Ennen kaikkea ihmettelen ihmisten halua luovuttaa. Olen pian kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti. Miehellä on ollut pitkä salasuhde, jonka aikana hän on henkisesti torjunut perheemme ja ennen kaikkea minut (syyllisyys tulee esille aina tavalla tai toisella). Kaikki mitä tein tai jätin tekemättä oli väärin. Seksiä ei mieheni enää halunnut kanssani. Avioliitto oli raunioilla. Hänen syrjähyppynsä alkoi minun odottaessani kolmatta lastamme. Luulin, että teimme asioita yhteisen perheen hyväksi, mutta ilmeisesti hän ei kokenut sitä niin. Perhe-elämä ja arki ei kai ollut jännittävää ja stimuloivaa.
Jäätyään kiinni, hän aluksi halusi karata rakastajattarensa luo, mutta sen jälkeen muutti mielensä ja halusi yrittää ja korjata liittomme. Itse olin sielu riekaleina, mutta uskalsin toivoa, josko elämä kuitenkin korjaantuisi. Mieheni ei kuitenkaan jaksanut epävarmaa tilannetta ja syyllisyyden painetta vaan lähti kotoamme. Ensin yksin, mutta varmastikin salarakas tulee pian lohduttamaan.
Kaiken tämän pystyn ymmärtämään. Ihminen on vajaavainen ja täynnä vikoja. Jokainen meistä. Joskus teemme asioita, jotka ovat väärin saadaksemme hetken onnea ja kokeaksemme itsemme rakastetuksi. En kuitenkaan varmaan koskaan ymmärrä meidän aikuisten itsekkyyttä: laitamme oman edun perheen edun edelle. Mietimme vain sitä mitä minä haluan/ tarvitsen / ansaitsen. Eikö lasten etua ehjään perheeseen ajattele enää kukaan? Mielessä pyörii vain "olen nyt onneton tässä suhteessa, asia siis korjaantuu vaihtamalla. Kyllä lapset selviävät kun olen läsnä aina silloin tällöin." Näinkö me todellakin opetamme lapsillemme, epäitsekkyyttä, lähimmäisen rakkautta, oikeaa ja väärää?
Kyllä viha sykkii minunkin sisälläni, mutta enhän minä yksin voi tilannetta muuttaa. Kysyn itseltäni, miksi minun täytyy olla kypsä ja kestää tämä tilanne repimättä koko maailmaa hajalle. Vastaus on tietenkin lapset. Minun on uhrattava oma ylpeyteni ja nieltävä katkeruuteni, että lapsilla on mahdollisuus myös eron jälkeen nauttia isänsä seurasta ilman minun väliin tuloani. Yritän kuitenkin ajatella tätä henkisen kasvun paikkana. Toivottavasti kaiken tämän jälkeen olen kuin Feenix-lintu, joka nousee tuhkasta entistä kauniinpana.
Jäätyään kiinni, hän aluksi halusi karata rakastajattarensa luo, mutta sen jälkeen muutti mielensä ja halusi yrittää ja korjata liittomme. Itse olin sielu riekaleina, mutta uskalsin toivoa, josko elämä kuitenkin korjaantuisi. Mieheni ei kuitenkaan jaksanut epävarmaa tilannetta ja syyllisyyden painetta vaan lähti kotoamme. Ensin yksin, mutta varmastikin salarakas tulee pian lohduttamaan.
Kaiken tämän pystyn ymmärtämään. Ihminen on vajaavainen ja täynnä vikoja. Jokainen meistä. Joskus teemme asioita, jotka ovat väärin saadaksemme hetken onnea ja kokeaksemme itsemme rakastetuksi. En kuitenkaan varmaan koskaan ymmärrä meidän aikuisten itsekkyyttä: laitamme oman edun perheen edun edelle. Mietimme vain sitä mitä minä haluan/ tarvitsen / ansaitsen. Eikö lasten etua ehjään perheeseen ajattele enää kukaan? Mielessä pyörii vain "olen nyt onneton tässä suhteessa, asia siis korjaantuu vaihtamalla. Kyllä lapset selviävät kun olen läsnä aina silloin tällöin." Näinkö me todellakin opetamme lapsillemme, epäitsekkyyttä, lähimmäisen rakkautta, oikeaa ja väärää?
Kyllä viha sykkii minunkin sisälläni, mutta enhän minä yksin voi tilannetta muuttaa. Kysyn itseltäni, miksi minun täytyy olla kypsä ja kestää tämä tilanne repimättä koko maailmaa hajalle. Vastaus on tietenkin lapset. Minun on uhrattava oma ylpeyteni ja nieltävä katkeruuteni, että lapsilla on mahdollisuus myös eron jälkeen nauttia isänsä seurasta ilman minun väliin tuloani. Yritän kuitenkin ajatella tätä henkisen kasvun paikkana. Toivottavasti kaiken tämän jälkeen olen kuin Feenix-lintu, joka nousee tuhkasta entistä kauniinpana.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sinulla on nyt rankka vaihe meneillään ja edessä. Anna ex-miehesi kantaa osa vastuusta ja lapsista - ota aikaa itsellesi. Lasten kanssa sureminen on niin hankalaa, kun pitää skarpata ja olla reipas. Suru menee nopeammin jos saat pidettyä jokusen illan ihan itselläsi ja voit vaikka itkeä kunnolla. Ja myöhemminkin, ota aikaa itsellesi hyvällä omallatunnolla. Sinun ei tarvitse olla kahtena vanhempana, laita isä hoitamaan oma osansa lasten arjen tehtävistä.
Oletko lukenut Fisherin kirjan jälleenrakennuksesta? Hyvän tiivistelmän löydät heti kun googlaat Fisher ja jälleenrakennus.
Ehjä, sopuisa, rakastava perhe, jossa vanhemmilla on hyvä toimiva parisuhde, on yleinen ideaali. Eronnut tuntee epäonnistumisen tunteita, kun oma parisuhde ei ollutkaan sellainen. Sekin ja kaikenlainen jälkiviisaus (mikä meni pieleen??)on ihan normaalia ja kuuluu asiaan.
Lapsesi saavat varmasti rakkautta edelleen vanhemmiltaan ja kasvavat terveiksi aikuisiksi. Pystytte tarjoamaan heille kasvun eväät vaikka asutte erillänne.
Oikeastaan tuo kaikki mitä kirjoitit, on siinä Fisherissä. Itse luin kirjan vähän liian myöhään, kun olin puoli vuotta kokenut noita kuvailemiasi tunteita kaikkia sekaisin. Kirjan luettuani oli helpompi jäsentää prosessin vaiheita ja nähdä missä vaiheessa kulloinkin mentiin.
Uskon että sinulle käy vielä kuten Fenix-linnulle, kunhan taas opit luottamaan ihmisiin ja elämään.
Jotain teidän välillä jäi epäselväksi koska mies petti ja lopulta jätti. Mies piti itsestään selvänä että ymmärrät sinäkin teidän tilanteenne, eli sen kun hän teki sisäistä eroaan jo ennen kuin kenenkään toisen kanssa vehtasi. Viallinen mies, viallinen ihminen, eikä suinkaan ole ainoa. Voit nostaa itsesi hänen yläpuolelle ja lopun ikääsi ajatella että sinä et eroa aiheuttanut. Ei, miehen syrjähyppy ja teidän ero johtui siitä, ettei teidän suhe tyydyttänyt molempia. Aina voisi asiat hoitaa toisinkin. Syytät miestä siitä että on viallinen. Kerro se hänen vanhemmilleen, he eivät opettaneet pojalle ihmissuhteita. Kertoiko mies koskaan miksi oli ahdistunut liitossanne? Kysyitkö sitä? Jännittävää ja stimuloivaa... eivät kaikki ajattele noin. Se on itsepetosta. Yksi monista keinoista joilla haluaa työntää kaiken syyllisyyden toisen niskaan. Ensimmäisen kiinni jäämisen jälkeen olisi kyllä sinun edes pitänyt herätä, mutta et sinäkään...ja nyt syytät yksin miestä ja olet marttyyri kun luotit. Voi herran tähden. Syrjähypyn jälkeen voi yhteiselämää jatkaa, mutta ei se enää ole avioliitto. Itseään saa syyttää sen jälkeisistä tapahtumista, yllätys teidän eronne ei ainakaan ollut.
Tämän ei ole tarkoituskaan lohduttaa. Kerro, jos joskus löydät yhdenkin asian, jonka (ilman katkeruutta siis) olisit voinut tehdä toisin, ja olisitte eronneet ilman syrjähyppyjä.
Oli aika huvittavaa lukea kommenttisi. En missään nimessä ole marttyyri enkä täydellinen. Olen paljon tehnyt väärin ja varmasti jatkossakin teen. Olin kuitenkin melko yllättynyt vastauksesi katkerasta ja syyttävästä sävystä. Vai ymmärsinkö vain väärin.
Ja kyllä voin sanoa ilman omantunnontuskia, että tietenkin suhteessa oli vikaa kun mies meni vieraisiin ja tottakai olen yrittänyt asiaa jo aikaisemmin selvittää. Jos toinen kieltää kaiken eikä suostu yhteistyöhön niin melko vähän on tehtävissä. On vain vaikeaa ymmärtää ihmisten sitoutumisen köyhyys. Siinä kaikki.
Oikeastaan olen hyvilläni puolestasi. Nähtävästi lapsesi ovat aika pieniä eikä heille juurikaan taida tulla sopeutumisvaikeuksia. Isä ja äiti asuvat eri osoitteissa ja se alkaa tuntua heistä ihan normaalilta.
Taidat itse vaan nyt rypeä itsesäälissä. Eipä meistä kaikista ole asettaa perhettä etusijalle. Onneksi miehesi huomasi sen jo tässävaiheessa. Mikäli olisitte liittoanne lasten takia jatkaneet, olisi siitä seurannut vain lisää katkeruutta ja syyllisyyttä. Taitavat olla nuo ne tunteet jotka teillä molemmilla on nyt päällimmäisenä. Kyllä te voitte edelleen olla äiti ja isä. Yh-äitinä on rankkaa, mutta älä missään tapauksessa sulje isää lasten elämän ulkopuolelle. Mitä enemmän isää tämän jälkeen osallistuu arkeenne, se helpottaa sinua, eikä todellakaan ole sinulta pois. Onhan hänenkin päästävä uudelleen arkeen kiinni ja kantamaan vastuuta perheestään olipa se sitten tulevaisuudessa minkälainen hyvänsä.
Tänä päivänä vastuu perheestä häviää kyllä aika helposti ja oma mukavauus on helppo asettaa etusijalle. Mieheni sanoi, että kerranhan täällä vain eletään ja elämä pitää olla sellaista mistä nauttii. Olisipa ajatellut sitä ennenkuin perheen perustimme. Minun olisi ollut helpompi jäädä yksin kuin nyt lasten kanssa. Välillä olen tosi kateellinen ja katkera miehelle siitä, miten hän pystyi helposti (minun mielestäni) jättämään kaiken entisen taakseen ja aloittamaan uuden elämän rakastamansa naisen kanssa.
Vastuuta hän ei lapsistaan kanna ja tapaamisia ei juurikan ole. Jos on niin isä haluaa tavata vain yhden lapsen kerrallaan. Ja tapaaminen kestää pari-kolme tuntia. Minä en pysty samanlaiseen itsekkyyteen koska kerran lapset on hankittu niin heistä on myös huolehdittava. Oman elämän aika on sitten kun lapset ovat kasvaneet. Ja siihen menee vielä aikaa. En voi edes kuvitella, että löytäisin itselleni uuden miehen koska ei minulla olisi koskaan aikaa seurustella hänen kanssaan.
Teillä nuoret äidit on vielä ihmeelliset ajat edessä. Meillä mies jätti taakseen kolme lastaan ja elää uutta nuoruutta uuden naisystävän ja tämän ala-asteikäisen pojan kanssa.
Eipä nämä nuoret miehet (omat pojat) isäänsä kovin korkealle arvosta, päinvastoin naureskelevat selän takana. Siinä mies nyt ihmettelee, mihin pojat ovat kadonneet, kun eivät pidä yhteyttä. Ompa siinä pojilla miehenmalli. Toivon että omena on pudonnut kauas puusta. Kyllä te niitten lasten kanssa pärjäätte paremmin yksin.
Minua huolestuttavat omat poikani, jotka selvästi halveksivat isäänsä. Isä jätti perheen uuden rakkautensa takia. Pojat olivat pahimmassa mahdollisessa iässä ja olisivat tarvinneet isää kaveriksi. Siis miehen mallia. Ja tulihan sitä miehenmallia.
se mikä oikeastaan minua huolestuttaa, on, että pojat saavat myös naisenmallin minusta. Olen kiltti ja sopeutuvainen ihminen. Ja kun isänsä hylkäämät pojat muutaman vuoden päästä etsivät oman naisensa, millainen se on? Etsivät kai samanlaista hiljaista ja perheelleen omistautuvaa naista.
Mistähän puusta meidän pojat ovat kotoisin?
luvan viihtyä myös isänsä uudessa perheessä. Alkuun siihen tarvittiin minun aktiivista kannustustani, nykyisin poika lähtee isälleen mielellään. Nytkin ovat uuden perheen kanssa mökkilomalla. Pojan kannalta tärkeää nähdä että isänvastuu jatkuu, muutenkin kun elatusmaksuina, vaikka mitä tapahtuisi. Eipä sitä tiedä millainen elämä kenellekin tulee.
Omat tunteeni asiasta olen pitänyt omana tietonani.
Perhe ei ole talo jossa on neljä seinää, lattia ja katto. Perhe on filosofinen olemus. Onko perhe: isä, äiti, kaksi lasta. Vai isä ja kaksi lasta. Vai äiti ja kaksi lasta. Mummi, vaari ja lastenlapsi. Vaimo, mies ja koira. Kaksi naista. Kolme sisarusta samassa taloudessa ilman vanhempia. Kolme sisarusta omissa talouksissaan, vanhemmat kuolleet. Äiti ja isä, lapset maailmalla, lastenlapset samoin muuttaneet lasten luota. Avioliitto yhdistää miehen ja naisen. Avioero erottaa siitä siihen tilanteeseen joka oli ennen avioliittoa. He eivät enää ole eron jälkeen samaa perhettä. Lapset säilyy kummallakin. Lapset ovat heidän kummankin perhettä. Uudet kumppanit lapsineen ovat perhettä. Uudet kumppanit eivät ole vanhojen perhettä.
Kaikki jotka ajattelee "perhettä" jonain Tiettynä kokoonpanona, tulevat kokemaan tuskaa tilanteen muuttuessa. Muutoksen kieltäminen ja ettei hyväksy elämässä muutosta, se ahdistaa. Jokainen itse päättää haluaako olla ahdistunut vai etsiikö keinot olla ahdistumatta tai hakeutuu ahdistuksesta eroon.
Elämä on. En ymmärrä miksi joku haluaa olla ahdistunut ja työntää syyn entisen puolisonsa niskaan.
Olen tyytyväinen näin. Mitä tapahtui, se tapahtui. Olen kasvanut ihmisenä sen johdosta ja paljon. Ymmärrän enemmän, suvaitsen enemmän. Ei ahdista. Olen onnellinen. Iloitsen pienistä asioista. Iloitsen siitä, että olen kokenut.
Menetin läheisen. Hänellä oli oma elämänsä ja olen kiitollinen niistä vuosista jotka sain hänet tuntea.
Jokaisella on oikeus omaan elämään. Myös puolisolla. En voisi koskaan vaatia ketään pysymään rinnallani vain koska niin on luvannut ja minä haluan. Olen onnellisempi ilman tyytymätöntä ihmistä rinnallani. Olemme molemmat onnellisempia ilman toisiamme. 15 vuotta sitten asia oli toisin, mutta nyt on nyt. Ja miksi ei olisi. Ei ole rakkautta vaatia puolisolta läheisyyttä jos tämä ei halua. Se on jotain muuta. Miten vain. Olkaa kateellisia kun joku edes on onnellinen erosta ja ymmärtää entistä puolisoaan ihmisenä. Emme ole edes riidoissa.
Tuttavaperheessä koitui ongelmaksi kun lasten äiti oli pitänyt tarkkaan huolen siitä, ettei lapset viihdy isällään, eivätkä sitten viihtyneetkään. Eivät enää halunneet käydä ja vähitellen vieraantuivat isästä. Neljä vuotta myöhemmin, lasten ollessa 11 ja 15 vuotiaat äiti menehtyi onnettomuudessa. Lapset muutti väkisin isänsä luo, mutta eihän siitä tullut kuin ongelmia. Lasten perusteeton viha isäänsä kohtaan oli käsittämätöntä. Alkoivat tehdä törkeitä tekoja joita ei olisi heistä uskonut kun olivat pieniä. Se oli täysin järjen vastaista. Isä pyysi sosiaaliviranomaisilta apua ja pojat sijoitettiin sijaiskoiteihin, mutta eivät tietenkään päässeet samaan. Nuorempi murtui ensin ja halusi kuitenkin isänsä luo. Se onnistui. Poika voi hyvin ja on tyytyväinen. Vanhempi katkaisi välit myös veljeensä koska veli oli luopio. Vanhempi "vaalii äidin muistoa", mikä se sitten onkaan, mutta niin on uhonnut. Isän ja veljen mielialaa isoveljen tekemisistä voitte vain arvilla.
Ihana kirjoitus. Monelle tekee hyvää lukea tämä. Tuo mitä kirjoitit perheestä, on niin totta. Hyvin hoidetun eron jälkeen lasten perhe ja suku on laajempi kuin ennen eroa. Isän- ja äidinpuolen perhe ja suku sekä vanhempien UO:n (UusiOnni) mahdollidet omat lapset ja jos vielä hyvin käy niin näiden yhteiset lapsetkin. Iloitsen kovasti siitä että lapsi sai hyvän ystävän exän UO:n vähän vanhemmasta lapsesta. Tämä lapsi käy joskus meilläkin kuten muutkin kaverit.
Minä ja lapseni ollaan onnellisia uudessa tilanteessa. Lapsille tulee tuplalomatkin hyvällä onnella.
En ajattele menettäneeni niitä avioliittovuosia hukkaan. Kyllä se ihan elämää oli, niin kuin on tämäkin.
Kommunikointi exän ja minun välillä on vähäistä, mutta ystävävällistä. Loma-aikoja yritetään sovitella, niin että lapsille tulee yhteistä loma-aikaa molempien kanssa ja suurimmmista lasten hankinnoista ja niihin osallistumisesta keskustellaan jskus puhelimessa. Muu viestintä kulkee jo lasten kautta, eikä minua siihen tarvita. Erovaiheessa en olisi uskonut, että opimme hoitamaan asioita näin rauhallisesti ja hyvässä hengessä. Ei ole mitään riideltävää, anteesiannettavaa tai -pyydettävää. Kaikki kuittaantui sillä erolla. Emme ole enää missään sopimussuhteessa keskenämme vaan kaksi aikuista, jotka ohjaa omaa laivaansa ja neuvottelee tarvittaessa miehistön /matkustajien vaihdosta..
Näinhän se on mutta eron tuskassa en ole vielä päässyt näin pitkälle. Asiallisesti yritän keskustella miehen kanssa silloin harvoin kun ollaan yhteydessä. Ymmärrän sen, että hän jätti minut mutta en ymmärrä sitä, miksi lasten on siitä kärsittävä. Olen vihainen miehelle siitä, ettei hän halua olla lasten kanssa juurikaan tekemisissä. Olisi ajatellut asioita ennen lasten hankkimista. Jos lapset eivät häntä kiinnosta niin olisi sanonut sen silloin kun lapsia oikein tekemällä teimme ja ilman lääkärin apua emme olisi heitä edes saaneet.
Nyt on sitten etsittävä sitä miehen ja isän mallia jostain muualta. Eikä se välttämättä ole helppoa. Varsinkin pojille isän läsnäolo ja huomio olisi tärkeää ja sitä kautta pojat saisivat oppia omaan aikuisuuteensa ja elämään.
korkein tehtävä joka meille on annettu on jälkipolven kasvun ja kehityksen turvaaminen. eroamalla ja perheen rikkomalla murretaan lasten elämästä pysyvyys ja ehjän kodin anti. ero seuraa lasta lpi elämän ja vaikeuttaa pysyvien ihmissuhteitten luomista. lekekaa judith wallerstein: eron jälkeen
tämänkin
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000026870632#22000000026870632
huom dady: parisuhde ja vanhemmuus ovat ihan eri asioita. Vanhemmuus ja pysyvyys toteutuvat myös ilman että vanhemmat ovat parisuhteessa keskenään.