Ahdistaa tuo anoppi kun on niin utelias asioistamme. Tietää paremmin kaikki asiamme kun me itse. Tuntuu etten yksinkertaisesti jaksa enää enkä ymmärrä tätä tapausta eikö hänellä todella ole omaa elämää. Haluan muutenkin pitää anoppini etäällä mutta aina tunkee joka paikkaan ja utelee.
liian utelias
anoppi huh
152220
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Älä vaan puhu hänelle ikinä mitään!
oman äitisi? Kerrotko hänelle asioistanne?
Miten selität miehellesi ettet halua hänen äitinsä kuuluvan teidän elämäänne?
hänen äidilleen ei kerrota enää yhtään mitään. Ei omia, eikä muidenkaan, vaikka kuinka viattomia asioita olis.
Jutut lähtee anopilta leviämään kuin kulovalkea, ja muuttuneena, sen omassa pipissä päässä uudelleen muokattuina.
Jos me ei sille jotain kerrota, se soittaa ympäri kyliä ja utelee muilta. Olen selkeästi itse sanonut sille, että asia ei kuulu meille eikä hänelle, jos se yrittää alkaa setvimään jonkun tutun esim. perhekriisiä tms.
Varsinainen juoruakka.
Oma äitini on toisenlainen. Meille on jo kotikasvatuksessa opetettu, että toisten ihmisten asioita ei levitellä eikä udella.
muuten se olisi mammanpoika
voisi olla.. tai sitten ei.
Hmm.. mammamnpoikako siellä kirjoittelee?
Tuttu tunne. Minulle oli aikanaan todellinen yllätys, miten perheet eroavat juoruilun suhteen. Omassa kodissani oli kirjoittaton sääntö, ettei muiden asioita vatkata. Siksi olinkin aluksi yllättynyt miten paljon miehen perheessä puitiin muiden tekemisiä. Milloin toisten perunamaata, henkilökohtaisia asioita, kauppoassa käyntiä tms. Eikä kyllä koskaan positiivis-sävytteisesti. Aina pengottiin miten huonosti muut asioita hoitavat.
En ole vastuussa siitä, etkä sinä omien appivanhempiesi tavasta selvitellä asioita. Ainut mitä voit tehdä on olla osallistumatta keskusteluun ja sanoa kauniisti että koet epämielyttävänä toisten asioiden arvostelemisen.
Toisaalta voisi ajatella, että kukin udelkoon omalta lapseltaan eli minun äitini utelee minulta ja anoppini pojaltaan. Se on kumma juttu, että naisen aina pitäisi hoitaa ja muistaa kaikki. Anoppi ei koskaan moiti poikaansa, jos tämä unohtaa appiukon syntymäpäivät, mutta miniä saa kyllä siitä kuulla kunniansa. Jos esimerkiksi anoppi on sairas, jää hänen hoitonsa miniän kontolle eikä kukaan edes oleta, että mies huolehtisi omasta äidistään. Ihan älytöntä.
Sama täällä, melkein kuin olisi ollut oma kirjoitukseni. Jos ja kun vielä lapsen saat, se utelu muuttuu aina vain intiimimmäksi. Alkuun mm. kysymyksiä imettämisestä, mitenkäs tulee maitoa (ja joka kerran sama kysymys nähtäessä, kyseli jopa mieheltäni puhelimessa minun rinnoistani.
Juntti mikä juntti.
Niinpä, ole kuin politikko, puhu paljon, mutta älä sano mitään.
minua myös häiritsi suunnaton uteliaisuus ja samalla toisten ihmisten asioiden seuraaminen.
Varsinkin jos jollain meni heikosti niin silloin anoppi ja hänen sisarensa olivat tuon ihmisen kimpussa kuin raatelukoirat.
Omille lapsille olen opettanut että ihmisten asioiden vatkaaminen on rumaa, eikä johda mihinkään.
Asiat selvitetään kotona eikä kylillä.
Nuorin on nyt 17 ja näin kauan vei opettaa lähisuku siihen etten tätä juoruilua jatka omassa elämässäni. Enkä elämästäni.
Nyt on jo kolmas vuosi meneillään omasta uudenvuodenlupauksesta:
- sanon vain myönteistä muista ihmisistä, jos en siihen pysty, olen hipihiljaa.
- en jatka juoruja.
Kyllä siihen oppii ja siitä tulee hyvä tapa, en halua että omat lapseni muistavat minua juoruilijana eikä toisten ihmisten asioiden uteliaana tonkijana.
anoppi tuosta itkeä tyyliin "kun ei mulle koskaan kerrota mitään" ei pystyisi laittamaan eteenpäin oikeita juoruja.
Mutta hyvä juttu, kun kysyy mitä kuuluu niin vastaisi aina että hyvää vaan kiitos. Sitten puhelisi jotain muuta jonninjoutavaa loppuajan.
Fiksu ei ruoki juoruilunhalua.
Olet todella esimerkillinen ihminen. Voi kun pystyisi tekemään itsekin samanlaisen lupauksen. Juoruiluhan on syntiä ja ihminen joka juoruaa, ei ole pohjimmiltaan tyytyväinen itseensä!
Hattua sinulle nostan!
Hyvä vastaus tuo >hyvää kiitos vain
Omassa anopissani olen kyllä huomannut sellaista toisten ihmisten kehumista ja ylistämistä, kyllä.
Siinä on ihan oma tarkoitus: että huomaanko siitä että olen viallinen. Mutta sitä ei koskaan sanota ääneen.
Vaikka niin naurettavassa kohdassa kun hankin eräänä kesänä pellavajakun, niin anoppi jo kiekui ylistylausuntoja toisen miniän pellavajakun laadukkuudesta ettei mene niin ryttyyn, kuin minun...tietysti.
Tai kuinka kehutaan jonkun toisen leipomistaitoja, tai yleensä siitä miten haaskaan rahani roskaruokaan, kun taas JOKU TOINEN on niin järkevä ja säästäväinen.
Aina joku toinen on se hienompi, parempi, taitavampi, älykkäämpi jne.
Joskus tekisi mieleni päästää höyryt ulos, mutta samalla pelkään että niin käy.
Sama täällä, käypi meillä aina kuulustelemassa minua, pikkusen jurppii. Kaiken lisäksi ei osaa pitää asioita omana tietonaa, häneen ei voi luottaa ja silti pitäs asioista kertoa, on melko outoa hommaa...mut meilläpä siihen tuli toppi, mies ite sano äitilleen että nyt loppuupi tuo homma :). Saa nähä uskooko. No mulla on omat konstit jos ei usko. Seuraavan kerran ku kuulustelu alkaa istun vaan ihan hiljaa ja vaihan samantien puheenaihetta.