ajattelin että tämä on parasta mitä voin perheelleni tarjota. Mies sai tehdä työtään ja harrastaa omia harrastuksiaan ihan rauhassa. Sai mennä ja tulla mielensä mukaan. Joskus toivoin, että olisin päässyt edes johonkin mukaan, mutta kun ei pyydetty niin enpä tarjoutunutkaan.
Yhtenä päivänä mies sitten ilmoitti, että on löytänyt uuden rakkauden. Siinä oli kiitos kaikista vuosista jotka annoin perheelleni. Nyt sitten annan kaiken aikani ja rakkauteni lapsille. Eläköön mies uuden rakkautensa kanssa kerran minun rakkaus ei hänelle enää kelvannut.
Sitten nekin kiittämättömät lentävät pesästä.
Jospa alkaisit elää itsellesi ja nauttia elämästä, kun terveyttä vielä on. Teet kaikkea mitä olet aina halunnut tehdä.
Elän nyt lapsille koska en viitsi vaivautua etsimään heille lapsenvahtia omien menojeni ajaksi. Mies ei heitä halua tavata joten aina on etsittävä joku ulkopuolinen heitä hoitamaan. Ystävät elävät omaa elämäänsä ja sukulaisia ei enää ole. Muutaman vuoden kuluttua lapset voi jättää hetkeksi keskenään, joten sitten voin jo elää vähän omaakin elämää. Kyllä minä jaksan odottaa. Toki aina toivoin, että sitten kun lapset lentävät pesästä, niin vietämme aikaa kahdestaan miehen kanssa. Aikaa meillä olisi ollut sillä olemme jo eläkeikäisiä siinä vaiheessa kun nuorimmainen lentää pesästä.
Et ole edes tosissasi, mutta ei se mitään. Tunnen erään marttyyriäidin - siskoni - joka oikeasti "uhrasi" elämänsä miehelleen ja lapsille.
Sen verran koko lähisuku ja tuttavat tiesi, ettei mies halunnut siskoni "uhraavan" mitään, vaan yritti kannustaa töihin ja omaan elämään ym., mutta siskoni oli jostain joskus saanut päähänsä mikä naisen tehtävä on: uhrata elämänsä.
Kun mies ei noudattanut hänen uhrauselämäntapaansa, siskoni jatkuvasti motkotti miehelleen joka asiasta. Kuka tahansa ymmärtää ettei sellainen voi kestää. Eniten siitä kärsi lapset.
Niin se lopulta kävi, mies tapasi toisen naisen. Jonka kanssa nyt elää normaalia tasapainoista elämää.
Vanhempi lapsi muutti erovaiheessa omaan kotiin, nuoremman jäädessä siskoni luo. Heillä oli yhteishuoltosopimus, jota siskoni rikkoin törkeästi. Hän kielsi nuorimmaista lasta menemästä isänsä luo. Perusteli sillä kun isä eli epäsiveellisessä petturisuhteessa. Lapsi tietysti uskoi mitä äiti sanoi.
Asia olisi muuten varmaan ollut ok, mitä mies nyt mietti asian viemistä oikeuteen... mutta siskoni alkoi puhua meille muille, että mies ei päästänyt lasta luokseen! Oli kuulemma miehen valinta pitää naisystävää luonaan, tietoisena ettei saisi stavarta lastaan sillä tavoin!
Meistä sukulaisista kukaan ei saanut puhuttua järkeä siskolleni. Asiat kohenivat vasta kun lapsi itse alkoi pitää puoliaan oikeudesta tavata isää. Hän sai selville, että 12 täytettyään voisi jopa valita asumisen isän luona. Sillä keinolla hän sai äitinsä luovuttamaan, uhkasi lähteä kokonaan.
Marttyyri-ihmiset eivät elä tässä maailmassa. En ole enää ollut siskoni kanssa tekemisissä muutamaan vuoteen, mutta hänen ex- miehensä ja uuden vaimon kanssa kyllä. Ja lasten tietysti. Onneksi heidän lapset sentään säilytti tolkkunsa.
voi elää pientenkin lasten kanssa. Ystäviä voi kutsua kotiin ja harrastuksien ym tiimoilla tapailla muita aikuisia. Pysyt iloisena itsekin, kun sinulla on myös aikuistaseuraa. Et silloin ajattele elämää "uhrautumisena" vaan elät sitä.
Ei kai se ihmisen toive olekaan, ettö on puoliso tiensiloittajana edessä, vaan tasa-arvoinen ihminen, jonka kanssa voi elämää, sen vaikeuksia ja iloja yhdessä elää. Jos antaa toisen elää kuin hotellissa, tulee kohdelluksi kuin hotellinemäntä; ilman kiintymystä helppo vaihtaa.
Aikoinani yritin, että hommia olisi tehty yhdessä ja mieskin osallistunut kodin- ja lastenhoitoon. Mutta eivät ne häntä koskaan kiinnostaneet ja minusta on ollut helpompi tehdä asiat itse kuin huomautella niistä toiselle jatkuvasti. Perhettä perustaessani haaveeni oli, että asioita tehdään yhdessä koko perheen voimin mutta ei meillä koskaan niin tehty.
Niin, huomauttelu on helposti mäkättämämistä, eikä se ole kummallekaan osapuolelle miellyttävää. Kyllä sen kodinhoidon voi jättää esimerkiksi vaimon osalle, ei siinä mitään, jos se molemmista on hyvä. Uhrautua ei kenenkään tule suhteessa (kuinka heppoa sanoa), ja tuon kodinhoidon lisäksi on paljon muita asioita, joita voi ja pitää tehdä yhdessä, tasa-arvoisesti. En voi kuvitella, että jos toisella on helppo olla ja elää, toisen kustannuksella, että se vahvistaisi suhdetta. Jostain muualta sen pitää tulla.
Jäänyt ihan kirjoittamatta se, mitä nimimerkillä yritän hakea, että vaikka mies ei niitä kotitöitä tekään, pitää olla jotain, jolla tuntee olevansa TÄRKEÄ juuri tässä perheessä, että on oma osansa, ja muut arvostavat Joillekin miehille se lienee sitten sitä, että saa tuoda rahaa kotiin, sitä pitää arvostaa. Mutta ei se sitä tarkoita, että miehen pitäisi saada mennä menojaan täysin ilman puolisoa, sekin ajaa aika äkkiä erilleen.
Kirjoituksesi sopisi myös omaksi kirjoittamakseni. Ukko löysi sitten uuden.. etuna hänellä on nyt se että saa asua isossa omakotitalossa eikä ole lapsia siellä vaivoina. mies kun on aina tykännyt elää itselleen.. työ, harrastukset, huvitukset kaikki omin nokin. Mihin hän meitä tarvitsi.. ei mihinkään.. olimme vain tiellä. Nyt on kuulemma alkanut uusi, ihanampi elämä 10 vuotta nuoremman kaunottaren rinnalla, eikä tarvitse huolehtia lapsista ollenkaan koska minä hoidan lapseni täällä. Uhkasi vielä että jos lapset käyvät siellä useammin kuin sen sopvitun 8 päivää nukkumassa siellä yöt niin hän ei enää maksa elatusmaksuja. Asia on kuulemma toisin päin.. minunpitäisi kuulemma hänelle maksaa. Yhden kokoanaisen viikonlopun piti lapsia puolentoista vuoden eromme jälkeen ensimmästä kertaa silloin,kun sanoin että voin maksaa 100 euroa jos hän on lasten kanssa koko viikonlopun. Siinä taisikin olla viikonloppua taas toiseksi puoleksitoista vuodeksi kerrassaan.
kahjo ei tajuu normaalielämää. tapahtuuko toisil naisil raskausvaiheessa joku aivohäiriö? näin epäilen käyneen. eri nainen se oli kun tuli laitokselta ekan lapsen kanssa ja toisen kanssa tilanne vaan paheni.
Lasten kanssa voi toki elää täyttä elämää mutta jotenkin nyt tuntuu, että olen yksin tässä elämäntilanteessa. Ystävien lapset ovat lentäneet pesästä ja ystävät viettävät villiä ja vapaata aikuisten elämää. Ei heillä ole juuri aikaa kyläillä ja kyläilyt pitää todella suunnitella hyvissä ajoin etukäteen. Samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä en ole lasten kavereiden vanhemmista löytänyt koska he ovat puolta nuorempia kuin minä. Vanhempani ovat vanhainkodissa, muita sukulaisia ei ole.
Harrastuksissa en ole käynyt aikoihin koska en ole viitsinyt etsiä sitä lapsenvahtia. Vaikka minulla mies olikin, niin ei hän koskaan ollut kotona lapsia hoitamassa. Joten aika yksinäiseltä elämä tuntuu ja näin iäkkäänä ei enää niitä uusia ystäviäkään niin vain löydä. Teen vielä työtä kotona joten sitäkään kautta ei aikuiskontakteja tule. Mutta tämä on nyt tätä, muutaman vuoden kuluttua elämä helpottuu. Ehkä sitten eläkeläisten päivätansseista rupeaa seuraa löytymään.
Kuvaamasi avioliitto on eräänlainen yritys, jota hoidetaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan (- yhtään halveksumatta tilannettasi). Siinä tietenkin molemmat odottavat toiselta isoa panostusta, joka sitten näkyy mm. maallisena vaurautena.
Ihminen on kuitenkin aina ihminen, ja ihminen ei ole kone; myös "unelma-elämä" voi kaatua, ja ehkä tämä on joillekin jopa hyvää elämänkoulua, loppujen lopuksi.
Ei kannata samastaa itseään liikaa ihmisryhmään "kauniit, rikkaat ja rohkeat" - meinaan, se on itsepetosta useinmiten. Oma minäkuva vääristyy, kun kuvittelee kuuluvansa "etuoikeutettujen" ryhmään.
Lainaan tässä tähän ryhmään itsensä lukevaa ystävätärtä, joka sanoi tsunamin aikoihin: "Samastun niin noihin uhreihin; iso osa kun on samassa tilanteessa olevia, hyvin toimeentulevia ihmisiä." Niin, onhan tämäkin tietty yhdenlaista rehellisyyttä...