Hei!
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta, joista 2 kihloissa ja 1/2 v. naimisissa. Tunteita ei suhteesta ole puuttunut, olemme molemmat tunneihmisiä ja riitojakin on ollut, mutta ne on pian sovittu. Ja molemmat ovat aina tietäneet, että ne sovitaan, sillä suuri rakkaus on olemassa. Minulla on taipumusta huonoon itsetuntoon ja olen varmasti vaivannut sillä miestäni.
Aivan vähän aikaa sitten mieheni ilmoitti, että taitaa olla liian myöhäistä eikä tunne minua kohtaan mitään. Menin aivan paniikkiin, sillä rakastan häntä valtavasti. Olemme yrittäneet aina puhua avoimesti, mutta nyt jonkin aikaa mieheni on ollut sulkeutunut tunteistaan ja tehnyt yötä myöten töitä. Olen ollut hänestä huolissani ja yrittänyt lähestyä ja kysyä mikä on. Olen myös nalkuttanut turhista asioista, sillä olen itsekin ollut viimeisen kuun väsynyt ja stressaantunut työn takia. Olen yrittänyt saada häntä kävelyille tai pyöräilemään kanssani, ulos aurinkoon, jottei olisi masennusta ilmassa. Hän on kokenut tämänkin ehkä painostuksena.
Mies sanoi, että häntä on ahdistanut tulla kotiin. Eikä ole uskaltanut puhua minulle peläten, että suutun ja aloitan kohtauksen. Hän sanoi tarvitsevansa rauhaa miettiä tunteitaan/saada niitä takaisin. Tämä avasi silmäni täysin ja huomasin millainen olen ollut. Olen täysin valmis selvittämään oman pääni, jotta en heijastaisi omaa pahaa oloani mieheeni. Olemme saaneet pari järkevää keskustelua aikaiseksi kun hän on uskaltanut puhua minulle. Silti hän hokee, että on ehkä liian myöhäistä. Olo on tuskainen sillä tuntuu, etten kestäisi ajatusta että meitä kahta ei enää olisi. Yritän antaa hänelle lisää omaa tilaa (on taiteellinen sielu), jotta en ahdistaisi nurkkaan. Onkohan se ainoa ratkaisu vaikka tilapäinen asumisero on tuskaa. Toivon, että hän saisi tunteensa vielä takaisin ja alkaisi kaivata minua. Mielestäni tunteita on ollut vielä jokin aika sitten, mutta patoutumat ja kinat ovat haudanneet ne alleen.
Kummaa kyllä sängyssä on mennyt ja menee todella hyvin ja luotamme siinä suhteessa toisiimme. Jotain on jäljellä, mutta toivon saavani asian korjattua..voiko olla liian myöhäistä ?
Ehdotin hänelle parisuhdeterapiaa, jotta saisimme asiat selvitettyä, kävi tässä miten kävi. Aloitamme ehkä tämän.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta, joista 2 kihloissa ja 1/2 v. naimisissa. Tunteita ei suhteesta ole puuttunut, olemme molemmat tunneihmisiä ja riitojakin on ollut, mutta ne on pian sovittu. Ja molemmat ovat aina tietäneet, että ne sovitaan, sillä suuri rakkaus on olemassa. Minulla on taipumusta huonoon itsetuntoon ja olen varmasti vaivannut sillä miestäni.
Aivan vähän aikaa sitten mieheni ilmoitti, että taitaa olla liian myöhäistä eikä tunne minua kohtaan mitään. Menin aivan paniikkiin, sillä rakastan häntä valtavasti. Olemme yrittäneet aina puhua avoimesti, mutta nyt jonkin aikaa mieheni on ollut sulkeutunut tunteistaan ja tehnyt yötä myöten töitä. Olen ollut hänestä huolissani ja yrittänyt lähestyä ja kysyä mikä on. Olen myös nalkuttanut turhista asioista, sillä olen itsekin ollut viimeisen kuun väsynyt ja stressaantunut työn takia. Olen yrittänyt saada häntä kävelyille tai pyöräilemään kanssani, ulos aurinkoon, jottei olisi masennusta ilmassa. Hän on kokenut tämänkin ehkä painostuksena.
Mies sanoi, että häntä on ahdistanut tulla kotiin. Eikä ole uskaltanut puhua minulle peläten, että suutun ja aloitan kohtauksen. Hän sanoi tarvitsevansa rauhaa miettiä tunteitaan/saada niitä takaisin. Tämä avasi silmäni täysin ja huomasin millainen olen ollut. Olen täysin valmis selvittämään oman pääni, jotta en heijastaisi omaa pahaa oloani mieheeni. Olemme saaneet pari järkevää keskustelua aikaiseksi kun hän on uskaltanut puhua minulle. Silti hän hokee, että on ehkä liian myöhäistä. Olo on tuskainen sillä tuntuu, etten kestäisi ajatusta että meitä kahta ei enää olisi. Yritän antaa hänelle lisää omaa tilaa (on taiteellinen sielu), jotta en ahdistaisi nurkkaan. Onkohan se ainoa ratkaisu vaikka tilapäinen asumisero on tuskaa. Toivon, että hän saisi tunteensa vielä takaisin ja alkaisi kaivata minua. Mielestäni tunteita on ollut vielä jokin aika sitten, mutta patoutumat ja kinat ovat haudanneet ne alleen.
Kummaa kyllä sängyssä on mennyt ja menee todella hyvin ja luotamme siinä suhteessa toisiimme. Jotain on jäljellä, mutta toivon saavani asian korjattua..voiko olla liian myöhäistä ?
Ehdotin hänelle parisuhdeterapiaa, jotta saisimme asiat selvitettyä, kävi tässä miten kävi. Aloitamme ehkä tämän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jotta hän voi olla rauhassa "luolassaan" hetken aikaa. Tehkää vaan niitä asioista, joista hän on kiinnostunut, jolloin osoitat hänelle, että hän on tärkeä ja hän voi toteuttaa myös omia asioitaan parisuhteessa.
Ja lopeta ihmeessä "nalkuttaminen"!! Minun mieheni on meidän parisuhteessa se osapuoli, joka nalkuttaa, ja hemmetti soikoon se on ihan hirveää kuunneltavaa! Voin vain kuvitella miltä se kuulostaa, kun nainen nalkuttaa, kun miehenkin nalkutus on kaameeta :)
Olen itse nainen 29v, ja meilläkin on ollut samanlaisia hetkiä suhteessa, jolloin molemmat ollaan oltu samassa pisteessä, että nyt alkaa olla taas liian myöhäistä jatkaa, vaikka seksi onkin sujut hyvin. Joskus sitä miettii, että ehkä se johtuu siitä, että olemme kuitenkin pohjimmiltamme hyvin erilaisia ja päädyimme yhteen seksin kautta.
Olemme nyt olleet yhdessä n. 9 vuotta, mutta aina olemme jatkaneet yhdessä eteenpäin, kun vain olemme osanneet antaa toisillemme tilaa ja oppineet puhumaan mistä tilanne johtuu ja ratkaisemaan sen kumpaakin miellyttävällä tavalla. Se oli aluksi hieman vaikeaa, koska mieheni on myöskin ns. taiteilijasielu.
Ota rauhallisesti, hengitä syvään ja anna rauha itsellesi ja miehellesi. Kyllä ne asiat aina sutviintuu tavalla tai toisella :) Ehkä teidän parisuhde tarvitsee nyt tätä taukoa tähän elämän vaiheeseen ja jatkuu siitä sitten eheämpänä eteenpäin!
Kiitokset näistä sanoista. Ymmärrän kyllä, että rauhan ja tilan antaminen on keino. Pelkään silti jatkuvasti, miten käy jos mieheni ei saakaan kadonneita tunteitaan takaisin. En halua enkä voi kuvitella elämääni ilman häntä, niin suuri on rakkauteni.
Mutta ketään ei voi tunteisiin pakottaa, ne hänen on löydettävä ihan itse ja toivottavasti hän ei tekisi hätiköityjä ratkaisuja. Olemme kuitenkin olleet kovasti toisiimme sitoutuneita. Kummastuttaa, miten tunteet voivat "hävitä" näin lyhyessä ajassa. Vai onko vain niin, että ne on haudattuna jossain negatiivisten tuntemusten, loukkaamisten ja riitojen alla. Toivon, että ne ovat silti olemassa.
Joko menetät hänet tai sitten et. Aika sen näyttää ja elämä jatkuu senkin jälkeen.