Seurustelimme tyttöystäväni kanssa 5 vuotta. Ihastuimme toisiimme aivan lapsena.Ensimmäisen rakkauskirjeeni lähetin hänelle jo 11 vuotiaana. Tosissamme alotimme seurustelun 16 vuotiaina ja yhteen muutimme 19 vuotiaina. Sitten vuosi takaperin hänelle tuli koulu-uupumus/masennus. Asuimme tällön vielä yhdessä saman katon alla. Yhtäkkiä huomasimme, että olimme niin etääntyneitä ja tuntui kuin olisimme olleet pelkkiä kämppiksiä. Kinastelimme jokaisesta turhasta asiasta, toisen naama otti päähän joka aamu kun toisen vierestä heräsi. Seksiäkin oltiin harrastettu joskus puoli vuotta aikasemmin... Sitten lähes tasan vuosi sitten päätimme erota. Hän muutti toiselle paikkakunnalle ja minä muutin siskolleni muutamaksi kuukaudeksi. Tämä eroposessi oli niin kamala ja hirveä, jollaista en halua kokea enään ikinä elämässäni.
Meni muutama kuukausi ja tuntui,että pystyn jo seisomaan omilla jaloillani, vaikka ikävä oli kullan kainaloon ja unettomia öitä oli useita. Mietin jo psykiatria tai vastaavaa.. Exälle tämä oli vielä vaikeampaa kuin minulle. Hän ehdotti muutaman kerran, että palattaisiin takaisin ja alotettaisiin uudelta pohjalta ,mutta olin jotenkin niin ylpeä, ja halusin viettää vain poikamies-elämää.
Noin puoli vuotta eromme jälkeen näimme ensimmäisen kerran. Muistan, että tilanne oli aivan kamala, vaikka sisimmissäni olisin halunnut itkeä ja huutaa ja ottaa hänet syleilyyni. Pari kuukautta tämän jälkeen eräs hyvä kaverini erosi tyttöystävästään ja muutti kämppikseksi väliaikaisesti. Kuunneltuani pari viikkoa itkua ja valitusta ja oman rakkaansa perään haikailua päätin yksi humalainen perjantai-ilta soittaa exälleni ja purkaa sydämeni. En ole ikinä itkenyt niin paljoa. Miehenä tunteiden näyttäminen on minulle ollu aina vaikeaa. Pyysin häntä, että palattaisiin yhteen, sillä rakastin häntä niin paljon edelleen ja hän oli/on tärkein ihminen minulle maanpäällä. Hän sanoi minulle,että olen myöhässä ja että hän oli odottanut samanlaista puhelinsoittoa minulta 4 kuukautta aikasemmin.
Nyt olemme tapailleet, käyty syömässä,nukuttu vierekkäin ja juteltu monia, monia tunteja kaikesta mahdollisesta mikä meni mönkään suhteessamme.Vielä viikko sitten kaikki näytti upealta ja luulin jo, että elämä voittaa ja voimme ruveta perustamaan perhettä yhdessä. Tämä on ollut lähiaikoina päässäni kokoajan. Nyt muutama päivä takaperin hän sanoi,että edelleen olen myöhässä ja vaikka hänellä ei ole ketään toista, niin ei halua ikinä kokea samanlaista eroa mitä meillä oli. Hän ei usko,että suhteemme toimisi, vaikka muutama kuukausi sitten vielä hän olisi halunnut palata palavasti yhteen. Nyt hänestä ei ole kuulunut taas mitään ja mietin pääni puhki häntä kokoajan. En saa nukutuksi ja työt kärsii.
Vaikka kuinka itken ja kerron tunteistani, hän ei välitä.Tuntuu etten saa hänestä "otetta" ja jotenkin en tunne koko naista enään, vaikka toivoisin, että hän olisi se nainen joka olisi lapseni äiti joku kaunis päivä.
Olisiko kohtalotovereita jotka voisivat hieman valistaa minua ja auttaa mitä teen....?
Meni muutama kuukausi ja tuntui,että pystyn jo seisomaan omilla jaloillani, vaikka ikävä oli kullan kainaloon ja unettomia öitä oli useita. Mietin jo psykiatria tai vastaavaa.. Exälle tämä oli vielä vaikeampaa kuin minulle. Hän ehdotti muutaman kerran, että palattaisiin takaisin ja alotettaisiin uudelta pohjalta ,mutta olin jotenkin niin ylpeä, ja halusin viettää vain poikamies-elämää.
Noin puoli vuotta eromme jälkeen näimme ensimmäisen kerran. Muistan, että tilanne oli aivan kamala, vaikka sisimmissäni olisin halunnut itkeä ja huutaa ja ottaa hänet syleilyyni. Pari kuukautta tämän jälkeen eräs hyvä kaverini erosi tyttöystävästään ja muutti kämppikseksi väliaikaisesti. Kuunneltuani pari viikkoa itkua ja valitusta ja oman rakkaansa perään haikailua päätin yksi humalainen perjantai-ilta soittaa exälleni ja purkaa sydämeni. En ole ikinä itkenyt niin paljoa. Miehenä tunteiden näyttäminen on minulle ollu aina vaikeaa. Pyysin häntä, että palattaisiin yhteen, sillä rakastin häntä niin paljon edelleen ja hän oli/on tärkein ihminen minulle maanpäällä. Hän sanoi minulle,että olen myöhässä ja että hän oli odottanut samanlaista puhelinsoittoa minulta 4 kuukautta aikasemmin.
Nyt olemme tapailleet, käyty syömässä,nukuttu vierekkäin ja juteltu monia, monia tunteja kaikesta mahdollisesta mikä meni mönkään suhteessamme.Vielä viikko sitten kaikki näytti upealta ja luulin jo, että elämä voittaa ja voimme ruveta perustamaan perhettä yhdessä. Tämä on ollut lähiaikoina päässäni kokoajan. Nyt muutama päivä takaperin hän sanoi,että edelleen olen myöhässä ja vaikka hänellä ei ole ketään toista, niin ei halua ikinä kokea samanlaista eroa mitä meillä oli. Hän ei usko,että suhteemme toimisi, vaikka muutama kuukausi sitten vielä hän olisi halunnut palata palavasti yhteen. Nyt hänestä ei ole kuulunut taas mitään ja mietin pääni puhki häntä kokoajan. En saa nukutuksi ja työt kärsii.
Vaikka kuinka itken ja kerron tunteistani, hän ei välitä.Tuntuu etten saa hänestä "otetta" ja jotenkin en tunne koko naista enään, vaikka toivoisin, että hän olisi se nainen joka olisi lapseni äiti joku kaunis päivä.
Olisiko kohtalotovereita jotka voisivat hieman valistaa minua ja auttaa mitä teen....?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihania naisia on maailmassa paljon, ja noi nuorelle pojalle vielä tuplasti enemmänkin. Jos et pysty päästämään exästâsi irti, nyt olisi ehkä aika hakeutua terapeutin juttusille muutamaksi kerraksi, niin saisit selkeyyttä ajatuksiisi.
jos todella haluat pitää tästä yhdestä kiinni (ja uskot oikeasti että teistä voisi vielä tulla onnellisia), etkö saisi teitä kumpaakin terapiaan? Sekä erikseen että yhdessä.
Mutta tietysti jos toinen yksiselitteisesti sanoo ei, sitten tuskin on mitään tehtävissä. :( Mutta jos sanot, että tämä on pomminvarmasti viimeinen kerta kun yrität suhdettanne saada kuntoon etkä enää tämän jälkeen anna mahdollisuutta jos hän nyt kieltäytyy. anna hänelle miettimisaikaa, mutta jos ei niin ei. :(
Mutta jospa hän sittenkin vielä harkitsisi... :) Ei sitä koskaan tiedä!
Tuohon vaiheeseen emme ole vielä päätyneet, mutta ajattelin vain kommentoida kun itsellä tuo sama tilanne saattaa olla viellä edessä päin.
Olemme mieheni kanssa seurustelleet 8 vuotta ja nuorena aloitettu. Toisinaan alkaa tuntua että elämässä voisi olla muutakin yms, ja toisaalta taas olen varma suhteestamme ja siitä että hän on toivottavasti tulevien lapsieni isä. Yhteinen perhe ja oma koti yms.. on vakaasti molempien suunnitelmissa. ...joskus vaan tuntuu että pitäisi kokea muutakin, ettei katkeroidu..
On puhuttu joskus josko vietettäisiin muutema kuukausi hieman vapaampaa parisuhdetta tai parinvaihtoa tai jotain.. Mutta itselläni ei kysymys ole niinkään seksikokemuksen kartuttamisesta vaan ihastumisista, treffeistä ja kuumista tunteista, eikä niitä voi vain on/off tyylisesti kokea, entä jos rakastunkin tosissani tai mieheni... voi voi..
No tämä viesti olikin nyt varmaan todella hyödyllinen. Itse ehdottaisin kirjoittamaan tytöllesi kirjeen muodossa asiasi ja ehdotuksesi, ehkä muistuttamaan hyvistä hetkistä.. Sillä vaikuttaa hieman siltä että hän on saavuttanut sellasen olotilan jota et itkuilla ja ruikuttavilla puheluilla saa käännettyä, vaikutus voi pikemmiten olla päin vastainen. ..toisaalta voisit koittaa hurmata hänet uudelleen, ikään kuin puhtaalta pöydältä muiden kolliehdokkaiden sekaan vaan.. Riskialtista, mutta romanttista..
Sanon nyt suoraan, että eksä on eksä ja se siitä. Kokemuksella, yhteenpalaaminen ei auta.Vaikka olisitte olleet kuinka kauan yhdessä, niin elämän pitää jatkua.
Tottakai jos hän oli ensirakkautesi, on sun vaikea päästä yli, mutta olet vielä nuori ja koko elämä edessä. Älä jää roikkumaan yhteen ihmiseen. Muistele lämmöllä sitä mitä teillä oli, niitä hyviä hetkiä ja hymyile.
On paljon ihania naisia, jotka odottaa ottajaansa, ehkä sinä olet joillekin heistä juuri se oikea.
Tuo itsesäälissä rypeminen ei sun elämääs ainakaan helpota.
Niin se tietysti on. Ei kannattaa jatkaa jos toinen ei halua. MUTTA on paljon pariskuntia jotka ovat onnistuneet toisen kerran. Eli se ettei yhteenpalaaminen auta on vaan yksi totuus.
Kysymys on siitä halauvatko molemmat muuttua, rakastavatko molemmat. On surullista jos suhteesta ei tule mitään koska toinen osapuoli pitää jääräpäisesti kiinnii ajatuksesta ettei mitään voi koskaan muuttua.