Olen parin vuoden kuluttua kolmikymppinen nainen. Usein ajattelen pelonsekaisesti, että JO kolmekymmentä kohta. Mihin ne vuodet kahdenkympin jälkeen on hurahtanut? Mitä olen edes saanut aikaiseksi? Tuntuu, että paljon on ollut vain haparointia sinne sun tänne, mutta mitään OIKEASTI merkittävää ja mainittavaa en ole saanut aikaiseksi.
Olen varmasti sekä tyhmä, että laiska. En aikanaan jaksanut kiinnostua opiskelusta, en osannut ajatella järkevästi. Oli myös kaikenlaisia ongelmia, jotka verottivat motivaatiota elämään yleensäkin. Tuntuu kyllä, etten ole koskaan osannut olla sellainen järkevä ihminen, joka osaa ajatella nokkaansa pitemmälle.
Tuntuu, että olen aina ollut se pahis, joka on vain sekoillut, sotkenut asioitaan ja hankkinut huonoa mainetta. Aina minua on kauhisteltu ja juoruttu ties mitä pahoja juttuja. Osa sekoilusta varmaan mennyt luovan lahjakkuuden piikkiin, joka onkin ainoa lahjakkuus minussa, mutta jota en nykyään enää jaksa toteuttaa, koska sekin tuntuu turhalle. En edes halua olla mikään epämääräinen taiteilijan haihattelija, eikä minusta varmasti ihan oikeaksi taiteilijaksi olisikaan. Mutta ei minusta kyllä ole mihinkään kunnialliseenkaan virkaan, koska en omista mitään kunnon tutkintoa, enkä sellaista jaksa enää opiskella.
Olen idiootti. Aina haaveillut jostain hohdokkaasta, että olen erityisempi kuin muut ja saavutan jotain suurta. Mutta miten voisin saavuttaa kun olen niin laiska, etten viitsi oikeasti tehdä kunnolla töitä. Kauan ajattelin, että pelkällä hyvällä ulkomuodolla saavutan jotain, mutta nyt se ulkomuotokin on alkanut rapistua ja kohta ei ole enää sitäkään. Pitkään ajattelin, että kohtalo tuo elämääni jonkun rikkaan ja menestyvän miehen, prinssin, joka pelastaa minut ja antaa täydellisen elämän, eikä minun itse tarvitse tehdä mitään. Luin kaikki roskalehdet ahmien, katselin kauniita julkkisten kuvia, ajattelin että jokin päivä minulla on sellainen elämä. Mutta vuodet on vierineet eikä näin ole käynyt.
Tiedän, että on typerää olla pettynyt ja masentunut kun omat haavekuvat (epärealistiset) eivät ole toteutuneet. Minua hävettääkin, että olen ollut niin tyhmä, suhtautunut niin huolettomasti kaikkeen. Nyt vasta olen tajunnut, ettei kukaan saa ilmaiseksi ja itsestään mitään ja järkevät ihmiset tajuavat sen jo nuorena ja he ovat tänä päivänä niitä arvostettuja menestyjiä.
Olen ajatellut, elämässäni ei ole oikein minkäänlaista punaista lankaa. Mitä minulla on? Mitä olen saavuttanut? En mitään. Minulla ei ole omaisuutta (vain velkaa ulosotossa). Minulla ei ole peruskoulun ja hajanaisten opintojen jälkeen mitään oikeaa tutkintoa tai ammattia. Minulla ei ole lapsia tai perhettä. Minulla ei ole mitään kunnollisia suunnitelmia.
Tämän kohta kymmenen vuoden ajan olen kokeillut kaikkea sekalaista. Välillä ollut vuosia yksityisyrittäjä vaihtelevalla menestyksellä. Välillä sekalaisissa töissä, välillä työttömänä omasta tahdosta. Persaukisuus raha-asioissa ei anna hyvää pohjaa millekään ja tekee elämästä vaikeaa ja ennustamatonta. Kaikki tuntuu säännöllisin väliajoin epäonnistuvan ja menevän perseelleen rahattomuuden, oman tyhmyyden, harkitsemattomuuden tai laiskuuden vuoksi.
Tähän asti en ole ottanut vastoinkäymisiä täysin lannistavina kokemuksina, mutta nyt viimeisen vuoden aikana tuntuu jokin mitta tulleen täyteen. Henkinen kanttini ei enää kestä yhtään vakavaa epäonnistumista ja uudelleen aloittamista. Tiedän vain jotenkin sen. Olen käyttänyt jo niin monet keinot, ettei niitä enää ole jos taas jotain tapahtuu.
Tunnen olevani myös häpeäksi vanhemmilleni. Aikanaan sekoiluni on ollut heille rankka kestää. Nyt aikuisena tunnen olevani heidänkin vuokseen velvollinen pärjäämään edes kohtuullisesti ja aiheuttamatta lisähäpeää. Mutta ei se tunnu onnistuvan. Tunnen että olen aiheuttanut heille pettymystä vielä aikuisenakin vaikka ei siitä ole koskaan niin puhuttu. jatkuva taloudellinen ahdinkoni hävettää minua ja luulen että heitäkin. Minua ainakin inhottaa, että olen aikuinen ihminen, enkä koskaan tunnu saavan asioitani kunnialliselle mallille, josta voisivat vanhempani olla edes hieman tyytyväisiä.
Minulla on avomies, joka on työnsä vuoksi lähes aina poissa. Olen suurimmaksi osaksi nykyään yksin. Päivät käyn töissä, josta en tienaa lähes mitään. Illat istun yksin kotona (vuokralla)märehtien rästilaskuja ja velkataakkaa, sekä koko elämääni. Elämä on päivästä toiseen samaa. Aamulla saan pinnistellä, jotta saan itseni töihin (olen nykyään myöhästellyt paljon) töissä saatan vähäksi aikaa unohtaa kaikkein pahimmat asiat, mutta illalla taas kun menen yksin kotiin kaikki palaa mieleeni. yritän tehdä kotona vielä lisäksi pientä sivutoimista hommaa ansaitakseni edes jotain, mutta nykyään usein lykkään senkin tekemistä. Usein istun vain nojatuolissa ja tuijotan pitkiä aikoja samaa kohtaa seinässä mitään näkemättä ja nykyään olen alkanut myös ottaa alkoholia melkein joka päivä pieniä annoksia tosin turruttaakseni hermojani.
Päällimmäiset tunteet elämään ovat pettymys ja nykyään alkaa välinpitämättömyys kaikkea kohtaan alkaa vallata ajatusmaailmaani. Usein ajattelen, että annan kaiken mennä vaan ja muutan erakoksi johonkin syrjäiseen paikkaan, etten näe enää ketään, jossa voin vain rauhassa vaikka juoda päivät ja kuolla sinne.
Olen huomannut kaiken muuttuneen ratkaisevasti viimeisen vuoden aikana. En tiedä onko päässäni jokin pimahtanut. Tuntuu kuin kaikki vastoinkäymiset ja oman turhuuden tajuaminen viimeinkin olisivat saaneet minut astumaan johonkin "pimeälle alueelle" josta on vaikea palata takaisin. En tiedä onko tämä jotain tulevaa kolmenkympin kriisiä vai masennus, burn-out tms.
Jotenkin sitä vain ajattelee, ettei elämä ole ollenkaan sellaista joksi sen nuorena kuvitteli. Että kaikki onkin liian hankalaa ja monimutkaista ja tylsää ja arkista. Ja se satuelämä josta uneksi, se on vain harvoja ja valittuja prinssejä ja prinsessoja varten.
Olen senkin tajunnut, että nämä prinssit ja prinsessat ovat niitä, jotka ovat aina olleet hyväosaisia, järkeviä, fiksuja, lahjakkaita, sosiaalisesti taitavia, hyvistä perheistä ja suvuista. Heillä on eheä koti ja hyvät taustat. Heidän on ollut helppo kasvaa itseluottavaisiksi voittajatyypeiksi. Ovat korkeasti koulutettuja, varakkaita, tämän yhteiskunnan voittajia.
Tiedän, että kuulostan katkeralle, sitä varmasti olenkin. En ole ennen ollut, mutta nykyään olen alkanut luisumaan siihen suuntaan. Sitä on vain alkanut tajuamaan niin monia asioita ihan yhtäkkiä ja selkeästi, mitä ei ole aikaisemmin nuorempana osannut nähdä. On kait alkanut elämän realiteetit tulla vastaan.
Masennustani ja huonommuudentunnettani vain pahentaa se, että olen hyvin rakastunut mieheen, joka on elämänsä menestyksessä täysin vastakohta minuun verrattuna joka suhteessa (ei oma mieheni) hän on juuri tällainen voittajatyyppi ja ne harvat hetket joita hän minuun tuhlaa, tunnen aina ja kaikessa alemmuutta häntä kohtaan ja se raastaa minua. Tiedän, etten koskaan voi saada häntä itselleni. En merkitse hänelle varmastikaan mitään. Silti hän on minulle melkein kaikkeni ja haaveilen hänestä yötä päivää.
Tästä tuli nyt pitkä sepustus, en tiedä ovatko nämä tunteet tuttuja kenellekään muulle, mutta jos on niin olisi kiva kuulla kokemuksianne.
On vain niin yksinäinen ja paha olo istua yksin nytkin kotona vain alkoholi seurana. Tuntee itsensä maailman epäonnistuneimmaksi ja syrjäytyneimmäksi ihmiseksi.
Olen varmasti sekä tyhmä, että laiska. En aikanaan jaksanut kiinnostua opiskelusta, en osannut ajatella järkevästi. Oli myös kaikenlaisia ongelmia, jotka verottivat motivaatiota elämään yleensäkin. Tuntuu kyllä, etten ole koskaan osannut olla sellainen järkevä ihminen, joka osaa ajatella nokkaansa pitemmälle.
Tuntuu, että olen aina ollut se pahis, joka on vain sekoillut, sotkenut asioitaan ja hankkinut huonoa mainetta. Aina minua on kauhisteltu ja juoruttu ties mitä pahoja juttuja. Osa sekoilusta varmaan mennyt luovan lahjakkuuden piikkiin, joka onkin ainoa lahjakkuus minussa, mutta jota en nykyään enää jaksa toteuttaa, koska sekin tuntuu turhalle. En edes halua olla mikään epämääräinen taiteilijan haihattelija, eikä minusta varmasti ihan oikeaksi taiteilijaksi olisikaan. Mutta ei minusta kyllä ole mihinkään kunnialliseenkaan virkaan, koska en omista mitään kunnon tutkintoa, enkä sellaista jaksa enää opiskella.
Olen idiootti. Aina haaveillut jostain hohdokkaasta, että olen erityisempi kuin muut ja saavutan jotain suurta. Mutta miten voisin saavuttaa kun olen niin laiska, etten viitsi oikeasti tehdä kunnolla töitä. Kauan ajattelin, että pelkällä hyvällä ulkomuodolla saavutan jotain, mutta nyt se ulkomuotokin on alkanut rapistua ja kohta ei ole enää sitäkään. Pitkään ajattelin, että kohtalo tuo elämääni jonkun rikkaan ja menestyvän miehen, prinssin, joka pelastaa minut ja antaa täydellisen elämän, eikä minun itse tarvitse tehdä mitään. Luin kaikki roskalehdet ahmien, katselin kauniita julkkisten kuvia, ajattelin että jokin päivä minulla on sellainen elämä. Mutta vuodet on vierineet eikä näin ole käynyt.
Tiedän, että on typerää olla pettynyt ja masentunut kun omat haavekuvat (epärealistiset) eivät ole toteutuneet. Minua hävettääkin, että olen ollut niin tyhmä, suhtautunut niin huolettomasti kaikkeen. Nyt vasta olen tajunnut, ettei kukaan saa ilmaiseksi ja itsestään mitään ja järkevät ihmiset tajuavat sen jo nuorena ja he ovat tänä päivänä niitä arvostettuja menestyjiä.
Olen ajatellut, elämässäni ei ole oikein minkäänlaista punaista lankaa. Mitä minulla on? Mitä olen saavuttanut? En mitään. Minulla ei ole omaisuutta (vain velkaa ulosotossa). Minulla ei ole peruskoulun ja hajanaisten opintojen jälkeen mitään oikeaa tutkintoa tai ammattia. Minulla ei ole lapsia tai perhettä. Minulla ei ole mitään kunnollisia suunnitelmia.
Tämän kohta kymmenen vuoden ajan olen kokeillut kaikkea sekalaista. Välillä ollut vuosia yksityisyrittäjä vaihtelevalla menestyksellä. Välillä sekalaisissa töissä, välillä työttömänä omasta tahdosta. Persaukisuus raha-asioissa ei anna hyvää pohjaa millekään ja tekee elämästä vaikeaa ja ennustamatonta. Kaikki tuntuu säännöllisin väliajoin epäonnistuvan ja menevän perseelleen rahattomuuden, oman tyhmyyden, harkitsemattomuuden tai laiskuuden vuoksi.
Tähän asti en ole ottanut vastoinkäymisiä täysin lannistavina kokemuksina, mutta nyt viimeisen vuoden aikana tuntuu jokin mitta tulleen täyteen. Henkinen kanttini ei enää kestä yhtään vakavaa epäonnistumista ja uudelleen aloittamista. Tiedän vain jotenkin sen. Olen käyttänyt jo niin monet keinot, ettei niitä enää ole jos taas jotain tapahtuu.
Tunnen olevani myös häpeäksi vanhemmilleni. Aikanaan sekoiluni on ollut heille rankka kestää. Nyt aikuisena tunnen olevani heidänkin vuokseen velvollinen pärjäämään edes kohtuullisesti ja aiheuttamatta lisähäpeää. Mutta ei se tunnu onnistuvan. Tunnen että olen aiheuttanut heille pettymystä vielä aikuisenakin vaikka ei siitä ole koskaan niin puhuttu. jatkuva taloudellinen ahdinkoni hävettää minua ja luulen että heitäkin. Minua ainakin inhottaa, että olen aikuinen ihminen, enkä koskaan tunnu saavan asioitani kunnialliselle mallille, josta voisivat vanhempani olla edes hieman tyytyväisiä.
Minulla on avomies, joka on työnsä vuoksi lähes aina poissa. Olen suurimmaksi osaksi nykyään yksin. Päivät käyn töissä, josta en tienaa lähes mitään. Illat istun yksin kotona (vuokralla)märehtien rästilaskuja ja velkataakkaa, sekä koko elämääni. Elämä on päivästä toiseen samaa. Aamulla saan pinnistellä, jotta saan itseni töihin (olen nykyään myöhästellyt paljon) töissä saatan vähäksi aikaa unohtaa kaikkein pahimmat asiat, mutta illalla taas kun menen yksin kotiin kaikki palaa mieleeni. yritän tehdä kotona vielä lisäksi pientä sivutoimista hommaa ansaitakseni edes jotain, mutta nykyään usein lykkään senkin tekemistä. Usein istun vain nojatuolissa ja tuijotan pitkiä aikoja samaa kohtaa seinässä mitään näkemättä ja nykyään olen alkanut myös ottaa alkoholia melkein joka päivä pieniä annoksia tosin turruttaakseni hermojani.
Päällimmäiset tunteet elämään ovat pettymys ja nykyään alkaa välinpitämättömyys kaikkea kohtaan alkaa vallata ajatusmaailmaani. Usein ajattelen, että annan kaiken mennä vaan ja muutan erakoksi johonkin syrjäiseen paikkaan, etten näe enää ketään, jossa voin vain rauhassa vaikka juoda päivät ja kuolla sinne.
Olen huomannut kaiken muuttuneen ratkaisevasti viimeisen vuoden aikana. En tiedä onko päässäni jokin pimahtanut. Tuntuu kuin kaikki vastoinkäymiset ja oman turhuuden tajuaminen viimeinkin olisivat saaneet minut astumaan johonkin "pimeälle alueelle" josta on vaikea palata takaisin. En tiedä onko tämä jotain tulevaa kolmenkympin kriisiä vai masennus, burn-out tms.
Jotenkin sitä vain ajattelee, ettei elämä ole ollenkaan sellaista joksi sen nuorena kuvitteli. Että kaikki onkin liian hankalaa ja monimutkaista ja tylsää ja arkista. Ja se satuelämä josta uneksi, se on vain harvoja ja valittuja prinssejä ja prinsessoja varten.
Olen senkin tajunnut, että nämä prinssit ja prinsessat ovat niitä, jotka ovat aina olleet hyväosaisia, järkeviä, fiksuja, lahjakkaita, sosiaalisesti taitavia, hyvistä perheistä ja suvuista. Heillä on eheä koti ja hyvät taustat. Heidän on ollut helppo kasvaa itseluottavaisiksi voittajatyypeiksi. Ovat korkeasti koulutettuja, varakkaita, tämän yhteiskunnan voittajia.
Tiedän, että kuulostan katkeralle, sitä varmasti olenkin. En ole ennen ollut, mutta nykyään olen alkanut luisumaan siihen suuntaan. Sitä on vain alkanut tajuamaan niin monia asioita ihan yhtäkkiä ja selkeästi, mitä ei ole aikaisemmin nuorempana osannut nähdä. On kait alkanut elämän realiteetit tulla vastaan.
Masennustani ja huonommuudentunnettani vain pahentaa se, että olen hyvin rakastunut mieheen, joka on elämänsä menestyksessä täysin vastakohta minuun verrattuna joka suhteessa (ei oma mieheni) hän on juuri tällainen voittajatyyppi ja ne harvat hetket joita hän minuun tuhlaa, tunnen aina ja kaikessa alemmuutta häntä kohtaan ja se raastaa minua. Tiedän, etten koskaan voi saada häntä itselleni. En merkitse hänelle varmastikaan mitään. Silti hän on minulle melkein kaikkeni ja haaveilen hänestä yötä päivää.
Tästä tuli nyt pitkä sepustus, en tiedä ovatko nämä tunteet tuttuja kenellekään muulle, mutta jos on niin olisi kiva kuulla kokemuksianne.
On vain niin yksinäinen ja paha olo istua yksin nytkin kotona vain alkoholi seurana. Tuntee itsensä maailman epäonnistuneimmaksi ja syrjäytyneimmäksi ihmiseksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
etkä muutenkaan vaikuta tyhmältä luuserilta. Et ole liian vanha mihinkään.
Mitäs jos aloittaisit opiskelun työn ohella?
Punaisen langan voit löytää, kun vaan löydät jotakin aidosti kiinnostavaa. Pelkän rahan takia ei jaksa puurtaa eikä siinä ole mitään mieltä. Kun innostuu jostakin, laiskuus jää taka-alalle.
Useimpien punainen lanka koostuu pätkistä, sitä ei vaan kauempaa nää... Muitten elämä voi näyttää virheettömältä, vaikka niillä oliskin pallo hukassa.
Ihan tervettä miettiä ja tilittää elämäänsä. Häpeä ja syyllisyys on hyvä kirjoittaa pois. Olet rehellinen ja kehityskelpoinen yksilö. Ja varmaan ne sun elämän miehetkin sinussa jotakin näkee.
mieltä. Mukavaa kun on vielä olemassa tuntemattomia ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa heikompiaan :)
Ja ap:lle sanoisin, että et ole yksin ajatustesi kanssa, poden itsekin jonkinsortin kriisiä elämäni suhteen ja kyselen itseltäni samoja kysymyksiä. Valinnat on kuitenkin tehty ja niiden kanssa on opittava elämään. Kohtaloon ei silti tarvitse alistua sillä mikään ei ole vielä myöhäistä. Muutos lähtee itsestä. Näin minä uskottelen itselleni :)
Kunhan vain jaksaa ottaa sen ensimmäisen ratkaisevan askeleen. Älä siis lannistu!
Aika harva uskaltaa tunnustaa että ongelmat ovat lähtöisin omista mokista.
Olet aika lailla samanikäinen kuin minä. Vielä ei ole liian myöhäistä opiskella kunnon ammattia, otat vain itseäsi niskasta kiinni. Ja onhan sinulla avomies. Haaveilet siitä toisesta jannusta pelkästään siksi koska elämäsi on tylsää. Tarvitset jonkun mukavan harrastuksen, jossa tutustuu ja tapaa uusia ihmisiä. Kyllä ne muiden miesten perään haihattelut unohtuu koska ne johtuvat puhtaasti omasta tylsistymisestäsi ja siitä että satu-unelmia rakentelemalla saa ajan kulumaan.
...anteeksi vaan,paistaa tarinasi läpi. Varmaan tarvitsisit nyt lääkäriä ja masennuslääkkeitä,ne pistää virtaa laiskaankin.Turha on sääliä itseään,kun voi itse auttaa itseään. Katkerakaa ei kannata olla. Kun tuossa iässä jo tietää,mikä asia kiinnostaa,kannattaa hakeutua opiskelemaan (oppisopimus)mieluista työtä. Älä odota prinssiä valkoisen ratsun selässä. Sinulla on vain TÄMÄ ELÄMÄ. Lycka till.(Et ole varmaankaan yksityisyrittäjätyyppiä)
Vaikea saada itseään lähtemään töihin, välinpitämätön kaikkea kohtaan...
Olet masentunut? Tee testi, netistäkin löytyy kun googletat.
huomata, että jos tässä on kyse masennuksesta, niin masennuksen syy on pettymys itseen -mitä aloittaja jatkuvasti kuvasi.
Jos rupeaa hoitamaan vain oiretta, tässä masennusta, niin syy jää täysin hoitamatta! Tämä on mielestäni medikalisoituneen yhteiskuntamme ongelma: lääkettä oireisiin mutta kukaan ei auta selviytymään todellisesta ongelmasta. Onko sitten ihme, kun oire toistuu kerta toisensa jälkeen...
On siis käytävä ongelman kimppuun. Aina voi muuttaa elämänsä suuntaa. Olisi typerää jättää se tekemättä. Oikeastaan tällaisissa tilanteissa ei ole kuin kaksi vaihtoahtoa: jatkaa samaan malliin tai tehdä muutoksia. Jos valitsee ensimmäisen, niin ketä voi surkeudestaan syyttää?!
Jos valitsee jälkimmäisen, niin ei voi epäonnistua. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä, ihan jo siksi että suurin osa elämästä menee matkalla olemiseen.
Vielä yksi asia, aloittaja. Ei ne "menestyjät" ole menestyneitä siksi että he olisivat (välttämättä) syntyneet sellaisiksi. Todennäköistä on, että he ovat tehneet oikeita valintoja, tehneet kovasti töitä ja heillä on ollut onnea matkassa. Nyt kun ulkopuolinen näkee lopputuloksen, niin on helppoa todeta heidän syntyneen sellaisiksi. Se ei vaan pidä paikkaansa.
Käänny oikeaan suuntaan ja ole kärsivällinen. Onnea!
Minä tiedän tuon totaalisen epäonnistumisen tunteen, omaa tarinaani en laita julkisesti näkyville mutta kovin samantyyppisiä kokemuksia on ollut.
Luultavasti vedän itseni kaulakiikkuun ennen joulua.
kauniilta hirrestä katsoen! Herää ennen sitä! Nythän sinä elät! Ja paljon on vielä kokematta!
"Määrään" sinulle lääkkeeksi yhden hyvän työn/teon päivässä!
Kokeile, ja nauti!
DYERin kirja: -"Ota henkinen voimasi käyttöön"
Tee aarrekartta.
Ota valkoinen iso paperi.
Selaa lehdistä kuvia, jotka esittävät niitä asioita, joita haluaisit elämääsi.
Liimaa ne paperille.
Aseta kuva kotonasi paikkaan, josta näet sen joka päivä.
Kyse on oman mielen "uudelleen ohjaamisesta" kohti omia unelmia.
Kuvina unelmasi konkretisoituvat ja alat toimimaan saavuttaaksesi ne.
Unelmasi voivat liittyä ystäviin, uuteen kotiin, toimivaan parisuhteeseen, lapseen, uuteen työpaikkaan, itsesi hoitamiseen, harrastukseen tms.
Tulet näkemään, että voit luottaa itseesi ja siihen, että elämä kantaa.
"Mä voin suunnitella mun koko elämän
vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin"
laulaa Olavi Uusivirta biisissä "On niin helppoo olla onnellinen".
Kukaan ei voi tietää etukäteen miten oma elämä menee. On vain toisten ihmisten odotuksia, toiveita ja ihmettelyä. Nyt juhannuksena viimeksi kuulin ihmettelyä siitä kuinka olen ammattikoulussa vaikka olin luokkani priimuksia lukiossa. Elämä vain on kuljettanut minua tähän suuntaan, olen tehnyt valintoja ja kokeillut miltä ne tuntuvat.
Sinä olet harhaillut tänne asti, mutta tiedätkö mitä: ehkä se harhailu ei ole mennyt hukkaan. Ehkä tunnet itsesi nyt paremmin kuin yksikään kaksikymppisenä uraputkeen singahtanut "kanasakunnan toivo".
Olet alkanut masentua muiden odotusten johdosta. Varaa aika mielenterveystoimistoon ja hanki resepti mielialalääkkeille ja juttele psykologin kanssa. Ammatinvalintapsykologi voisi myös olla hyvä kokeilu?
Koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida. Unohda muiden odotukset ja keskity siihen mikä tekee sinut onnelliseksi.
Tsemppiä!