Kertokaa, miltä se tuntuu, että on tavannut sen ainoan ja oikean? Mitä se merkitsee? Sen oikean löytänyt on varmasti pohtinut tätä asiaa syvältä. Joku taas luulee löytäneensä, mutta kokee kuitenkin "mahdolliseksi" muutkin suhteet.
Kaipaisin todella syvää pohdintaa siitä, miltä sinusta on tuntunut, kun olet löytänyt sen ainoan ja oikean. Miltä se tuntui, kun tapasitte ja mitä se merkitsee loppuelämäksi ja mitä merkitsee sana ikuisesti? Eri "tasoilla" pohdintaa asiasta... Ymmärtänet varmasti, jos olet se oikean tavannut. Olisi hienoa saada tässä maailmassa "vertaistukea" näin upeaan asiaan.
Onnea ja iloa teille toisenne löytäneille :)
Kaipaisin todella syvää pohdintaa siitä, miltä sinusta on tuntunut, kun olet löytänyt sen ainoan ja oikean. Miltä se tuntui, kun tapasitte ja mitä se merkitsee loppuelämäksi ja mitä merkitsee sana ikuisesti? Eri "tasoilla" pohdintaa asiasta... Ymmärtänet varmasti, jos olet se oikean tavannut. Olisi hienoa saada tässä maailmassa "vertaistukea" näin upeaan asiaan.
Onnea ja iloa teille toisenne löytäneille :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Alussa se tuntui siltä, miltä rakastumisen kuuluukin tuntua. Kutinaa mahan pohjassa, poskien kuumotusta, sydäntä särkevän suuria tunteita =) Jonkin ajan kuluttua se alkoi puristaa. Oli melkein pelottavaa rakastaa niin paljon ja olla niin varma omista toiveistaan. Silloin kun ei vielä ollut varma toisen tunteista ja toiveista. Onneksi se kesti vain hetken.
Ja nyt se on vain helppoa. Tasapainoista. Turvallista. Hymyilyttävää. Vapaata - sitä se on. En oikein osaa sitä sen paremmin selittää.
Ikuisesti? Niinpä. En ole niin naiivi, ettenkö tiedostaisi mahdollisuutta, että elämä laittaa liikaa kapuloita rattaisiin (esim. toinen menehtyy nuorena). Mutta koska me molemmat haluamme juuri tätä ja nimenomaan ikuisesti, niin miksi tuhlaisimme nyt ajatuksiamme muille vaihtoehdoille? Ikuisesti tarkoittaa juuri sitä, aina, loputtomasti. Eikä se kuolemakaan rakkautta poista.
En usko, että sitä oikeaa voi tunnistaa heti alussa. "Se oikea" on paljon haluamisesta ja viitsimisestäkin kiinni, ja se edellyttää "selväjärkisiä tunteita" eli ei enää sitä rakastumishuumaa.
En ole oikeastaan uskonut vain yhden ainoan oikean olemassaoloon, vaan siihen että on vaan enemmän ja vähemmän toisilleen sopivia ihmisiä. Onnekseni olen kuitenkin löytänyt sellaisen aarteen että pelkäänpä etten toista yhtä sopivaa löytäis jos hänet menettäisin. Tai onhan niitä hienoja miehiä, olen tavannut sellaisia paljonkin. Mut en kyllä ketään vastaavaa kuin nykyiseni, jonka kanssa natsais näin hyvin, kaikilta osin... Edellisiin suhteisiin (pisin neljä vuotta) verrattuna ihmettelen koko ajan miten hyvältä tämän herran kanssa tuntuu olla yhdessä, miten helpolta, sopivalta ja -oikealta!
Tietysti ajattelen asioita vielä ruusunpunaisten lasien läpi, kun olemme olleet yhdessä vasta reilu puolitoista vuotta. Mutta uskon että pitkään, jopa loppuelämän suhteeseen voisi olla hyvät eväät. Olemme melko samanlaisia läheisyyden ja erillisyyden tarpeiltamme. Elämänarvomme ja tavoitteemme ovat samantyyppisiä. Luonteenpiirteet ja temperamentit sopivat yhteen. Kumpikin osaa antaa ja saada hellyyttä ja toisaalta molemmat tarvitsevat omaakin tilaa. Mustasukkaisuutta ei juuri ole vaikka molemmille löytyisi vientiä muualtakin. Eli luottamus ja itsetunto ovat kohdillaan. On meilläkin eroavaisuutemme, mutta kitkakohdissa on ollut molempien helppoa joustaa ja sopeutua kun on lähinnä pikkujutuista ollut toistaiseksi kyse. On jotenkin helppo uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, saas nähdä sitten miten elämä kuljettaa...
Minäkään en usko vain ja ainoastaan siihen yhteen oikeaan, vaan että niitä on monia ja monenlaisia. Ja sitten on niitä totaalisen vääriä...
Minulle sen oikean kohtaaminen tuli täytenä yllätyksenä, sillä olin tuntenut hänet jo 7 vuotta. Yhtäkkiä hänen huomionsa sai aikaan niin pahoja perhosia ja jännitystä, että oikeasti kirjaimellisesti tärisin odottaessani hänen näkemistään. Se oli jotain täysin uutta ja ainutlaatuista. Olin hänestä todella hullaantunut, enkä ollut kokenut niin vahvaa yhteenkuuluvuudentunnetta kenenkään muun kanssa. Rakastuin häneen hyvin pian, yhteisen seikkailun lomassa, kun hän istui sateen kastelemana minua vastapäätä ja katsoi silmiini. Jo silloin tiesin katselevani hänen silmiinsä vielä pitkään. :)
Minulle merkitsee paljon se, että mieheni ymmärtää minua aivan yllättävissä asioissa/tilanteissa. Saatamme ymmärtää toisiamme ennen kuin toinen on lopettanut lausettaan tai ajatella samoja asioita yhtä aikaa. Käydä kaupassa yllätykseksi ja tuoda samat tavarat.
Elämänarvomme ovat samanlaiset. Olemme jokseenkin erilaisia ihmisinä. Toki voisimme olla täysin samanhenkisiäkin, mutta minusta meille tekee vain hyvää, että tasapainotamme ja täydennämme toisiamme. Meistä molemmat tarvitsevat hieman erilaisuutta ja heijastavaa pintaa toisesta. Tärkeintä minulle on tuo toisen käsittämätön ymmärtäminen, mistä johtuen tunnen tämän suhteen olevan mahdollisimman oikea minulle, enkä kaipaa kenenkään muun syliä.
Meilläkin on esiintynyt tuollaista sanatonta yhteisymmärrystä, se on kyllä eri kivaa! Ensimmäisenä ystävänpäivänä ostimme täsmälleen samanlaiset ystävänpäivälahjat, liekö sitten johtunut samasta aaltopituudesta vai pelkästään molempien huonosta lahjamielikuvituksesta, heheh...
Ja juuri tuo yhteenkuuluvuudentunne, jota ei ole kenenkään muun kanssa näin vahvana ollut. Ja miele tön hullaantuminen minkä hän minussa synnytti! Ah ja voi. On se vaan kaunista :)
Parasta on se että me emme kohtaa...toisaalta eikö olekin hienoa kun tuntuu
Kohtasin mieheni reilu vuosi sitten netissä ja sitten pitkien kirjeiden ja parin soiton jälkeen kohtasimme. Ensi suudelma sinä iltana pisti pääni pyörälle ja koin ensimmäistä kertaa suudelman, joka saa polvet notkumaan. Yli kolmikymppiseksi piti tätäkin odottaa, mutta ehkä elämää hieman jo nähneenä on helpompi erottaa ihminen, joka mätsää. Heti ensi hetkistä oli niin helppoa olla yhdessä ja ei tarvinnut kenenkään pelailla pelejä tai leikkiä vaikeasti saavutettavaa. Tämä viime vuosi ei ole minulle henkilökohtaisesti ollut helppo ja mies on ollut niin ihanan kärsivällinen ja tukeva. Vuoden vaihteessa Suomessa käydessä kaipasin miestä aivan hulluna ja päätin, ettei paluuta ole ellei sitten yhdessä. Mitä pidemmälle suhde etenee sitä ihanammalta tuntuu ja nyt olen todella onnellinen joka suhteessa elämässäni.
On toisinaan ihan uskomatonta miten mieheni kanssa ajatuksen juoksu kulkee samaan tahtiin. Siitä on kehittynyt hauskoja yhteensattumiakin. Meillä on kulttuurista huolimatta hyvin samanlainen perhetausta ja samanlaisia elämänkokemuksia. En usko yhteen ainoaan oikeaan, mutta hän on varmasti yksi niistä 6 (?)kuudesta oikeasta maailmassa. Toivon että voimme jakaa loppuelämämme yhdessä.
Tapasin miehen, jonka kanssa rakastuimme, mutta sen lisäksi olimme myös hyviä ystäviä. Mutta miehen rakkaus sitten ilmeisesti loppui, tai liekö huomasi, ettei ole koskaan "oikeasti" rakastanutkaan minua. Hän lopulta petti minua. Luulin silloin tosissani, että hän on se oikea ja olisimme aina yhdessä. Hän tuntui niin hyvältä ystävältä, mutta myös rakastetulta!
Eli tarinani perusteella voi myös todella luulla löytäneensä sen oikean. Noh, jälkiviisaana voisi tietysti todeta, että merkit olivat kyllä ilmassa. Luulenpa että mies ei ainakaan koskaan rakastanut minua nin paljon kuin minä häntä.
Tästä päästääkin sitten toiseen tarinaani, josta toivon että olen nyt löytänyt sen rakkaan jonka kanssa vietän loppuelämäni. Ja toden totta, nyt osaan olla kiitollinen, että kävi niinkuin kävi edellisen miehen kanssa; enhän olisi ikinä muuten tavannut tätä ihanaa nykyistä miestäni!
tämän nykyisen kanssa elo tuntuu helpolta, kuten jotkut jo kertoivatkin. Ehkäpä se on yksi tunnusmerkki oikean löytämisestä, helppous olla yhdessä?
Helppous olla yhdessä tuntuu tietysti ihanalta ja ilman sitä ei voi ainakaan puhua oikeasta henkilöstä ollenkaan. Kuitenkin voi olla niinkin että vaikkapa kaikki tuntuu ihanalta, helpolta ja luonnolliselta niin se ei pidä paikkansa. Jos toinen yrittää mielyttää, yrittää saada toisen ihastumaan millä keinolla tahansa, niin silloin syntyy helposti sellainen feelis että tämä on se oikea-vaikkapa ei olisi. On vaikea erottaa mikä on oikein ja mikä ei jos toinen ei ole aito ja oma itseään suhteessa. Ja se mikä on oikein yhdelle ei välttämättä tarvitse olla oikein toiselle. Itse olin suhteessa missä olin varma että toinen oli just SE ainoa oikea. Valitettavasti kävi ilmi että hän oli kaikkea muuta. En enää usko omiin tunteisiini. Se että onko toinen oikea henkilö tai ei tiedän vasta kun suhteessa on ollut riitoja, vaikeuksia, erimilisyyksiä ja surua. Jos pärjää vastoinkäymisissä niin silloin on löytänyt oikean helmen.