Olemme seurustelleet 3 vuotta. Suhteessamme on ollut nousuja ja laskuja kuten tavallista. Meillä menee hyvin normaalisti, eli elämä on sitä tavanomaista arkea ja juhlaa.
Nyt alkaa kuitenkin tuntua onko tämä kaikki liiankin tavallista? Seksielämä on satunnaista, päivät hoituu rutiinilla ja jotenkin tuntuu siltä, että ei ole mitään uutta annettavaa tai tuotavaa yheisiin asioihiin.
Naiseni vakuuttelee rakastavansa minua ja minä myös häntä. Kuitenkin vain tuntuu niin tyhjältä, vailla mitään tarkoitusta.
Emme riitele tai kinastele mistään. Arvostamme toisiamme ja vietämme vapaa-aikamme pääsääntöisesti yhdessä. On vain niin tyhjä olo, että mitä seuraavaksi?
Uskon, että eniten pelkään suhteen päättymisessä yksin jäämistä. Tulee jotenkin niin avuton ja onneton olo.
Onko jollain kokemuksia miten edetä tällaisesta pattitilanteesta?
Nyt alkaa kuitenkin tuntua onko tämä kaikki liiankin tavallista? Seksielämä on satunnaista, päivät hoituu rutiinilla ja jotenkin tuntuu siltä, että ei ole mitään uutta annettavaa tai tuotavaa yheisiin asioihiin.
Naiseni vakuuttelee rakastavansa minua ja minä myös häntä. Kuitenkin vain tuntuu niin tyhjältä, vailla mitään tarkoitusta.
Emme riitele tai kinastele mistään. Arvostamme toisiamme ja vietämme vapaa-aikamme pääsääntöisesti yhdessä. On vain niin tyhjä olo, että mitä seuraavaksi?
Uskon, että eniten pelkään suhteen päättymisessä yksin jäämistä. Tulee jotenkin niin avuton ja onneton olo.
Onko jollain kokemuksia miten edetä tällaisesta pattitilanteesta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
mitään kovin ihmeellisen kummoista, aina on vuosia jolloin asiat menevät paremmin ja vuosia jolloin huonommin. Mutta voithan aina kokeilla, miltä tuntuisi asua erossa. Ei voi tietää jos ei kokeile.
Itse erosin yhteistuumin exmieheni kanssa. Minäkin pelkäsin yksinolemistä ja yksinjäämistä, kuinka selviäisin kaikesta? Mutta niin vain olen selvinnyt ja voin olla ylpeä itsestäni. Tiedän, että onneni ja pärjäämiseni ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin itsestäni!
Tuntuu tuo 3 vuotta olevan yleinen vaihe ajatella eroa. Itse reilut kolme vuotta suhteessa mieheen jota luulin ainakin rakastavani. Mutta ei siitä mitään taida tulla. Eli melkolailla samanlainen tilanne täälläkin. Meilläkin menee hyvin...siihen asti kun alkaa mennä huonosti. Viime vuosi oli vaikea, enkä halua ehkä samanlaista vaikka salaa toivon että asiat muuttuu. jos ei ne ole tähän mennessä muutunut niin muuttuukohan ne koskaan? Olenko väärässä vai voiko ihminen löytää sellaisen suhteen että siihen ei koskaan kyllästy..että löytää toisesta aina jotain mihin rakastuu uudelleen? Jos voi niin sitten ei todellakaan kannattasi jatkaa. Kyllähän minäkin sen tiedän että erota kannaittaisi, ja yksin olisi hyvä välillä olla, mutta kun en osaa..en uskalla. Kumpa elämä olisikin helppoa niin näitä pattitilanteita ei tulisi..en haluaisi turtua tunteettomaksi ja välinpitämättömäksi ja huomata kymmenen vuoden päästä että olen edelleen suhteessa mieheen jota en todella halua...mutta kun en uskalla.
Heippa!
Itse ollut naimisissa 2v ja yhdessä 3v, ja 2v lapsi...Samaa hullun myllyä ollut alusta asti.
siis oma tilanteeni kaikessa kokonaisuudessaan on paljon myrskyisämpi kuin ilmeisesti teillä mutta...kuitenkin...
Molemmat tietää että ero on ainoa vaihtoehto, ei tämä tästä enää parane. Kummallakaan ei ole enää virtaa edes yrittää parantaa suhdetta, mutta silti tässä roikutaan ties kuinka kauan vielä. kun on lapsi niin ei sen takia voi erota!koska ollaan naimisissa niin ei voida erota!!plaah,plaah...kai sitä tässä roikutaan vielä 30v päästäkin....
neuvoni on!erotkaa nyt ihmeessä kun teillä ei vielä ole lapsia ettekä ole naimisissa!!Sitten se kaikki on niin paljon vaikeampaa!!!
Jos rakastatte toisianne niin älä ny tuollaasen typerän asian takia eroo mieti! Ei elämä oo koko aikaa ruusuulla tanssimista!!
Joillain on oikiasti ongelmia suhteissansa ja silti ne kituuttaa monta vuotta huonossa liitossa! Justihi tuollaasen turhamaisuuren takia on palio lapsia joirenka vanhemmat on eronnu. Kattokaa peilihi!
Moi!!
Jotenki tekee mieli aina pistää väliin että miksi pelätä niin sitä yksin jäämistä, miks sitä pitkittää jos "jo" tuossa vaiheessa tuntuisi oikealta lopettaa?
Mutta ei se oo niin yks seliteistä toki, tiedän sen omastakin kokemuksesta! Ite pitkitin entisen miehen kanssa sitä eroamista melko pitkälle juuri sen takia, että pelkäsin yksin jäämistä ja sitä oloa joka siitä alussa seuraa, kuitenkin kun aikaa kuluu, tajusin ainaki itse, että oli oikea ratkaisu, eroon ei kumpikaan päästy vähään aikaan, itseasiassa kuukausiin vielä, palattiin yhteen vaikka ainakin mä tiesin ettei se oo lopullinen ratkaisu.
Silti, jos sitä eroamista mietit, koska on niin tasaista, niin se varmaan tulee joka suhteessa joskus vastaan, ja se vaatii työtä että siitä pääsee yli, mutta kyllä se onnistuu;) eiks niin..
Eikö olis raskasta, jos päivät olis yhtä myllerrystä ja sekasotkua..?
Heh, tulee mieleen että voisi riitely teillä olla paikallaan, saisitte asioita selviksi, vaikka niitä ei tuntuis olevan, mutta kuitenkin niitä on kun tänne kirjotat?vai..
Hmm.. ite päädyin eroon, ja mun suhteessa se oli paras ratkaisu, tosin edelleen, 7 kuukauden jälkeen oon yksin ja kaipaan kultaa tuhisemaan mun viereen, mutta.. Eiköhän sekin rakkaus viel löydy;)
Onnea Sulle mitä teetkin;)..
Kyl se siitä..