En voi käsittää tätä. Menen baariin, pokaan seuraa ja pidetään hauskaa. Mies ottaa jopa yhteyttä seuraavana päivänä ja haluaisi tavata uudelleen. Itseäni ei kuitenkaan kiinnosta enää. Kuitenkin toivoin koko ajan hänen ottavan yhteyttä? Sitten kun se tapahtuu, toivon ettei olisi ottanut, koska en halua mtn enempää.
Huomaan yhä useammin, että minun kiinnostukseni on automaattisesti suhteutettavissa vastapuolen kiinnostuksen vähyyteen. Kiinnostukseni lopahtaa välittömästi jos toinen osapuoli rupeaa liian kiinnostuneen (minun mielestäni liian ;>) oloiseksi ja rupeaa ahdistamaan.
Osaan flirttailla miesten kanssa ja sellaista pientä kivaa, mutta mihinkään vakavampaan en taida uskaltaa ryhtyä. Pelkään ilmeisesti, että satutan itseäni.
Mitäköhän voisin tehdä asialle :s
En jaksaisi elää loppuelämääni näin, että pakenen aina, koska pelkään päästää ketään oikeasti lähelleni.
Ja jos mies vaikuttaa tylyltä tai muuten viileältä, minua kiinnostaa entistä enemmän, koska siinä on haastetta. Aivan typerää tämä kyllä.
Minulle ovatkin usein miehet sanoneet, että tulen elämään yksin tällaisella asenteella. Haluaisin muuttaa itseäni mutten osaa.
Onko kellään mtn neuvoja tai samanlaisia kokemuksia?
Taisi tulla väärälle palstallekin. Pahoittelen.
Huomaan yhä useammin, että minun kiinnostukseni on automaattisesti suhteutettavissa vastapuolen kiinnostuksen vähyyteen. Kiinnostukseni lopahtaa välittömästi jos toinen osapuoli rupeaa liian kiinnostuneen (minun mielestäni liian ;>) oloiseksi ja rupeaa ahdistamaan.
Osaan flirttailla miesten kanssa ja sellaista pientä kivaa, mutta mihinkään vakavampaan en taida uskaltaa ryhtyä. Pelkään ilmeisesti, että satutan itseäni.
Mitäköhän voisin tehdä asialle :s
En jaksaisi elää loppuelämääni näin, että pakenen aina, koska pelkään päästää ketään oikeasti lähelleni.
Ja jos mies vaikuttaa tylyltä tai muuten viileältä, minua kiinnostaa entistä enemmän, koska siinä on haastetta. Aivan typerää tämä kyllä.
Minulle ovatkin usein miehet sanoneet, että tulen elämään yksin tällaisella asenteella. Haluaisin muuttaa itseäni mutten osaa.
Onko kellään mtn neuvoja tai samanlaisia kokemuksia?
Taisi tulla väärälle palstallekin. Pahoittelen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hassua lukea se vaan toisen kirjoittamana, mutta sinä sen sanoit. En ole vaan asiaa miettinyt sen kummemmin. Ehkä kyseessä on pelko sitoutumisesta vaikkei sitä tiedostaen teekään. Pelko siitä että joutuu ennen pitkää tuottamaan toiselle pettymyksen tai itse pettymään. Mä olen myös tavannut joitakin miehiä jotka ovat soitelleet ekan illan jälkeen haluten uutta tapaamista. Siinä vaiheessa ei muakaan kiinnosta enää mutta alkaahan kiinnostaa jos lopettaa jallittamisen.
Joo, outoa tosiaan, pitänee kai muuttaa asennetta ja antaa vaan mennä tunteen mukana eikä ailahdella puolelta toiselle toisen kiinnostuksen mukaan.
Terve!
Teidän tyylisiä naisia on hieman ja siitä on syntynyt ohje: "ole etäisen viileä". Itse en tätä ohjetta kuitenkaan hyväksy. Mielestäni kiinnostuksen lopahtamisesta kannattaisi käydä juttelemassa psykologin kanssa. Asiassa voi olla taustalla jotain mitä ei itse tiedosta. Asia on sikäli myös melko tärkeä, koska kusipäämagneettina on hankala törmätä kunnon mieheen...
Erittäin hyvin ilmaistu! Näitä kusipäämagneetteja on enenevässä määrin Suomessa. Taustalla on varmaan jokin kasvatuksesta tai ulkoisista vaikutteista juontuvia psykologisia häiriöitä. Suomen naiset voivat henkisesti tosi huonosti verrattuna muihin maihin. Ei tarvitse ihmetellä miksi miehet välttelevät kyseisiä naisia.
Olet tuomittu vanhaksi piiaksi lautamiesäänin 10-0! Tuollaisella pelillä et tule koskaan saamaan ketään, jos kiinnostuksesi lopahtaa noin pian ja vielä kun olet edellisiltana toivonut hänen ottavan yhteyttä! Olet todella jäätävä ihminen.
tommosille ämmille pitäs sitoo kivi jalkaan ja heittää kaivoon
sellaista syntyy usein,kun isä on ollut poissaoleva naisen lapsuudessa.
Isä on ehkä huomioinut ääritilanteissa ja vetäytynyt sen jälkeen omiin oloihinsa.
Ihmettelin tuota komenttia:pelkään ilmeisesti,että satutan itseäni.???
Nyt, kun asiaa rupean ajattelemaan tuolta kannalta, niin olet varmasti oikeassa.
Isäni kanssa minulla ei tällä hetkellä ole minkäänlaisia välejä, koska hän jätti perheemme ollessani n.15-vuotias ja lähti töihin toiselle paikkakunnalle. En osaa keskustella enää hänen kanssaan mistään ja olen oikeastaan vihainen hänelle, koska hän teki äidilleni näin.
Olimme paremmissa väleissä joskus, mutta tilanne muuttui.
Ja tuohon itseni satuttamisella tarkoitin sitä, että oikeastaan olen ollut kerran elämässäni rakastunut ja se oli ensirakkauteni. Kun se juttu kaatui, se sattui, koska minä olin se, joka jäi kaipaamaan perään. Kaipasin ja kaipaan edelleen vaikka tapauksesta on noin kolme vuotta kohta.
Ehkä tämä käyttäytymiseni johtuu näistä kokemuksista? Pelkään antaa itsestäni enää kaikkea, koska pelkään hylätyksi tulemista.
Olin itse samanlainen kuin sinä, ja oli työn ja tuskan takana, että jäin suhteeseen nykyisen aviomieheni kanssa. Vielä vuosia kihlauksen jälkeen halusin toisinaan paeta (ja samalla pakottaa hänet sitoutumaan). Vasta nyt parin viimeisen avioliittovuoden aikana olen muuttunut.
Ja kun katson elämääni taakse - isäni kyllä oli minulle rakas ja huomioi minua erittäin paljon, mutta hän oli laivalla töissä. Hän siis oli pitkiä aikoja poissa, kunnes tuli taas kotiin ja hemmotteli minut pilalle. Isäni on minulle erittäin tärkeä henkilö, ja oikeastaan ainoa mies, jota ihailen. Hän ei ikinä tee mielestäni mitään väärin - hän on aina oikeassa. Ihailen häntä yhä lapsen innolla.
Tosin näinä viimeisinä vuosina oma mieheni on ollut tavoittamassa sitä tilaa, mikä isälläni on ollut - ja näen jo isänikin inhimillisenä ihmisenä. Voin sanoa, että vaikka on hirveän vaikeaa jäädä suhteeseen (tai edes aloittaa se), niin vuosien päästä kun katsot taakse, se todella on sen arvoista! Nämä pari viimeistä vuotta ovat olleet elämäni onnellisimpia. Tunnen olevani rakastettu, eikä minua ahdista enää.
Itselläni ollut aivan samat kuviot. Myös isän suhteen ongelmia. Hän kuoli ollessani lapsi, mutta jälkeenpäin olen kuullut hänen olleen aikamoinen ns. pelimies. Hain kaikin tavoin hänen huomiotaan, yrittäen olla sitä sun tätä saadakseni häneltä rakkautta.
Keittiöpsykologin analyysi: jatkan tätä kuviotani edelleen alitajuisesti, rakastumalla isäni kaltaisiin pelimiehiin, jos tällä kertaa se onnistuisi eli saisin miehen (isän) rakastamaan itseäni ja sitten olisi kaikki hyvin. Vaikka tiedän tämän kuvion, se ei auta. Jos mies kiinnostuukin minusta > kuvio ei enää toimi, mies ei enää edusta isää, mies ei ole enää kiinnostava.
Naisen ensimmäinen miesmalli ja kuva on luonnollisesti oma isä, sitä mallia on myöhemmin todella vaikea muuttaa. Päässä kuuluu vain klik kun näkee miehen, joka vastaa sitä päässä olevaa mallia ja taas mennään...
Olen ollut naimisissa.Silloin rakastin,halusin ja itseni laitoin alttiiksi ja annoin mennä täysillä.Mieheni petti toistuvasti ja jäi aina kiinni.Ero on ollut vireillä viime syksystä lähtien, siis ehkäpä jo kuukauden sisään olen virallisesti yksin. Olen yrittänyt tapailla uusia miehiä viimeisen vuoden sisään(tarkemmin niitä on siis ollut kaksi),mutta vaikka näissä miehissä ei mitään varsinaista vikaa ole ollutkaan niin olen huomannut, että minun kiinnostukseni lopahtaa heti, kun mies on kiinnostunut minusta ja alkaa haluta seurustelua. En ilmeisesti enää uskalla asettaa itseäni alttiiksi sille, että minua petettäisiin taas.Pelko on mielestäni nykyään myös varsin aiheellinen, kun näkee näitä petturimiehiä nykyään joka paikassa pokaamassa. Säälittävää?Ehkä, mutta jokainen pyrkii suojelemaan itseään kuten parhaaksi näkee ja tämä nyt vaan on minun tapani.En olisi itsestäni moista uskonut,mutta toisaalta kun tarpeeksi pahoin satutetaan, niin kyllähän siitä arvet jää. Kusipääksi en itseäni kuitenkaan miellä, en vaan halua enää pettyä keneenkään, kuten aviomieheeni jouduin pettymään.
laitoit siis itsesi likoon ja vituiks män.
nyt ei voi enää luottaa kehenkään(?)
kannattaisi ottaa eroa vastapuoleen siihen saakka, että
'on taas valmis yrittämään'
jos menee vuosi, niin menee. jos menee kaksikin vuotta, se on ihan normaalia.
ja siinä väliajalla yrittää keksiä/kehittää jotain uutta.
Tuttuja tarinoita..
Olen itse eronnut 4vuotta sit ja seurustellut useamman lyhyen jakson eri naisten kanssa. Osa ollut erittäin ihania luonteeltaan....(kiitos heille kun ovat olemassa) Olin lähes 15vuotta onnellisessa suhteessa ja todella tyytyväinen yhteiseen elämään,kasvaessa vanhemmaksi persoonallisuus aina vähän muuttuu ja kasvoimme erilleen ja erosimmme suhteellisen sovussa.. Mutta.. Uudet suhteet... Ahdistun aina muutaman viikon seurustelun jälkeen... Ja kun olen tunne ihminen se näkyy myös päällepäin.. Nyt olen ajatellut, jos löytäisin naisen joka elää samalla tavalla... siis voisi viettää aikaa hetkittäin yhdessä, mut antaa myös tilaa toiselle, eikä sitoa liikaa.. Onkohan tämä mahdoton yhtälö???
Ollaan puhuttu tästä asiasta muutamien ystävieni kanssa ja melkein varauksetta jokainen käyttäytyy kuvailemallasti tavalla. Tai no, on ainakin käyttäytynyt, kunnes "se oikea" on löytynyt. Pääsyttiin siihen tulokseen, että tämä on jotain alitajuntaista itsetunnon kohottamista. Siinä vaiheessa kun ensin ihastuu, sitä ajattelee, että kun tuon saisin, niin en mitään muuta haluaisi. Ei silloin ole mielessä, että ei muka oikeasti olisi kiinnostunut. No, sitten kun ihastuksen kohde ottaa yhteyttä, tulee sellainen realistinen olo: voisin saada paremmankin, en ole valmis vakiintumaan, tykkäänkin jostain toisesta enemmän.
Omalla kohdallani tämä päättyin romeo-julia kuvioon: minä olin kiinnostunut - hän oli kiinnostunut, hänen kiinnostus lakosi kun oltiin liikaa yhdessä - minun kiinnostukseni lakosi, hänen kiinnostuksensa nousi kun huomasi minun olevan vastahankainen - minun kiinnostukseni häntä kohtaan nousi, kummatkin oli taas kiinnostuneita toisistaan ja siitä alkaa taas sama oravanpyörä. Kuulostaa hullulta, mutta pelkästään se että miten reagoimme toisiimme saa meidät jatkamaan tätä suht koht hankalaa polkuamme.
Eli kyllä se joku vielä tulee vastaan joka asettaa sinullekkin haasteensa. Ihan turhaa sitä on seurustella sellaisen kanssa, joka ei sinulle sovi. Toivottavasti osaat kuitenkin sanoa niille miehille suoraan että ei kiitos, koska toisen vedättäminen ei ole ikinä hauskaa.
Tsemppiä tuleville suhteillesi!
Voe voe. Olet 19-vuotias ja olette ystävienne kanssa jo löytäneet "niitä oikeita". Vähän menee nuoruushoureiden piikkiin...
Ehkä huomaat muutaman vuoden kasvettuasi, että ei kannata käyttäytyä jokaisen oikun mukaan vaan oikeasti antaa itsensä tutustua eri ihmisiin. On naurettavaa antaa hetken tuntemusten johdattaa. Jos näin tekee, ainostaan hyväksikäyttävillä pelimiehillä (jotka kokemuksesta tietävät kuinka herättää kiinnostus) on mahdollisuudet - ja sitä ei varmaan kukaan toivo.
..niistä oikeista puhuessani tarkoitan nyt niitä ihmisiä joidenka kanssa jaksaa olla pidempään kuin kaksi viikkoa.
Ja minä uskon että "oikeita" on enemmän kuin yksi, mutta sinähän saat olla ihan eri mieltä. En minä pelitä omasta halustani, en minä halua toisille ihmisille pahaa, mutta tunteilleni en ala valehtelemaan.
Ihmisiä on erillaisia ja erillaiset ihmiset tykkää erilaisisista ihmisistä. En itseäni ala muuttamaan sellaiseksi josta kaikki tykkäisivät ja että minun pitäisi tykätä kaikista. Olen juuri tyytyväinen tällaisena.
Mielenrauhaa sinulle, ja jos kerran muita täytyy morkata, niin anna palaa. Jos saat siitä jonkinkaltaista tyytydystä, niin siinä vaiheessa katsoisin ennemmin peiliin, kun tuomitsisin toisen tunteet iän perusteella.
...hylkäämisen ja pettymyksen pelosta. Tämmöiset kokemukset palautuvat hyvin usein lapsuuden kokemuksiin.
Olisikohan apua siitä, että uuteen suhteeseen et etenisi viitosvaihteella, vaan vähitellen ja hitaasti välimatkaa lyhentäen. Jos kaltaisesi ihminen ryhtyy yhtäkkiä suhteeseen, jossa nähdään joka päivä ja nyhjätään yhdessä 24/7, ahdistus ja irti pääsemisen halu syntyy vuorenvarmasti.
Vastasin tämän viestin eka väärään kohtaan, tässä uudestaan.
Itselläni ollut aivan samat kuviot. Myös isän suhteen ongelmia. Hän kuoli ollessani lapsi, mutta jälkeenpäin olen kuullut hänen olleen aikamoinen ns. pelimies. Hain kaikin tavoin hänen huomiotaan, yrittäen olla sitä sun tätä saadakseni häneltä rakkautta.
Keittiöpsykologin analyysi: jatkan tätä kuviotani edelleen alitajuisesti, rakastumalla isäni kaltaisiin pelimiehiin, jos tällä kertaa se onnistuisi eli saisin miehen (isän) rakastamaan itseäni ja sitten olisi kaikki hyvin. Vaikka tiedän tämän kuvion, se ei auta. Jos mies kiinnostuukin minusta > kuvio ei enää toimi, mies ei enää edusta isää, mies ei ole enää kiinnostava.
Naisen ensimmäinen miesmalli ja kuva on luonnollisesti oma isä, sitä mallia on myöhemmin todella vaikea muuttaa. Päässä kuuluu vain klik kun näkee miehen, joka vastaa sitä päässä olevaa mallia ja taas mennään...
Oma ystäväni on samanlainen, purkaa aina mulle, miten ei jaksa suhteessa, miten kiinnostus lopahtaa heti sen jälkeen, kun toinen on haavissa jne. Mielestäni kyse on siitä PELISTÄ joka kiinnostaa ja pitää otteessaan, ei itse miehestä, joka ihmisenä kiinnostaisi. Miehen metsästys saa adrenaliinin nousemaan, on ihana katsoa kiinnostuuko toinen, tuleeko juttelemaan, onko se nyt hänen, odottaa seuraavana päivänä soittoa ja saada se soitto... Ja sitten GAME OVER. Mies on ystävälleni ns. pelinappula, joka on kiinnostava vain siihen pisteeseen asti, kuin sillä ei ole pelattu. Kun peli loppuu, kiinnostus katoaa. Mielestäni tällaiseen käyttäytymismalliin voi johtaa moni asia, lapsuuden isä- / velisuhteet, huonosti päättyneet ensimmäiset seurustelusuhteet, narsismi, itsensä esille laittamisen tarve, tarpeeton itsesuojelu, pelko toiseen sitoutumisesta (ja siten oman totaalisen päätösvallan menettämisestä)jne. jne... Kaikenlaisia syitä on olemassa, ne vain ovat erilaisia eri naisilla. Ystäväni kanssa olemme usein asiaa pohtineet. Hän ei esim. ymmärrä, kuinka minä olen voinut seurustella ensin 8 vuotta putkeen , erota, löytää uuden miehen ja nyt olla onnellisesti naimisissa. Hänelle tällainen suhteeseen sitoutuminen on kuulemma aivan mahdotonta. Itse olen usein miettinyt, että ehkä tärkein syy ystäväni käyttäytymiselle on hänen narsistinen ja itseään esille tuova luonteensa sekä halu olla aina paras - voittaa jopa siis itsensäkin. Hän asettaa ITSELLEEN kilpailun, haasteen. Ennen hän tavoitteli mahdollisimman hyvää tulosta kouluarvosanoissa, sitten aina uutta omaa ennätystä urheilussa ja viime vuodet hän näyttää kilpailleen itsensä kanssa miesten nielemisessä... On kuin hän voittaisi jonkun oman haasteensa saamalla miehen satimeen ja sitten heittämällä tämän pois kuin käytetyn rätin. Muulla lailla, ystäväni perinpohjin tuntien, en tätä käytöstä selitä.
...ettei tällaiselle ihmiselle yleensäkään riitä mikään?? Tarkoitan, että aina pitää katsoa kohti seuraavaa haastetta ja tavoitella "parasta", oli sitten kyse urasta, ulkonäöstä tai miehistä... Onko se sitä kun mikään ei ole tarpeeksi?