Olen yli kolmekymppinen nainen, tuoressa avoliitossa miehen kanssa, jolla on edellisestä liitostaan lapsia. Pidän näistä lapsista, ja mieheni menevyyden vuoksi minun tehtäväkseni jää usein hoitaa heitä, kun lapset ovat meillä.
Se ei ole suoranaisesti ongelma, sillä tulen lasten kanssa toimeen, ja he suorastaan roikkuvat innoissaan kaulassani estottomasti. Ongelma piileekin ensinnäkin mustasukkaisuudessani. Minun on vaikea hyväksyä exän olemassaoloa, josta muistutetaan joka kerta kun lapsista huolehditaan ja yhteyksiä pidetään. Silloin tunnen oloni ulkopuoliseksi, ja eniten loukkaa sellaiset moitteet kuten " sä et ymmärrä tätä-ja-tätä sillä sulla ei ole lasta kuten mulla"
Itse asiassa pelkään eniten että minun kanssani ei tehdä lasta, sillä mieheni suhtautuu hiukan nuivasti kyselyihini siitä, koska me sitten teemme lapsen. Hän kiusaantuu, mutisee jotain siitä että hänellä on jo lapsia, ja siitä että pelkää että lapsi muuttaa suhdettamme, suorastaan vaarantaa sen.
Vaikuttaa siltä että mieheni antaa puolittaisia lupauksia lapsenhankinnasta, sillä pelkää menettävänsä minut, mutta ei oikeasti ole innoissaan asiasta. Hänen lastensa hoito on kivaa, mutta biologinen puoleni ei haluaisi satsata toisten lapsiin vaan omiin. JOs yritän puhua tästä miehelleni, hän saattaa hermostua ja väittää että syyllistän häntä siitä että hänellä on lapsia, ja että ei hän sille mitään voi. Eli kommunikaatio on aika huono, valitettavasti.
Nyt onkin niin, että lastenkatsennasta tulee toistuvasti riitaa, itkua ja hammastenkiristystä. Hän vannoo usein ettei halua enää että minä hoidan hänen lapsiaan, mutta jo seuraavana viikonloppuna hän anelee minua vahdiksi kun yllättävä työkeikka iskee. Minä muutun hysteeriseksi nalkuttajaksi joka kerta kun exä on soittanut lapsiasioissa. En haluaisi todellakaan olla sellainen, enkä ymmärrä miksi asia tekee minut niin kamalaksi ja haavoittuvaksi.
Tiedän kyllä että olen kypsymätön ja mustasukkainen monissa asioissa, mutta voisiko joku kertoa omista kokemuksistaan uusioperheen äiti/tai isäpuolena jotta saan jotain järkevää vertailukohdetta...? Haluan päästä tästä huolesta ja sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Tuntuu että vain oma lapsi voi antaa minulle arvon ja oman paikan tässä perhekuviossa, vaikka mieheni yrittää tolkuttaa että olen tärkeä, arvokas ja rakastettu.
Ja huolestuttavan usein minun on tehnyt mieli lähteä tästä suhteesta, etsiä joku mies jolla ei ole vielä lapsia. Se olisi kuitenkin todennäköinen virhe, sillä minulla on muuten tosi hyvä olla tämän nykyisen mieheni kanssa. Mutta kello tikittää ja alan olla melkoisen levoton...
Se ei ole suoranaisesti ongelma, sillä tulen lasten kanssa toimeen, ja he suorastaan roikkuvat innoissaan kaulassani estottomasti. Ongelma piileekin ensinnäkin mustasukkaisuudessani. Minun on vaikea hyväksyä exän olemassaoloa, josta muistutetaan joka kerta kun lapsista huolehditaan ja yhteyksiä pidetään. Silloin tunnen oloni ulkopuoliseksi, ja eniten loukkaa sellaiset moitteet kuten " sä et ymmärrä tätä-ja-tätä sillä sulla ei ole lasta kuten mulla"
Itse asiassa pelkään eniten että minun kanssani ei tehdä lasta, sillä mieheni suhtautuu hiukan nuivasti kyselyihini siitä, koska me sitten teemme lapsen. Hän kiusaantuu, mutisee jotain siitä että hänellä on jo lapsia, ja siitä että pelkää että lapsi muuttaa suhdettamme, suorastaan vaarantaa sen.
Vaikuttaa siltä että mieheni antaa puolittaisia lupauksia lapsenhankinnasta, sillä pelkää menettävänsä minut, mutta ei oikeasti ole innoissaan asiasta. Hänen lastensa hoito on kivaa, mutta biologinen puoleni ei haluaisi satsata toisten lapsiin vaan omiin. JOs yritän puhua tästä miehelleni, hän saattaa hermostua ja väittää että syyllistän häntä siitä että hänellä on lapsia, ja että ei hän sille mitään voi. Eli kommunikaatio on aika huono, valitettavasti.
Nyt onkin niin, että lastenkatsennasta tulee toistuvasti riitaa, itkua ja hammastenkiristystä. Hän vannoo usein ettei halua enää että minä hoidan hänen lapsiaan, mutta jo seuraavana viikonloppuna hän anelee minua vahdiksi kun yllättävä työkeikka iskee. Minä muutun hysteeriseksi nalkuttajaksi joka kerta kun exä on soittanut lapsiasioissa. En haluaisi todellakaan olla sellainen, enkä ymmärrä miksi asia tekee minut niin kamalaksi ja haavoittuvaksi.
Tiedän kyllä että olen kypsymätön ja mustasukkainen monissa asioissa, mutta voisiko joku kertoa omista kokemuksistaan uusioperheen äiti/tai isäpuolena jotta saan jotain järkevää vertailukohdetta...? Haluan päästä tästä huolesta ja sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Tuntuu että vain oma lapsi voi antaa minulle arvon ja oman paikan tässä perhekuviossa, vaikka mieheni yrittää tolkuttaa että olen tärkeä, arvokas ja rakastettu.
Ja huolestuttavan usein minun on tehnyt mieli lähteä tästä suhteesta, etsiä joku mies jolla ei ole vielä lapsia. Se olisi kuitenkin todennäköinen virhe, sillä minulla on muuten tosi hyvä olla tämän nykyisen mieheni kanssa. Mutta kello tikittää ja alan olla melkoisen levoton...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oli pakko vastata sulle, vaikkei asia henk.koht. kosketakaan mua, sillä juuri tänään juttelin ystävättäreni kanssa uusperheen ongelmista. Hänellä on niistä kokemusta kahden suhteen verran ja lopputulos on valitettavan huono.
Asiasta on tehty tutkimuksia, googletapa vaikka Päivi Sutinen. Sinun kannattaa tutustua näihin vertaistuen lisäksi, ettet aivan vajoa tunnesyövereihin.
Ensiksi on todettava, ettet ole epäkypsä mustasukkaisuudessasi. Se on aika luonnollien ja ymmärrettävä tunne. Joskus määritellään, että uusperhe = ongelma ja tämä kertoo jo paljon. Se, että ongelmia tulee, on lähtökohta.
Tunteet, jotka itse kustakin kumpuavat uusperheessä, voivat tulla yllätyksenä. Silti niissä ei ole mitään väärää tai tuomittavaa. Avoin kommunikaatio ja kaikkien osapuolien kunnioitus on kuitenkin a ja o, jotta mennään etiäpäin.
Tutki, keskustele, mieti ja tunnustele, älä tee mitään hätiköityä. Voi kestää vuosia, ennen kuin uusperheen rutiinit saadaan sujumaan. Toisaalta ei pidä antaa kävellä itsensä ylikään ja oman lapsen hankkiminen on tietysti niitä tärkeitä asioita elämässä, joiden kanssa ei oikein voi tehdä kompromisseja.
Voimia sinulle, sen ainakin tiedän, ettet ole ongelmiesi kanssa yksin.
Olen samoilla linjoilla edellisen kanssa että mustasukkaisuus tuossa tapauksessa on ihan luonnollista ja toisaalta hätä biologisen kellon tikittelystä ja miehen katteettomista lupauksista.
Itse en olisi niin rohkea että esim kolmikymppisenä solmisin suhteen miehen kanssa jolla on jo lapsia toisen kanssa ja joka ei ehkä enää haluakaan lisää lapsia vaikkei sitä myöntäisikään. Omassa tuttavapiirissä kävi huonosti tällaisesssa tapauksessa ja lopulta ero tuli ja mies palasi exänsä ja lastensa luo.
Uusperhe tuo aina oman sopeutumisprosessinsa.
Mikäli exät vaikuttavat lapsien kautta asioihin,niin ongelmat moninkertaistuvat. Vaatiikin syvää rakkautta,puhumista ja toisen kunnioittamista, jotta niistä selvitään voittajina. Valitettavasti niin monesti lapset erottavat hyvänkin suhteen. Exät osaavat olla katkeruuksissaan erittäin pirullisia uutta puolisoa kohtaan, ja usuttavatkin lapset hänen kimppuunsa.
Mustasukkaisuus on normaalia,mutta jos miehesi kunnioittaa sinua niin, hän huomioi aina sinut ensin ja sitten muut.HYvä parisuhde saa muunkin perheen toimimaan. Vetäkää kaikissa kasvatusasioissa samaa linjaa ja ota itse paikkasi perheenpäänä, siis toisena sellaisena miehesi lisäksi. Te vastaatte molemmat siitä yhteisöstä ja sen toimivuudesta.
Minulla on myös ollut ja on vieläkin samoja ajatuksia, kuin sinulla.Yritän kasvaa niistä yli ja viettää onnellista elämää uusioperheessämme.
Yhteistä lasta emme saaneet, vaan keskenmenon viime talvena, josta masennuin todella.Nyt on jo sisu herännyt. Olen iäkäskin synnyttäjäksi,mutta sehän ei muille kuulu, jos onni vain vielä meille sen yhteisenkin lapsen suo, niin kaikki on suurinpiirtein täydellistä.
Jos ei, niin sitten täytyy taas miettiä muita asioita. Jos on kunnioitusta niin on helpompi rakastaa.
kyllästyttyään perhe-elämään, ei välttämättä vaimoonsa. Mies joka on eronnut elääkseen mahdollisuuksiensa mukaan poikamiehenä, ei todellakaan halua lapsia uuden vaimonsa kanssa.
Mies onkin sitten näppärästi ratkaissut lastenhoito- ja seksiongelmansa: Ottanut sinut siihen rooliin. Ja sinä suostut?!
Itse en kuuna päivänä suostuisi moiseen pompotukseen ja hyväksikäyttöön, että mies touhuaa töitä ja muita juttujaan ja jättää lapsensa sinun hoitoosi niinä vähäisinä viikonloppuina (?), jolloin on hänen vuoronsa olla lasten kanssa. Huh-heijaa...
Ja sitten tuo oma mustasukkaisuutesi: eihän se siitä korjaannu. Katsele siis itsellesi se lapseton mies ja rakenna onnellisempi elämä itsellesi!
Ajatteles nyt vähän mitä itse haluat? Tätäkö?
Minäkin vastaan olematta itse samassa tilanteessa. Ystäväni on tosin ollut ja on edelleen. Hän on asunut kohta 10 vuotta miehen kanssa, jolla on lapsia. Ensimmäiset kolme vuotta olivat kuulemma tältä osin yhtä helvettiä. Erityisesti ystävääni häiritsi exän olemassaolo - eivät niinkään itse lapset. Ongelma oli myös, että mieheltä hän ei kokenut saavansa tukea. Mies ei ehkä osannut auttaa tai ei tajunnut, että apu olisi ollut tarpeen. Vertaistuen etsiminen ja tutkimustiedon lukeminen kuulostaa järkevältä. Voi olla, että mieheltäsi et koskaan tule saamaan negatiivisiin tunteisiisi sataprosenttista ymmärrystä, vaan joudut sinnittelemään niiden kanssa yksin. Ystäväni sanoi, että jos intohimoa ja rakkautta ei olisi ollut tarpeeksi, suhde ei olisi kestänyt. Välillä olisi tehnyt mieli kävellä ulos. Uskon, että tunteesi ovat täysin normaaleja. Sitä en tiedä, tuoko oma lapsi helpotusta. Ystävälläni ei ole lapsia eikä hän ole lasta halunnut. Hän on sitä mieltä myös, että nyt samassa tilanteessa ei todennäköisesti lähtisi suhteesen miehen kanssa, jolla on lapsia. Silti he ovat edelleen yhdessä, mutta kompromisseja on varmaan pitänyt tehdä kamalasti. Onnea sulle päätöksiin!
Ketjun aloittajan teksti on tuttua. Tosin sillä erotuksella, että olen itse alle 30v. Avoliitto on puolisen vuotta vanha juttu nyt, yhteistä eloa on takanapäin n. vuosi. Miehelläni on kaksi lasta nelisen vuotta sitten päättyneestä liitostaan ja lasten äiti ei aina ole maailman helpoin ihminen etenkään miestäni kohtaan - minulle hän on ollut jopa "ylikohtelias". Lapset ovat tottuneet jo minuun, minä heihin ja tähän tilanteeseen, mutta tuntuu, että mieheni on ainoa joka ei oikein sopeudu tähän uusperhe-elämään. Mies on minua kymmenisen vuotta vanhempi ja on sanonut, että tässä lapsi-asiassa olen jollain tavalla vielä aika "pentu". Se tietysti loukkaa minua, koska en omasta mielestäni sitä ole ja olen halunnut huolehtia lapsista kun he ovat meillä ja olen kyllä ottanut lapset kaikessa huomiooon. Suhteen alussa mies salasi lapsensa suhteellisen pitkään, tosin minä tiesin niistä, koska mies oli tuttu yhteisen harrastuksemme kautta.
Minä taas en ole mustasukkainen exästä, en lainkaan, mikä on positiivinen yllätys jopa itselleni. Muutenkin olen luottanut mieheeni kuin vuoreen - edellisissä suhteissani olen ollut epäileväinen ja luottamuspula on ollut suuri.
Meilläkin on puhuttu yhteisistä lapsista ja molemmat ovat ajatelleet, että lapsi tulee jos on tullakseen, minä jätin ennen joulua pilleritkin pois. Lapsihaaveet tosiaan lensivät taivaan tuuliin, kun hormonihäiriöt iskivät ja ne vaivaavat edelleen. Nyt siis ajatus on haudattu, mutta koska haluan kovasti jo omiakin lapsia, tuntuu tuollaiset asiat erittäin raskailta.
Mies sanoo rakastavansa minua, minäkin rakastan häntä, mutta tuntuu kuin jotakin olisi kadonnut. Sanoin läheiselle ystävälleni juhannuksena, että tuntuu, ettei suhteessa ole enää mitään puhuttavaa (olemme alkuaijoista saakka puhuneet paljon), että kaikki on sanottu. Ja sitten tuli tämä episodi, missä mies "syyttää" minua. Olen itsekin miettinyt, pitäisikö lähteä ja jatkaa elämä yksin, rakentaa kaikki taas alusta alkaen. Se vain tuntuu niin typerälle ajatukselle, koska olen alusta alkaen hyväksynyt uusperhemuodon suhteessani, ollut valmis tekemään töitä ja yhtäkkiä tilanne onkin tämä. En haluaisi heittää kaikkea pois, haluaisin tehdä suhteen eteen töitä missä molemmat kuitenkin rakastavat toisiaan. Mutta tuntuu, ettei toinen sitä halua. Viimeksi eilen puhuimme paljon asiasta, tuntuu että mies valehtelee minulle (tekstaili eilen jonkun ihmisen kanssa ja kun tekstailu oli tiivistä, kysyin kenen kanssa hän naputtaa - hän meni hämilleen ja sanoin että lasten äidin kanssa, mutta epäilen ettei se niin mennyt, tai sitten silmäni valehtevat, koska olin näkevinäni kenelle viestit menivät). Alan olla epäluuloinen. Mies oli katsonut tänä aamuna vuokra-asuntoja, käynyt treffi-sivustolla.. mitä lie kaikkea, mitä en tiedä.
Olen miettinyt, voiko ensimmäinen yhteinen loma-aikamme vaikuttaa käytökseemme. Normaalisti elämme arkena niin, että yhteistä aikaa on suhteellisen vähän - minä teen yötöitä, mies aamu-ja iltavuoroja, joten on päiviä, jolloin emme näe kuin hetken. Lomalla olemme olleet tiiviisti joka päivä, reissanneet ja harrastaneet. Satunnaisesti olemme käyneet eriksemme jossain. Voiko tämä olla syy? Haluaisin jatkaa elämäämme, toivon sen normalisoituvan nyt kun minulla alkaa työt, miehellä ensi viikolla.. tuntuu vaan iin pahalta, koska en uskonut että tämä voisi mennä näin. Ihmettelin, kun äitini kysyi viime viikolla, onko avokkini omasta mielestäni se oikea, ihan kuin hänellä olisi jokin aavistus että asiat eivät mene niinkuin toivoin. Vastasin kyllä äidilleni että on hän, mutta en ole ihan varma. Kuvittelin ainakin sen olevan niin, mutta..
Auttakaa minua, tilanne tuntuu toivottomalta.
Kiva huomata, että kohtalotovereita löytyy. Omalla avomiehelläni on myös lapsi edellisestä suhteestaan. Alussa oli tunne, että lapsi ei haittaa, mutta mitä pidemmälle suhteemme on edennyt, tuntuu ettei ongelmia pääse pakoon. Olemme molemmat aika nuoria, 24-vuotiaita, joten voin tietenkin myöntää, että lapsellisuutta on vielä kuvioissa molemmin puolin. Lapsellisuus, kypsymättömyys ja uusperheen perustaminen eivät ole kaikkein parhaita lähtökohtia todellakaan.
Tunnen myös hieman mustasukkaisuutta exää kohtaan ja vähän lastakin kohtaan. Eräänlaista katkeruutta siitä, miten tuo toinen on jo noin nuorena mennyt "perustamaan perheen". Lapsen kanssa tulen hyvin toimeen, joten sen suhteen ei ole ongelmaa. Tuntuu vaan todella pahalta kuulla kommentteja "sulla ei ole lapsia, sä et voi tietää.." tai jos yritän komentaa lasta, saan heti kuulla olevani huonotuulinen yms yms. Mieskään ei tunnu ymmärtävän, että oma osani nuorena uusioperheen "äitipuolena" ei ole aina helppoa. Tuntuu että se olen minä joka saan kurat niskaan jatkuvasti.
Mietinkin vain onko tässä mitään järkeä? Järkeä jäädä roikkumaan tämänkaltaiseen suhteeseen, kun tässä iässä olisi mahdollista löytää vielä mies jolla ei ole lapsia. Muuttuuko tilanne missään vaiheessa paremmaksi? Miestä rakastan tosi paljon ja muuten parisuhteessamme on kaikki kunnossa. Yhteisestä lapsesta emme ole vielä puhuneet, koska olemme vielä nuoria (24)
Ennen mieheen tutustumista ajattelin etten ottaisi miestä jolla jo ennestään lapsia. Mutta minkä sitä tunteilleen voi, ja niin siinä vaan kävi että sellaiseen mieheen vain retkahdin.
Haluisinkin nyt kuulla muiden nuorien uusioperheiden kokemuksia, miten olette selvinneet arjesta.