Rakastuin varatuun mieheen ja aloitimme suhteen. Taistelin itseäni vastaan joka päivä, mutta en voinut tunteilleni mitään eikä mieskään. Kuulostaa kliseeltä, mutta yhteiset hetkemme olivat niin hyviä, täynnä välittämistä ja rauhaa. Koko ajan kuitenkin huono omatunto kolkutti.
Mies sanoi tekevänsä ratkaisuja, mutta niitä ei kuulunut. En voinut enää olla toinen nainen, vaikka jonkin aikaa olinkin, niin en enää kestänyt itseäni vaan vihasin itseäni siitä mitä tein. Lopetin suhteen, en enää vastaa mihinkään yhteydenottoihin, vaikka niissä on kuuluvissa kuinka myös mies kärsii. Suhteen lopettamista ennen koitin keskustella miehen kanssa hyvin paljon siitä, että näin emme voi jatkaa ja kannustaa häntä laittamaan oma parisuhteensa kuntoon sekä löytämään siitä ne asiat, jotka hän luuli löytävänsä kanssani.
Ja minua on aikaisemmassa suhteessa petetty. Silloin oli tuska erilaista, kuinka vihasinkaan silloista kakkosta ja kuvittlin ja lupasin itselleni, etten koskaan samaan ryhdy. Nyt on sitten nähty kummatkin puolet. Tuska on erilaista, mutta silti niin samalaista. Pääsä eivät liiku kuin erilaiset miksi-kysymykset? Miksi rakastuin? Miksi suostuin kakkoseksi? Syyllistän jatkuvasti itseäni ja samalla koitan tukahduttaa rakkauttani kaiken mahdollisin keinoin. Ykkösten mielestä olen itsekäs paska, itse tunnen olevani vain paska.
Mies sanoi tekevänsä ratkaisuja, mutta niitä ei kuulunut. En voinut enää olla toinen nainen, vaikka jonkin aikaa olinkin, niin en enää kestänyt itseäni vaan vihasin itseäni siitä mitä tein. Lopetin suhteen, en enää vastaa mihinkään yhteydenottoihin, vaikka niissä on kuuluvissa kuinka myös mies kärsii. Suhteen lopettamista ennen koitin keskustella miehen kanssa hyvin paljon siitä, että näin emme voi jatkaa ja kannustaa häntä laittamaan oma parisuhteensa kuntoon sekä löytämään siitä ne asiat, jotka hän luuli löytävänsä kanssani.
Ja minua on aikaisemmassa suhteessa petetty. Silloin oli tuska erilaista, kuinka vihasinkaan silloista kakkosta ja kuvittlin ja lupasin itselleni, etten koskaan samaan ryhdy. Nyt on sitten nähty kummatkin puolet. Tuska on erilaista, mutta silti niin samalaista. Pääsä eivät liiku kuin erilaiset miksi-kysymykset? Miksi rakastuin? Miksi suostuin kakkoseksi? Syyllistän jatkuvasti itseäni ja samalla koitan tukahduttaa rakkauttani kaiken mahdollisin keinoin. Ykkösten mielestä olen itsekäs paska, itse tunnen olevani vain paska.
Vastaukset 4
Vanhimmat
..kuullostaa niin tutulta...itse elän juuri nyt vastaavanlaisessa tilanteessa....10 kk. sitten aloitin suhteen varatun miehen kanssa ja rakastuin häneen jo ennen kuin huomasinkaan..
Viime aikoina olen miettinyt tilannettani paljon. Suhteen lopettaminen tuntuu liian vaikealta. Yhteiset hetkemme ovat minulle niin tärkeitä ja en tiedä miten kestäisin ilman niitä ja ilman miestä. Toisaalta taas tilanteen jatkuminen tällaisenakin tuntuu niin turhauttavalta. Olen puhunut miehen kanssa tunteistani ja hän sanoo että hän ei ainakaan pysty suhdettamme lopettamaan.
Nyt siis elän päivä kerrallaan...
Ja ymmärrän hyvin miten paljon ratkaisusi satutti sinua.
Rakastipa sitten vapaata tai varattua, samasta kivusta siinä suhteen loppumisessa on kysymys..
Ystävät, joille olen pystynyt tästä puhumaan ovat sanoneet, että aika näyttää mikä tämänkin kaiken tarkoitus oli. Vielä en sitä tiedä, en todellakaan. Tässä tilanteessa pidän miestä todella itsekkäänä. Hän myös koko ajan edelleen lähettää viestejä, missä kertoo, ettei voi unohtaa, että rakastaa jne. Miksi meidän kakkosten pitää kuunnella sitä, koska ainakin minä tiedän, että ainoa mahdollisuus pitää hänet elämässäni olisi tyytyä tähän kakkossijaan ja sitä minä en halua. Tunnen itsetuntoni romahtavan entisestään, kun edes tätä päätöstäni luopua miehestä ei kunnioiteta. Minä en halua kuulla rakkauden tunnustuksia, kun tiedän, että niitä samoja kuulee joku toinenkin. En voi uskoa pyyteettömään rakkauteen, jos on valmis viettämään kaksoiselämää. Mikään rakkaus ei ole sen arvoista.
Minulta hän sai jotain muuta kun puolisoltaan ja puolisoltaan jotain muuta kuin minulta, ilmiselvästikin. Itsekästä on haluta pitää kummatkin jos ei ole rohkeutta lähteä suhteesta ja etsiä sellainen kumppani, joka tyydyttäisi kaikki puolet.
niin luulen, että päätöstäsi kunnioitetaan sen jälkeen. Voit saada myös miehen itsellesi, vai etkö haluakaan sitten enää.
Miksi ihmeessä julkistaisin kaiken tyttöystävälle? En minä ole vastuussa miehen elämästä. Olen vastuussa omista teoistani ja olen huomannut tekeväni väärin sekä itseäni että tyttöystävää kohtaan ja olen päättänyt poistua tilanteesta.
ja miksi ottaisin miehen vasta sitten kun tyttöystävä on jättänyt? Enkö minä olisi silloin se varavaihtoehto, toiseksi paras? Sellainen olen nytkin ja kaikesta päätellen mies kuitenkin jossain vaiheessa lähtisi etsimään muualta sitä mitä minussa ei ole. Suhteemme kesti vajaan vuoden, kyllä siinä ajassa jo huomaa ketä rakastaa ja pystyy tekemään päätöksiä jos niitä haluaa tehdä. Kyseessä ei kuitenkaan ole avioliitto eikä ole lapsia.
Kyllä minä faktat tiedän, mutta ne eivät poista hylätyksitulemisen tunnetta, mustasukkaisuutta eivätkä rakkauttakaan. Ja seuraava kommentti tietenkin on, että itsepä olet valintasi tehnyt. Niin olenkin, elämässä vaan ei kaikki valinnat aina ole oikeita. Kai se asioiden hyväksyntävaihekin vielä tulee....