Kertokaa kokemuksia

1. Ihan tavallinen, sellainen kuin nykyäänkin

2. Ei muuttunut, miksi olisi?

3. 10kk lapsi meillä ollut ja pientä kitkaa väleihin on aiheuttanut väsymys yms. Eiköhän se siitä.. Muutoin elämä kulkee kuten ennenkin.

4. Nelisen vuotta ja kriisiä on ollut, kun en suvaitse ryypiskelyä ja miehelle siitä 100% eroon pääseminen ei ole ollut aina ihan helppoa. Joskin viimeksi ollut humalassa vuosi sitten, niin voi sanoa että hyvin on edistytty. Lasten ja (avo)vaimon ei tarvitse kärsiä kännikaloista.

Kummallakin on myös omaa elämää, jolla ymmärtäisin että omiakin menoja. Harrastuksia jne. Eipä meidän parisuhde ole miksikään lapsen myötä muuttunut, voi johtua siitäkin että ollaan oltu aina niin tylsiä ettei paljoa muututtavaa olisikaan :D

meidän parisuhde oli ennen lasta hyvä, raskausaikana muttui, mies alkoi juoda kun työt loppuivat ja vaihtoi paikkakuntaa. nyt mies juo paljon ja suhde ei toimi, joskus mies sanoo että ollan yhdessä vain kun meillä on yhteinen lapsi. kaikille ei tietenkään näin käy.

Yhdessä ollaan oltu nyt 5vuotta ja meillä on 1v4kk lapsi. Ennen lasta suhteemme oli ihan hyvä, kylläkin erittäin räjähdys-altis ja kiivas. Sovussa meni mahtavasti, riidassa astiat lenteli.. Kävimme myös joka v-loppu juomassa kaveriporukalla. Ei paljoa kotona viihdytty, aina aika paljon menossa.

Raskausaikana minä hössötin, miestä ei niin kiinnostanut, ei kai osannut odottaa kuten nainen. Silloin alkoi tulla riitaa rahasta, menemisistä ja muustakin, oli epävarmuutta, luulisin. Mutta se on ihan normaalia.

Lapsi syntyi. Se oli kummankin onnellisin tapahtuma koko elämässä. se voitti kihlautumisen ja kaikki mitä elämässä oli siihen asti tapahtunut. Eikä sitä voita mikään tulevakaan.

Sitten alkoi perhe-elämä.
Mies oli viikon kotona minun ja lapsen kanssa ja lähti sitten töihin. (tekee töitä 350km päässä meistä.) Ei pitänyt edes isyyslomaa vaikka monta kertaa pyysin. Isälle iski babyblues ja minä menin hormoneista aivan sekaisin. Tein kaiken yksin, ihan kaiken. Olin todella uupunut, varasin ajan mielenterveystoimistosta koska pelkäsin etten enää jaksa. Ajattelin jo eroa ja kaikkea muuta mahdollista. Tappelimme koko ajan. Nyt tappelu oli vaan erilaista, ei huutoa eikä raivoa, lapsi voi kuulla, pelkkää asioiden hyssyttelyä ja vihan patoutumista. Ja uhkailua erolla, kummaltakin osapuolelta.
Minä olin TODELLA väsynyt, lapsi huusi kaksi kuukautta kaikki yöt ja minä yksin kuuntelin ja kannoin, itkin kun en saanut apua. Lapsi alkoi vierastaa kun täytti 2,5kk:tta, ja vierastaa edelleen. Vain minä ja minun äiti kelpaa hoitajiksi, isä satunnaisesti.
Kun lapsi oli 3kk mieheni sanoi että nyt lähdet ulos, pääni kuulemma sekoaa muuten. Vastusteluista huolimatta menin, ja huomasin ettei lapsi kuole jos juuri minä en ole paikalla. Se helpotti vähän ja saimme pikkuhiljaa asioihin tolkkua, saimme jopa puhuttua, ja silloin vasta tajusin että miehelläni oli ollut babyblues tms..
Mutta minun väsymys jatkui. Kun lapsi oli 6kk, minä itkin neuvolassa etten jaksa enää päivääkään, ei ole ystäviä, kaikki jätti, muilla ei ole lapsia, minä sekoan. Käynnit miel.terv.toimistossa jatkui ja minut neuvottiin äiti-lapsi-kerhoon. Lapsi oppi ryömimään ja taas elämä hiukan helpotti.

Uusia yhteentörmäyksiä tulee mieheni kanssa muutaman kuukauden välein, mutta aina on selvitty. Kerran on todenteolla meinattu erota, mutta sekin saatiin loppujenlopuksi puhuttua.
Lapsen kanssa helpottaa jo kun hän syö itse, kävelee, on kiinnostunut muista lapsista jne.. Hän on vaan niin kiinni minussa etten edes vessaan pääse!!! En voi poistua edes huoneesta, heti kauhea itku ja huuto. Siihen olen tällä hetkellä aika loppu, en pääse mihkään, en kotonani, enkä kodin ulkopuolelle. Olisi luksusta käydä vaikka kaupassa joskus yksin, puhumattakaan että pääsisi joskus tyttöporukalla ulos!! Mutta ei niin ei.
Tällä hetkellä mies on taas kalassa kavereidensa kanssa, minä en ole ollut kertaakaan kavereideni kanssa harrastusten parissa. Mies aina sanoo että mene, mutta en halua jättää huutavaa lasta, pelkään että hoitajalla menee hermo itkevään lapseen jne.. Eikä minulla ole kavereita, jotka harrastavat muuta kuin juomista ja baariin menosta tulee usein tappelu jne..

Että ei se elämä ole aina ruusuilla tanssia :)

Mutta pääöosin elämämme on antoisaa, ja rakastamme yli kaiken toisiamme, varsinkin lastamme. En vaihtaisi elämääni, muutaisin vain ehkä hiukan, tekisin pientä "hienosäätöä" :)

Nyt ajatuksissani on ollut toinen lapsi, mutta en tiedä olisiko minusta enää siihen rumbaan. Nyt kun alkaa jo niin paljon helpottaa yhden lapsen kanssa niin onko järkevää alkaa taas kaikkea alusta.. Ihmeellinen tämä luonto ja naisen mieli ;)

Tulipas taas oikein eepos, toivottavasti sait jotain irti :)

parisuhde oli parempi ennen lasta olimme enemmän yhdessä,suudeltiin enemmän.. ja elämä muuttui hieman haasteellisemmaksi lapsen tulon jälkeen ja toisillemme jäi vähemmän aikaa. nyt lapsi kohta jo vuoden. elämä menee näin---->
mies menee töihin aamulla tai illalla loput ajasta melkeen vaan nukkuu :/ erittäin harvoin siivoaa josta sitten aiheutuu riitaa aina. kun äijä vaan lööpailee ja valittaa. minun täytyy tehdö ruoka,siivota kämppä, hoitaa koira sekä vielä lapsi tietenkin myös kaupassa käynti on minun juttujani. ennen meillä oli erillaista. teimme kaiken yhdessä :/
seksiäkään ei tule harrastettua paljon yhtään. korkeintaan kerran kuukaudessa. naimisissa onneksi emme ole vielä mutta kihloissa kyllä.
omaa aikaa ei oikeastaan ole. koska lapsi aina mukana. mies ei päästä minua ulos lähes ikinä ystävieni kanssa koska on mustasukkainen. hänen täytyy olla aina mukana jokapaikassa. baarissakaan kukaan miespuolinen ei saa puhua kun sieltä tulee äijä kun mikäkin hyeena. en tiedä miten tässä näin on oikeastaan käynytkään. :/

-Parisuhde alkoi nuorena,rakkautta oli ilmassa,mies joi humalahakuisesti jo silloin ,olimme nuoria.
-noin 7 vuotta, ensimmäinen lapsi mies joi raskausaikana ja vauvan ollessa pieni,juominen jäi rahapäiviksi ,ryyppyputkia ynnä muuta ei mukavaa,ensimmäisen kerran eroaikeet minulla mielessä,oli niitä hyviäkin hetkiä
-toinen lapsi syntyi 2 vuoden sisällä,sanoin ero tulee jos juominen ei muutu,häiriökäyttäytymistä,tappelua,pullojen piilottelua,pakenemista ja pelkoa kun mies kännissä,paskanpuhumista juomattomuudesta
-ero tuli ,kun huomasin että alkoholismi käyttäytyminen vaikutti lapsiin
-olimme yhdessä n.15 vuotta,työelämää oli välissä kummallakin,eron jälkeen olen huomannut että olisi pitänyt erota aiemmin..ääliö minä ,mutta saimme ihanat lapset,rakkaus kestää kaiken muttei juomista kun jälkikasvu kärsii
-emme ikinä pettäneet toisiamme,suhde jatkuisi yhä jos mies ei olisi alkoholisti
-en ole nyt töissä mutta tulevaisuus näyttää lupaavalta ..optimistiluonne kun olen.ja pientä romantiikkaa on ilmassa tai ehkä isoa..aika näyttää

1.Olemme molemmat nuoria,pidimme hauskaa ennen lapsen syntymää joka viikonloppu rellestettiin baareissa ja oltiin kuolemattomia,niin sanotusti.onnellista aikaa.ei huolia eikä vastuuta kenestäkään.

2.No sen verran muuttui että ei enää käyty baareissa mutta käytiin sitten kavereitten luona pitämässä hauskaa. Olin usein juoppukuskina.(ei haitannut minua)rakastettiin toisiamme ja odoteltiin pienokaista vastuuntuntua tuli paljon nyt ku tiedettiin että paluuta entiseen ei ole.raskauden lopussa oltiin ihan vaan kotosalla.

3.no tyttö kohta 4kk kiltti ja ihana lapsi.vanhat kaverit jääneet.meillä menee miehen kanssa ihan hyvin hän käy nyt töissä. ja minä kotosalla koulu jäi lapsen takia kesken mutta sinne pitäisi jossain vaiheessa palata.joskus riitaa turhista asoista ne pitäsi saada pois, mutta ei suurempaa tappelua ole ollut.olen käynyt parikertaa kavereitten kanssa ulkona.mies ottaa kotona kännit yksinään kun vauva ja minä nukutaan.ei haittaa kun rauhallisesti ottaa.ei käy baareissä vaikka olen sanonut että ei haittaa vaikka kävisikin.

4.oltiin tosi vähän tunnettu ehkä puolivuotta ennen kuin tulin raskaaksi.(aika vähän)kriisit on meidän suhteessa vielä edessä päin,Pari semmoista riitaa on ollut että oksat pois mutta aina ollaan pystytty asiat sopimaan.kumpikaan ei ole pettänyt.

5.miehellä enemmän omaa elämää kun käy töissä.aika vähälle jää kun kotona oikeestann kaikki päivät.mutta kyllä ollaan käyty kavereilla ja kaverit meillä.ensi viikolla lapsi menee mummille ja me vanhemmat saadaan rauhallinen viikonloppu päästään rokkaamaan yhdessä

ylipäätään meilla lasten hoito on jäänyt minulle.niinhän se yleensä on että äitisen lapsen hoitaa,jos käsken niin kyllä mieskin osallistuu.

Ennen lapsia parisuhde oli ihan "tavallinen". Ehdittiin olla aika hetken yhdessä,ennekö sitten aloin odottaa.

Raskausaikana parisuhde muuttui vähän. Mies meni aika paljon ja minä jäin usein yksin. Mies ei kuitenkaan ihan joka v-loppu mennyt, joten ei tapahtunut mitään HIRMU suurta muutosta.

Kun lapsi sitten syntyi, oli se ihanin ja kaunein hetki elämässä. Isä jäi isyyslomalle (piti isyyslomaa niin paljon kuin "mahdollista"). Lapsen ollessa pieni vauva, ei parisuhteelle jäänytkään aikaa. Miehellä oli oma elämä (työ, harrastukset, kaverit,baarit yms.. kaikki muu paitsi perhe). Jäin yksin vauvan kanssa. Sen hetken mitä mies kotona kävi -> riideltiin. Itkin joka ilta. Asiat jäivät puhumatta. Riidat lopetettiin siihen, että toinen sanoi: "No vaikka sitte niin!" Itkin yötä päivää.
Lapsen ollessa puoli vuotias, tuli ero (ei oltu naimisissa/kihloissa). Lapsi itki muutosta 2 vko yötä paivää. Minä itkin. Mies sekoili humalassa baarissa toisen naisen kanssa, joka oli vielä ystäväni. Ystävän kanssa laitoin välit poikki. Itkin,itkin,itkin. Varasin ajan "perhe-psykiatrille". Aika meni yli kuukauden päähän. Sain suostuteltua miehen mukaan.

Kävin lapsen kanssa miestä tapaamassa melkein joka päivä. Asiat muuttuivat. Pystyimme juttelemaan. Emme tapelleet,huutaneet tai haukkuneet toisiamme. Juttelimme ongelmista ja kuuntelimme toisiamme. Näimme toisemme ihan "eri valossa". Kaipaus iski molempiin. Palasimme yhteen. Puolisen vuotta kävimme tällä perhe-psykiatrilla vaikka parisuhde kukoistikin aivan uudella tavalla.
Nauroimme, rakastimme, olimme onnellisia. Saimme ongelmat selvitettyä! Elämä voitti! :)

Tällä hetkellä olemme onnellisesti kihloissa. Parisuhde on tosi hyvä ja onnellinen. Lapsikin on onnellinen! Molemmat käymme töissä, ja illat vietämme perheenkesken. Leikimme lapsen kanssa ja katsomme telkkaria :) Välillä viemme lasta isovanhemmille hoitoon ja teemme jotain ihan vain kahdestaan. Yhdessä olemme nyt olleet 3½ vuotta, lapsi on reilu 2-vuotias.

Pieniä sanaharkkoja/riitoja tulee tietenkin välillä, mutta se on normaalia!

Koskaan emme katuneet tätä pientä eroa. Se teki meille hyvää. Näimme toisemme uudella tavalla ja huomasimme miten paljon toisiamme rakastamme. Miehen humalasekoilun annoin anteeksi ennekö palasimme yhteen. En kanna siitä millään tavalla kaunaa, enkä koskaan edes ajatellut mitään "kostamista". Milloinkaan en ole sitä vetänyt mihinkään riitaan mukaan (enkä niin aiokaan tehdä).

Häät ovat suunnitelmissa.. Ei ensi kesäksi, mutta varmaankin sitä seuraavaksi kesäksi :)

Kaikille teille vanhemmille, niin äideille kuin isille, haluan antaa neuvon: Puhukaa ja kuunnelkaa. Ne ovat molemmat tärkeitä asioita parisuhteessa!

Hyvää ja ONNELLISTA kesää! :)

Unohdin jo kysymyksen, kun luin tätä viestiketjua. Ihan vaan ajattelin tuumata, että voi jee. Mulla on ihmemies täällä kotona kynsissäni. Pitänee pitää lujasti kiinni, arvostus nousi taas kummasti!!

Mun mies hoitaa lapsia, on kotona, tiskaa, siivoaa, imuroi, pesee pyykkiä, ulkoiluttaa koiraa, juttelee anopille, käy töissä, harrastaa ja joskus osaa juodakin sen kaks päivää putkeen, jos kesäjuhlat sattuu kohilleen.

Me seurusteltiin minimaalinen aika ennen ekan lapsen raskautta. Me on aina pussattu ja halittu paljon. Seksiä harrastetaan nyt saman verran tai joskus tuntuu, että enemmänkin kuin ennen lapsia. Ja sitte taas halitaan ja taputellaan toisia samalla ku laitetaan ruokaa.

Mun mitään sitä tartte "käskeä" hoitamaan lapsia tai ylipäätään tekemään mitään. Iso mies se on.

Välillä se ottaa mua päähän tosissaan, ihan niinkuin ennen lapsiakin. Riidellä osataan, joo. Minä osaan nalkuttaa ja mies osaa olla joskus ihan niin kuin miehen pitää. Ei aina ymmärrä naisia, ei. Ovia paukutellan ja sohvalla osataan kumpikin nukkua. Sitte taas halitaan. Normaalia se musta on ollu.

Lapset on rikastuttanu elämää. Kummanki täytyy haluta lapsia ja yhteistä elämää. Ei sitä voi toista määräillä ja määrätä, hirveitä sanoja.