Takana on pitkä yhteinen taival, josta viimeiset kymmenen naimisissa. Talvi 2006 oli ollut aika tunteeton miehen puolelta, mutta syytin siitä työkiireitä, stressiä yms. Kun kevät koitti ja tilanne muuttui vai huonommaksi kyselin edelleen syytä "mikä on ?" Viimein mies sai sanottua ettei tunne enään mitään minua kohtaan. Yritin ehdottaa avioliittoneuvontaa tai muuta apua, mutta mitään ratkaisua ei kuulema olisi kuin avioero. Muutettiin sitten erilleen, minä jäin lapsen kanssa yhteiseen asuntoon ja mies muutti vuokralle. Pikkuhiljaa asiat selkeni myös minulle että kyseessä olikin toinen nainen. Näin jälkeenpäin ajatellen sitä on ollut tosi tyhmä kun ei nähnyt niitä asioita toisessa jotka olisi pitänyt nähdä jo pitkältä ajalta. Tai ehkä enemmän sitä luotti että eihän se toinen tekisi sinulle niin. Syksyllä laitettiin aviero vireille ja nyt sitten II vaiheen erohakemus.(molemmat minun hoputuksesta) Mies ei ole kertaakaan sanonut että syy eroon olisi toisessa naisessa vaikka hän seurusteleekin kyseisen henkilön kanssa. Vuosi on kulunut ja edelleen tuntuu pahalta. Miten ihminen jonka on kuvitellut tuntevansa niin hyvin voi tehdä toiselle näin ?
Kuinka kauan sattuu
sielunpeili
212678
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
...myös mulle. 12v yhdessä. Oli ajat joskus mun puolelta "kylmiä", vaimo ehdotti neuvojia, päästiin niistä kumminkin yli. Nyt elettiin ihan normielämää, ei pilvilinnoja muttei mitään ihan onnetontakaan, kehuipa vaimo vielä hetki sitten kavereille jotta paremmin menee nyt. 2 viikkoa siitä ilmoitti mulle että nyt lähtee miettiin asioita, 4:n päivän päästä ilmoitti että se on siinä, ei lähde varatulle ja maksetulle lomamatkalle, ja nyt ei neuvojia tarvita. 1 päivä ennen reissua johon läksin pojan kanssa, kuulin että on uusi äijä kehissä, ja matkan aikana esitteli sitä jo kavereille. Kuulin kaiken muilta, itse ei ole vielä edes tunnustanut suoraan. Huomautan, että kyseessä on henkilö joka on itse voimakkaasti ennen tuominnut vastaavaa tehneet. Ollaan kuitenkin edelleen naimisissa, mutta olihan tuo käynyt jo eroa hakemassa. Oli kirje pöydällä kun matkalta palasin. Nopeata toimintaa, sanoisin että 3:ssa viikossa kaikki päälaelleen. Nyt on 4 viikkoa v...ttanut, voiko se todella jatkuu vuoden? Tekis mieli hyppää parvekkeelta alas...ei se vastaa mihinkään yhteydenotto yrityksiin...
miten vaimoni voi tehdä samalla lailla 20v jälkeen, yhtäkkiä piti ottaa miettimisaikaa,, samaan aikaan oli pahoinvointia.. ythäkkiä olikin paperit käsissä.akka toisen matkassa.. no pahoinvointi selviskin kyllä ja ei vituta ex menettäminen enään 8v jälkeen mutta perheen hajoaminen vituttaa varmaan koko loppuelämän ja nyt varmaan joku sanoo et oha perhe kuitenki vaikka asuu erilleen,, ja vitut sanon minä,,että sellasta tällä kertaa.
ja älä enää harmittele sen elämän perään -se ei auta.. eikä siinä varmasti niin mukava olisi olla jos toinen katsoo muita,,vai mitä..
nyt vain laastarin hakuun:)
ja aikakin sattuu olemaan sama. olimme myös pitkään yhdessä 15v, josta osan naimisissa. Lapsia meillä ei ollut ja onneksi niin. Minulla on ollut aivan sama ajatuskuvio kuin sinulla. En voinut uskoa, että hän voisi tehdä minulle niin...Viimeksi toissapäivänä olin pakotettu näkemään hänet ihan eroon liittyvissä asioissa ja niinhän se minun onneton sydämeni meni jälleen paloiksi. Onneksi enää ei tarvitse nähdä, sillä minun on paljon helpompi olla niin.
En tosiaan tiedä, kauanko tämä tuska ja ahdistus kestää. Minun kohdallani se taitaa kestää kauan. Ehkä siksi, koska jäin häntä rakastamaan ja luottamus lähimpään ihmiseen romuttui. Itsetunnon rakentaminen ei taida käydä ihan hetkessä, kun se on...vai onko sitä enää ollenkaan. Koitetaan jotenkin kestää ja niin....pakkohan se on. Tässähän se hengitellessä menee, kun muutakaan ei voi...Voimia sinulle!!
Itselläni ihan samantapainen ero takana.
Kyllä se vaan sattuu. Kauan. Epäreiluinta on se, että kun toinen on käynyt jo eron mielessään läpi ja tehnyt päätöksen lähteä, se sylkäistään toisen niskaan kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Omasta erostani on pari vuotta. En voi väittää etteikö edelleen sattuisi aika ajoin. Mutta nyt päällisimmäksi ajatukseksi on noussut se, että näin oli tarkoitettu. Näin piti käydä, vaikka itse en olisi koskaan siitä liitosta vapaaehtoisesti lähtenyt.
Reilu vuosi erosta vastaani tuli ihminen, jonkalaista en olisi voinut uskoa tai toivoa kohdalleni. Jonka kanssa kaikki on niin "helppoa". Jonka kanssa ei tarvitse pelätä sanomisiaan ja jolle kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Jota rakastaa ja joka rakastaa. Ehdoitta.
Olen herännyt henkiin. Kuin kukka jota ei ole kasteltu vuosikausiin. Haistan, maistan, näen, kuulen paremmin kuin vuosikausiin! Jos erosta voi seurata jotain näin hyvää, kaikki kyyneleet ovat olleet tämän arvoisia.
Toivottavasti teidän kaikkien kohdalla käy samalla tavalla. Jonain päivänä, sitten kun olette siihen valmiita.
Ja kyynikoille, tiedän, tämäkin voi loppua. Mutta nautin nyt joka hetkestä, sallittehan sen!
Sattuu juuri niin kauan kuin ymmärrät mennä juttelemaan jonkun mielenterveysihmisen kanssa. Muiden ihmisten tekemisistä voi koitua surua, mutta sen itkeminen, että puoliso rakastaakin toista... oi herraisä maailmassa on pahempaakin. Mies ei ole kuollut, vaan elää, ja vaikka ei sinusta välitä, mitä sitten? Jatka elämääsi. Jollei romahtanut itsetuntosi tuosta nouse, mene terapiaan.
Meillä ei vielä erohakemusta ole tehty vaikka erillään asumme. Mielestäni eron virallisen puolen hoitaminen kuuluu miehelleni, koska hän tästä avioliitosta halusi lähteä toisen naisen matkaan. Minä menin naimisiin niin, että vain kulema meidät erottaa joten nyt vain odotan, milloin minut tuomitaan eronneeksi.
Ero sattuu varmaan pitkään ja minusta tuntuu, että en koskaan toivu tästä. Tuntuu, että miehen kulemakin olisi paljon helpompi käsittää kuin se, että mies ei enää rakastakaan minua. Välillä on hyviä päiviä, mutta on myös paljon huonoja ja tosi huonoja päiviä. Jos lapsia ei olisi niin enpä olisi nähnyt mitään syytä jatkaa yksinäistä elämääni. Lasten takia on pakko jaksaa, sillä nyt he menettivät isän melkein kokonaan. Mies ei juurikaan halua heitä tavata. Lasten surua on vaikea katsoa ja yrittää selittää, ettei isällä ole nyt aikaa teidän tapaamiseen ja isällä on paljon muuta tekemistä.
En olisi koskaan voinut uskoa, että mieheni tekee mitään tällaista. Sanallakaan hän ei koskaan sanonut että hänen ei ole hyvä olla liitossamme. Enkä minä osannut tulkita häntä vaan tyhmänä kuvittelin, että kaikki on hyvin. Pitkässä avioliitossa elämä tuntuu olevan aina yhtä arkea eikä siinä tunteet roihua. Ei varsinkaan silloin, kun kumpikaan ei jaksa niitä herätellä henkiin. Ajattelin vain, että kun lapset kasvavat niin sitten on meidän kahden aika. Mutta näköjään lasten kasvettua on vain minun yhden aika, yksinäisen vanhan naisen elämä.
Tässä olikin paljon samankaltaisia kirjoituksia; kuin minunkin avioerostani. 15 vuoden liitto päättyi tänä keväänä eroon. Liitto oli hyvä ja onnellinen, vaikkakin lapseton. Viime kesänä mies ilmoitti haluavansa eron, koska ei ole minun kanssani onnellinen. Laittoi paperit saman tien sisään ero tuli. Ei puhettakaan avioliittoneuvonnasta tai yrityksistä korjata liittomme puutteita ja ongelmia. Toisen naisen mies kielsi kokonaan vaikkakin sellaisesta alkoi sitten talven mittaan tulla yhä enemmän vihjeitä. Sillä naisella ei kuulema ollut mitään tekemistä eromme kanssa. Nyt kuitenkin selvisi, että "suhde" etenee, olivat käyneet yhdessä vierailulla tuttavapariskuntamme luona. Eihän siinä mitään, mieheni on vapaa, mutta tämä nainen on edelleen tahollaan varattu.
Tunnen suurta petetyksi tulemisen tunnetta. Minä rakastin ex-miestäni suuresti ja ennenkaikkea luotin häneen sataprosenttisesti. Tuntuu, että kaikki tämä on tapahtunut niin vauhdilla, etten minä kunnolla edes tajua, mitä on tapahtunut. Kaikki elämänkuviot menivät minulla uusiksi, minä muutin pois kodistamme, mies oli kaiken jo valmiiksi näin suunnitellut. Tämä päivittäinen suru ja tuska alkaa jo rassaamaan, tuntuu, etten minä meinaa päästä tästä yli. Olen miettinyt, konsteja, mitkä auttaisivat, mutta se kai sitten on vain se aika joka parantaa. Olen toki sen nyt näitten muutamien kuukausien aikana huomannut. Ei vaan tunnu lohdulliselta kuulla ja lukea, että se voi kestää vuosiakin! Jaksaako tätä niin kauan?
Rakkauskaan ei ole loppunut. Välillä tietenkin tunnen vihan tunteita ex-miestäni kohtaan. Suru menetetystä aiemmasta elämästä ja pelko tulevaisuudesta ovat pinnalla. Turha sanoakaan, että itsetunto on nollassa! Tunnen jopa suurta sääliä exää kohtaan; tuntuu kuin hän olisi nyt pahemman kerran sotkemassa asioitaan. Tiedän, että minun kannattaisi unohtaa hänet, mutta unohdapas tässä, kun pienellä paikkakunnalla näemme väkisinkin lähes viikkoittain. Olemme edelleen ihan OK-väleissä, kuten erotessamme sovimmekin. Emme pidä mitenkään tarkoituksella yhteyttä toisiimme, mutta onhan niitä 15.vuodessa kertynyt yhteisiäkin asioita, joiden tiimoilta joudumme olemaan yhteydessä.
Auttaisiko minun toipumiseen, jos pistäisin välit kokonaan poikki? Räyhäisin ja rähjäisin ja sanoisin kaiken sen, minkä jätin tarkoituksella sanomatta eroprosessin aikana? Nielin silloin enimmän vihani ja raivoni, koska ajattelin, että riitelemällä en minunkaan oloni kohenisi, enkä olisi itsestäni millään lailla ylpeä jälkeenpäin. Eikä tuo riitely-vaihtoehto tunnu vieläkään hyvältä.
Itsellä on kokemus jossa vaimoni teki syrjähypyn tänä keväänä 21 vuoden avioliiton jälkeen. Sitä edelsi muutaman vuoden erkaantuminen, johon ei osattu reagoida ja hakea apua. Sitten huomasin jotain olevan vialla ja sain selville kamalan tilanteen.
Otin heti asian esille ja hän tunnusti pakon edessä näin tapahtuneen. Kävimme hetimmiten ammattiauttajalla ja pystyin antamaan anteeksi, vaikka unohtaminen on vaikeaa. Kuitenkin yllätykseksemme meidän suhde on saanut uuden upean vaiheen ja kukoistaa nyt entistä paremmin. Myös seksisuhde on aivan eri tasolla, kun "jouduimme" puhumaan toiveista ja odotuksista vapaasti. Suosittelen siis harkintaa ja ammattiauttajaa heti.
Meillä miehen toinen nainen paljastui viime syksynä ja nyt keväällä mies muutti pois kotoa. Noihin kuukausiin sisältyi paljon puhumista, kirjeiden vaihtoa ja ammattiauttajalla käyntejä. Mutta mikään ei auttanut; mies ei pystynyt toista naista jättämään. Hänellä ei oikeastaan ollut enää halua yrittää minun kanssa yhdessä ja tuo kaikki tapahtui vain sen takia, että minä en halunnut nopeita ratkaisuja lasten takia.
... vai olisiko teidän suhteessa ollut jotain syvällisempiä erotekijöitä. Ihan noin heppoisesti ei erota, kuin ".. ja tuo kaikki tapahtui vain sen takia, että minä en halunnut nopeita ratkaisuja lasten takia. "
Eipä ole mies osannut sanoa syitä miksi minun kanssa ei ollutkaan enää mukavaa. Tosin ei hän missään vaiheessa ennen ilmoitustaan toisesta naisesta sanonut, että hän ei olekaan tyytyväinen meidän liittoomme. Enkä osannut tulkita hänen puhumattomuuttaan tyytymättömyydeksi. Minä kuvittelin meidän elävän ihan onnellista, joskin kiireistä lapsiperheen arkea.
Nyt olen tosi vihainen miehelleni, että ei lähtenyt silloin syksyllä kävelemään vaan lähti mukaan ammattiauttajalle yms. Hän teki tuon vain sen takia, että minä pyysin häntä vielä miettimään asioita. Näin hän vain pitkitti tätä tuskaa jota minä koin koko talven ja eipä se paljon ole vieläkään helpottanut. Olisi vain silloin häipynyt täydellisesti meidän elämästä jos kerran jo silloin tiesi, ettei haluakaan enää yrittää yhdessä.
ex:ni sanoi minulle myös erotessamme, että toinen nainen ei ollut syy eroomme. Ihmettelen vaan, että miksi hän ja näiden kertomusten muutkaan miehet (tai naiset) eivät sitten lähde niiii..iin onnettomasta liitosta jo ennen kuin se kolmas ilmestyy kuvioihin?!? Raukkamaista...Tarkemmin ajatellen, miten olen voinut elääkään 15v tuollaisen ihmisen kanssa. Ainut mikä jurppii on, että vietin parhaat vuoteni tuollaisen ääliön kanssa.
Minuakin suututtaa tosi paljon se, että elämäni parhaat vuodet meni hukkaan tuollaisen miehen kanssa. Nyt sitten keski-ikäisenä, petettynä ja jätettynä elämä on ohi eikä mitään ole enää odotettavissa. Olen liian vanha perustamaan uutta perhettä, tässä iässä ei enää saada lapsia jne. jne. Olenkin sanonut miehelle monta kertaa, että olisit jättänyt minut jo 20 vuotta sitten, niin olisin ennättänyt saada itselleni kunnollisen miehen ja perheen. Nyt ei ole muuta jäljellä kuin lapset ja ränsistymässä oleva vanha talo.
Voihan sitä nyt keski-iän ylittänytkin uuden rakkaan etsiä. Mikä sen estää?
Oletko masentunut?
että on vähän masentunut....15 vuotta meni elämästä. Minulla vielä avioliitto on lapseton. Tosin molempien yhteisestä sopimuksesta, pitihän meidän elää kivat eläkepäivät YHDESSÄ. Olin kuitenkin tosissani tässä liitossa. Jossain toisessa suhteessa olisin voinutkin haluta lapsia, en kuitenkaan tässä. No nyt olen siis 45v, jätetty, yllättäen hylätty, uutta elämää opettelemassa, uutta ystäväpiiriä etsimässä, kotia etsimässä, kohta työtön, itsetuntoaan rakentamassa, tyhjä kuori...niin olenko masentunut???
Minä elin mieheni kanssa yhdessä 28 vuotta ja kiitos yhteisistä vuosista oli tämä. Joten ehkä saattaa vähän masentaakin. Itsetunto on ainakin täysin nollassa ja tuntuu, että en ole minkään arvoinen. Uuteen rakkauteen en todellakaan enää usko ja toisaalta en edes uskalla rakastua ja luottaa toiseen ihmiseen enää ikinä. Ja en todellakaan jaksa uskoa, että vielä löytyy miestä joka rakastaisi keski-ikäistä, pientä ja pyöreää, neljän pienen lapsen äitiä. Muilla tämän ikäisillä ihmisillä ei ole enää lapset kotona, mutta minä tyhmänä halusin saada elämän perusasiat valmiiksi ennenkuin perustamme perheen. Meillä oli talot ja tavarat maksettu ennenkuin ensimmäinen lapsi syntyi meikeläisen ollessa melkein 40 vuotias. Ehkä olisimmekin miehen kanssa vielä yhdessä jos olisimme eläneet kahdestaan. Minulla olisi riittänyt aikaa hänelle ja yhteisille harrastuksille. En tiedä mutta myöhäistähän se nyt on katua kun lapset on hankittu. Tässä ollaan, eletään päivä kerrallaan ja yritetään tulla toimeen jollain tavalla.
Lähtijä odottaa että tulee joku jonka vuoksi on pakko ottaa ratkaiseva askel. Ongelmia liitoissa on tuohon mennessä ollut noin nelisen vuotta. Tai siis tämän lähtijän tyytymättömyyttä, johon ei ole osattu/haluttu apua hakea.
Itse olin lähtijä, en seurustellut erotessa mutta kylläkin viikko eron jälkeen?! Kukaan ei uskonut ettei suhdetta erotessa ollut, sitä ei ollut. Olin vain riutunut niin kauan henkisesti ja fyysisesti yksin että viimein muutettuani hakeuduin etsimään seuraa janoisena kuin erämaan ylittänyt kameli.
Toinen mies ei ollut syy erooni, tuo ensimmäinen suhde loppui pian ja teki tilaa uudelle, kestävälle ja aikuiselle ihmissuhteelle.
Lähtijän syyttäminen on armollinen keino väistää omaa vastuutaan liiton ongelmista. En usko että ex-mieheni koskaan myöntää tehneensä ainuttakaan virhettä liittomme aikana, hänelle tuo unikuva suotakoon, pääsin pois tuosta tunnekylmiöstä, pohjoisnavalta ja kuolemantuomiosellistä, olen onnellinen. Hän syyttäköön minua jos siitä jotain iloa saa.
Ja kyllä ex asuu uuden kumppanin kanssa entisessä kodissa, itse seurustelen, luullakseni vielä pitkään ennen kuin otan ratkaisevan askeleen toistamiseen.
Käsitin viestistäsi, että sinulla on lapsia. "Nyt ei ole muuta jäljellä kuin lapset ja ränsistymässä oleva vanha talo."
Ei kai uuden rakkauden kanssa tartte lapsia tehdä?
Älä jää vanhoja suremaan.
Surun ja itsesäälin aika on vain aluksi, että ymmärtää jotain tapahtuneen.
Sitten totea, että olet sama ihminen kuin ennenkin. Etsi vanhat harrastukset, vanhat ystävät, vanha mielimusiikki, mitä tunnet itsellesi tärkeäksi. Tai toteuta juttuja, joista olet haaveillut, muttet ole tullut tehneeksi. Sinun arvosi ei ole siinä ihmissuhteessa joka nyt on ohi. Te elätte erillänne - molemmat omilla tahoillaan arvokkaina ihmisinä.
Keskity tulevan elämän ajatteluun. Ei välttämättä kovin pitkällekään tarvitse aluksi tähdätä: tähän päivään ja huomiseen.
Luin tarinaasi,kuin omaani. Olen nyt taistellut elämästäni, ja jaksamisesta kolmen lapsen yksinhuoltajana keväästä 2006. Kävimme perheneuvojalla, jossa ex haukkui minut vieraan kuullen ja kehui itseään Lähtönsä jälkeen, kun aikaisemmin ei kai kehdannut). Ex väittää edelleen, ettei hänellä ollut silloin ketään, mutta nyt se sama nainen kitkee hänen kanssaan kasvimaata. Elämä on yhtä valhetta. Ex haukkui minut lähtönsä jälkeen, vaikka mistä...yleisesti kotitöistä ja lasten auttamisesta (siis tuin lasten harrastuksia ja koulutyötä). Minä olin v...lehmä....ei olisi uskonut hänenkään koskaan sanovan minulle näin, mutta uusi rakkaus muuttaa ihmistä. Sitä luulee tuntevansa vuosien jälkeen, mutta tulipahan sekin selväksi, etten luota enää kehenkään. Eikä tämä ole tässä vielä kaikki...nyt hän vaatii minua työtöntä korvaamaan hänen oikeuskulunsa huoltajuuskiistassa...kun lapset ovat hänelle tärkeitä (??????!!!!). Mitähän seuraavaksi????