Ontto-olo.. En oikein tiedä miksi tänne kirjoitan, kai koitan jotenkin saada näitä ajatuksia purettua..
Kohta 8 vuoden suhde takana, josta vuosi kihloissa. Suhde aloitettu nuorina. Kaikki hyvin, sovimme toisillemme. Siinä faktat.
Mutta nyt vaan olo on niin ontto.. Rakastan miestäni hulluna, en usko löytäväni koskaan ketään sopivampaa. Mutta olen vain huomannut viime aikoina ajattelevani suhdettamme hetkittäin "loppuvana tapahtumana". Olen käynyt päässäni keskustelua siitä miten jaamme tavaramme, miten lainat hoidetaan loppuun yms.. Enkä todella ymmärrä mistä nämä ajatukseni tulvivat? Sillä hetken päästä käperryn hänen kainaloonsa ikionnellisena enkä voisi kuvitellakaan luopuvani tästä kaikesta.
Eräskin tilanne; istumme keittiön pöydässä molemmat omia lehtiään lukien, keskustelemme kuitenkin samalla sanan siellä sanan täällä. Käytännössä nauramme lopulta hysteerisesti ja tunnelma on niin onnellinen katsoessani häntä hymyileviin silmiin. Seuraava lause päässäni kysyy; pitäisiköhän keskustella miten meillä menee? ..en kysynyt.
Suunnitelmiimme kuuluu perhe ja avioliitto, ei vielä hetkeen mutta asia on kuitenkin usein avoimesti keskustelussa. Ei ole montaa päivää kun keksin mielestäni hyvän nimen mahdollisesti joskus siunaantuvalle poikalapselle. Joten kuitenkin koko ajan alitajuisestikin elän ja suunnittelen elämäämme yhdessä kuten hänkin. Mutta mistä nämä toiset ajatukset kumpuavat ja mitä pirua tämä tarkoittaa, olo on kuin tuuliviirillä kun ei itsekään ymmärrä eikä tiedä mitä mahtaa ajatella?
Takana on erittäin rankka talvi, kävin toistamiseen lähellä loppuun palamista. Tällä tietenkin voi olla osuutta sekaviin ajatuksiini, mutten silti usko että ne ovat siitä lähtöisin. Tilanne on kuitenkin vain rauhoittunut viimeiset 2kk ja kaikki on hyvin, mitä nyt väsyttää ja ajatukset ovat näköjään pahemman kerran sekaisin..
Tulipas teksti, erittäin rikkonainenkin varmaan. Kommentoikaa kenellä ajatuksia herää, mielelläni mielipiteitä lukisin kun omat ovat niin sekaisin.
Kohta 8 vuoden suhde takana, josta vuosi kihloissa. Suhde aloitettu nuorina. Kaikki hyvin, sovimme toisillemme. Siinä faktat.
Mutta nyt vaan olo on niin ontto.. Rakastan miestäni hulluna, en usko löytäväni koskaan ketään sopivampaa. Mutta olen vain huomannut viime aikoina ajattelevani suhdettamme hetkittäin "loppuvana tapahtumana". Olen käynyt päässäni keskustelua siitä miten jaamme tavaramme, miten lainat hoidetaan loppuun yms.. Enkä todella ymmärrä mistä nämä ajatukseni tulvivat? Sillä hetken päästä käperryn hänen kainaloonsa ikionnellisena enkä voisi kuvitellakaan luopuvani tästä kaikesta.
Eräskin tilanne; istumme keittiön pöydässä molemmat omia lehtiään lukien, keskustelemme kuitenkin samalla sanan siellä sanan täällä. Käytännössä nauramme lopulta hysteerisesti ja tunnelma on niin onnellinen katsoessani häntä hymyileviin silmiin. Seuraava lause päässäni kysyy; pitäisiköhän keskustella miten meillä menee? ..en kysynyt.
Suunnitelmiimme kuuluu perhe ja avioliitto, ei vielä hetkeen mutta asia on kuitenkin usein avoimesti keskustelussa. Ei ole montaa päivää kun keksin mielestäni hyvän nimen mahdollisesti joskus siunaantuvalle poikalapselle. Joten kuitenkin koko ajan alitajuisestikin elän ja suunnittelen elämäämme yhdessä kuten hänkin. Mutta mistä nämä toiset ajatukset kumpuavat ja mitä pirua tämä tarkoittaa, olo on kuin tuuliviirillä kun ei itsekään ymmärrä eikä tiedä mitä mahtaa ajatella?
Takana on erittäin rankka talvi, kävin toistamiseen lähellä loppuun palamista. Tällä tietenkin voi olla osuutta sekaviin ajatuksiini, mutten silti usko että ne ovat siitä lähtöisin. Tilanne on kuitenkin vain rauhoittunut viimeiset 2kk ja kaikki on hyvin, mitä nyt väsyttää ja ajatukset ovat näköjään pahemman kerran sekaisin..
Tulipas teksti, erittäin rikkonainenkin varmaan. Kommentoikaa kenellä ajatuksia herää, mielelläni mielipiteitä lukisin kun omat ovat niin sekaisin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen vankasti sitä mieltä, että naiset ajattelevat aivan liikaa tulevaisuutta ja ylipäätänsä _kaikkea_. Olen yrittänyt naisystävälleni sanoa, että "älä ajattele noin paljon kaikkea, niin kaikki menisi paljon paremmin" esim. vaikkapa seksissä ei osaa rentoutua kun ajattelee asiaa liikaa = ei orgasmia, pelkää mitä jos suhde katkeaakin, ajattelee kaverinsa masennusongelmaa joka vaikuttaa häneen itseensäkin negatiivisesti... no minä taas yritän ottaa rennosti ja nauttia nyt tästä suhteesta ajattelematta sen kummempia ainakaan tässä vaiheessa eteenpäin, siitä yksinkertaisesti vaan ahdistuu.
Olet niin oikeassa, kovasti olen yrittänytkin opetella elämään huolettomammin. Minä kun olen luonteeltani todellinen stressaaja/ajattelia vähän joka asian suhteen. Mutta se ei vaan ole niin helppoa mieltä kuulostaa kun näitä ajatuksia vaan virtaa ihan pyytämättä ja huomaamatta.. :)
Itse onnistun aina valitsemaan miehen, joka murehtii, murehtii ja murehtii. Unohtaa elää, koska mietittävää on niiiiiiiin paljon.
voisko olla että loppujen lopuksi kaipaat kumminkin vapautta, etkä ole varma onko hän kumminkaan se kenen kanssa haluat olla elämäsi loppuun asti.
Monesti käy niin että nuo nuorena aloitetut suhteet ei sitten vaan loppuun asti kestä vaan hajoaa, koska ei ole ehtinyt kokemaan millaista olisi olla aikuisiässä villi ja vapaa sinkku, tai millaista olisi olla jonkun toisen kanssa.
Naimisiin ei ainakaan kannata mennä ennen kuin olet selvittänyt itsellesi mistä nuo tunteet johtuu.
Vaikka olettekin onnellisia ja rakastat häntä, onko hän siltikään sinulle se oikea?
Tässä nyt vaan oli omia ajatuksia..
Ajatukset ovat tuttuja. Minulla ne johtuivat siitä, että halusin jo sellaisia asioita (ensin avoliitto, sitten avioliitto), joita tiesin, ettei mies vielä halunnut tai jotka eivät elämäntilanteeseen vielä sopineet, enkä siis suostunut itselleni myöntämään omaa haluani. Kuulostaako fiksulta? No ei ole tarkoituskaan =) En saisi halunnut haluta sellaisia asioita, joita en vielä voinut saada. Ja sitten ne pyöri ja kaihersi ja kaikki tuntui tyhjältä. Tyhjästä olosta seurasi myös typerät eroajatukset, jotka eivät kuitenkaan saaneet tukea sen edempää tunteilta kuin järjeltä.
Sitten tajusin aukaista suuni. Tällä hetkellä mies tietää, että minä haluaisin kamalan kovasti jo lapsen, mutta hän tietää myös, että tiedän sen, ettei se sovi omaan tilanteeseeni (opiskelu) ja ettei mies vielä halua sitä. Olen hyväksynyt sen, että haluan jotain mitä en voi juuri nyt saada. Voimme siis puhua siitä. Sopivassa määrin. Minun ei tarvitse olla yksin ajatusteni kanssa, vaikka mieheni ei ajattelakaan samoin. Voimme KESKUSTALLA. Ja minulla ei ole yhtään tyhjä olo!
Minulla oli aika samanlainen tilanne, oltiin asuttu yhdeksän vuotta yhdessä, ja tavattu teineinä. Tarkoitukseni ei todellakaan ole maalailla piruja seinille, mutta suhteemme aikana minulle tuli silloin tällöin suhteemme jatkuvuutta kyseenalaistavia ajatuksia päähän, vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin ja useimmiten tunsin olevani hyvin onnellinen. Viimeisen vuoden aikana ajatukseni olivat jo aivan sekaisin ja lopulta ainoa asia minkä todella tiedostin oli se että halusin olla yksin ja itsenäinen. Kävimme läpi aivan kamalan eron, itse pelkäsin enemmän kuin koskaan tulevaisuutta ja entinen mieheni kävi aivan sekoamispisteessä. Hulluinta on se, että nyt tiedän ratkaisun olleen oikea, elän tasapainoista elämää ja olemme entisen mieheni kanssa hyvin läheisiä, mutta vain ystävinä. Välillä vaan pelottaa että mitä kaikkea sitä vielä joutuukaan käymään läpi omien ajatuksien vuoksi, niitä kun ei sittenkään voi hallita..