Lueskelin ensimmäistä kertaa tätä palstaa ja suorastaan yllätyin siitä vihan ja katkeruuden määrästä appia ja anoppia kohtaan. Minulla on ollut onni saada hyvät appivanhemmat. Asumme samassa kaupungissa ja meillä on kesämökit vastakkaisilla tonteilla. Olemme paljon toistemme kanssa tekemisissä.
Koskaan tämän 18 vuoden aikana kun olen asunut heidän poikansa kanssa he eivät ole puuttuneet meidän asioihin mitenkään sopimattomasti. Olemme auttaneet toisiamme asiassa jos toisessakin. He kylläkin enempi meitä, kuin me heitä.
Meillä ei ole lapsia, koska emme niitä halunneet. Tämäkin asia puhuttiin joskus halki ja he eivät ole siitä sen kerran jälkeen kyselleet.
Miehelläni on sisko jolla on lapsia ja anoppi ja appi kohtelevat kumpaakin porukkaa samalla tavalla. Ei ole katkeria riitoja yms. mihinkään päin.
Mökillä ollessamme otamme yhdessä näkäräiset ja puhelemme niitä näitä. Toisin sanoen viihdymme yhdessä oikein mainiosti.
Koskaan tämän 18 vuoden aikana kun olen asunut heidän poikansa kanssa he eivät ole puuttuneet meidän asioihin mitenkään sopimattomasti. Olemme auttaneet toisiamme asiassa jos toisessakin. He kylläkin enempi meitä, kuin me heitä.
Meillä ei ole lapsia, koska emme niitä halunneet. Tämäkin asia puhuttiin joskus halki ja he eivät ole siitä sen kerran jälkeen kyselleet.
Miehelläni on sisko jolla on lapsia ja anoppi ja appi kohtelevat kumpaakin porukkaa samalla tavalla. Ei ole katkeria riitoja yms. mihinkään päin.
Mökillä ollessamme otamme yhdessä näkäräiset ja puhelemme niitä näitä. Toisin sanoen viihdymme yhdessä oikein mainiosti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kohta joku vastaa sinulle, että nämä palstat ovat narisemista varten, kukapa tänne nyt omaa hyvää oloaan tulisi purkamaan... Vaikka kuinka narinapalstoja, niin samaa olen joskus pohtinut. Ja näin miniän näkökulmasta mietin myös, että kyllä me miniät osaamme joskus olla itsekkäitä ja yksisilmäisiä. Varmaan hirviöanoppejakin on, mutta ainakin omasta tuttavapiiristä löytyy esimerkki, josta voin vain ihmetellä, etteikö mies mitenkään pistä vaimokkeelleen rajoja, miten anoppia voi kohdella. Ihminen se on anoppikin.
Mutta ehkä me, sinä ja minä, olemme sitten kovin onnellisessa asemassa. Oma tilanteeni ei ole ehkä ihan yhtä välitön, mutta huomioiden sen, ettei anoppini taida osata olla välitön kenenkään seurassa, niin suurinpiirtein muuten kirjoitit kuin omasta elämästäni.
Harvoinpa sitä kukaan tänne tulee avautumaan, ellei joku asia ota päähän. Mukava kuulla välillä sellaistakin. Ole onnellinen hyvään tilanteesi. Toivoisin, että itselläni olisi asiat juuri noin, mutta sattuu olemaan vähän konstikkaampaa. Vaimo ei tule kovin hyvin toimeen äitini kanssa.
En oleta, että olisivat parhaimpia kavereita tai edes kavereita, mutta kyllä pitäisi kenen tahansa ihmisen kanssa tulla toimeen sen vertainen, mitä anoppilassa käydään.
Vanhempani ovat omasta mielestäni ihan tavallisia ikäluokkansa edustajia. He ovat usein ilmaisseet halunsa auttaa meitä lasten hoidossa ja kaikissa muissakin asioissa. Osaavat toisaalta olla poiskin ja antavat meille rauhan tehdä niin kuin itse halutaan. Eivät siis tunge neuvomaan asioissa tai mitään tämän tapaista.
Vaimo vain jostain syystä ahdistuu siellä kylässä ollessa. Jokin anopissa saa hänet takajaloilleen. Muuten se ei haittaisi, mutta se vierottaa lapsiamme isovanhemmistaan. Eli he voisivat ja myös haluaisivat viettää siellä enemmän aikaa, mutta kun vaimo ei tykkää siellä käydä.
Mielelläni lähtisin joskus myös lomamatkoille isovanhemmat mukana. Tai tehtäisiin jotain muuta yhteistä. Olisi kerrankin innokkaat lastenhoitajat saatavilla. Kerran on sitä koitettu ja se oli todella katastrofi. Vaimoni käytös (oikkuilu) oli tosi noloa ja hänellä oli kurja loma. Latisti se tietysti muidenkin tunnelmaa.
Olisi helpompaa ymmärtää asia, jos ongelmaan olisi joku selvä syy. He ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä, mutta sen ei silti pitäisi aiheuttaa tuollaista inhoa. Välien etäisyyden siis ymmärrän ja pidän sitä ikään kuin normaalina erilaisille ihmisille. Sitä en ymmärrä mikä toisessa voi noin paljon ahistaa.
Edelliselle kirjoittajalle tässä heti alkuun, että oletko varma että äitisi ei esim provosoi vaimoasi jotenkin huomaamattomasti ?
Asiastahan kannattaisi keskustella vaimosi kanssa, että mistä moinen käytös johtuu.
Mutta sitten asiaan ....
Yhteistä taivalta tuli exän kanssa 18 v ja anoppi oli paras ystäväni, elämä oli ihanaa.
Ex anoppi mielellään autto ja otimme avun vastaan ilomielin, niin sitten lastenhoidossa kuin muutenkin, enkä kokenut sitä mitenkään että anoppi tulisi jotenkin minun revirilleni tai tekisi avun sen takia kun minä en pysty.
Yhteisiä lomareissuja, shoppailemista yms. ja joskus jopa kun oli liitossamme muutama suuri kriisi niin hän avuliaasti meitä auttoi ja yritti yhdistää.
Mutta sitten tulikin viieinen iso kriisi, ensin hän tarjosi apuaan, mutta minä aloin kokemaan että minua syyllistetään. Miehen tekemiset kuitattiin sillä, että niin ne miehet tekee (alkoholin suurkulutusta). Sitten sanoin anopille, että nyt riittää jos tämä avunanto on sitä että minua soimataan, niin asiassa ei päästä puusta pidemmälle.
Siitä se sitten alkoi, painajainen...
Minun mustamaalaamista lapsille sekä ex miehen ja anoppin taholta.
Ex tiesi että lasten kautta hän vielä voi minua satuttaa ja siinä hän onnistu vaikka hänelle en sitä näyttänyt. Lasten puolesta teki pahaa nähdä heidän tuska...
Erosta on nyt 2 v ja kaikkensa ex vieläkin yrittää, mutta onneksi lapset alkavat olla jo sen verran isoja että puolustavat minua kun isä minua haukkuu.
Ex anoppi ehkä hieman rauhottunut, mutta kyllä hänkin niitä kommentteja heittää...
esim lapsi ei saanut tuoda jouluna puhelinta kotiin jonka isi oli hänelle hankkinut, kun äitis vielä sillä soittelee kavereilleen (oli anopin kommentti)
Kaikki negatiiviset asiat ex kääntää minun syykis lapsille, sanomalla että muuten kyllä mutta ku äitis ei halua, vaikka itsekkin olisi sitä mieltä että noin ei toimita.
että sellanen yhteisliitto äidillä ja pojalla ...
Minulla hyvin samankaltainen tilanne. Erosin miehestäni alkoholin väärinkäytön ja väkivaltaisuuden vuoksi ja tästä seurauksena miehen äiti ja sisko alkoivat nimitellä minua ja tekevät sitä jatkuvasti lapsen kuullen ymmärtämättä, miten paljon se lapselle tekee kipeää. Ex-anoppi oli sitä mieltä, että kun on naimisiin menty niin kaikki on kestettävä - hänkin kesti omalta mieheltään väkivaltaa. Itse olen sitä mieltä, että melkein kaiken se kestääkin, mutta lyömistä ei! Tätä ei anoppi ja hänen tyttärensä ymmärrä ja siksi olen täysi luuseri, kelvoton äiti ja huono ihminen kaikin puolin muutenkin.
Surullista kuulla, että muutkin ihmiset käyvät samanlaisia murheita läpi.
Ei sitä voi varmaksi tietää. Ei ainakaan ole keskustellessa tullut ilmi mitään sellaista. En usko, että ainakaan tahallista provosointia olisi. Liekö kemiat vaan niin erilaiset, että vaikka tahtoa olisi olla väleissä, niin ei millään onnistu. Mielestäni molemmat kyllä yrittävät tulla toimeen toisen kanssa, eikä tilanne ole sillä tavalla jumittunut, ettei toisen kanssa pystyisi snaakaan puhumaan.
Itse näen tällä palstalla enemmänkin ahdistusta ja pettymystä, kuin katkeruutta ja vihaa.
Ja jos on vihaa, niin silloin taustalla on usein pitkään jatkuneita todella hankaliakin vaikeuksia.
Teillä asiat ovat hyvin, joten onnea siitä. Se on varmaan molempien osapuolten oikean ja hyvän asenteen ansiota. Ja sitten tarvitaan myös sitä tuuria, että niin sanotut kemiat sopivat. Vai liekö se sitä, että elämänarvot ja tavoitteet ovat tarpeeksi lähellä toisiaan. Tai jos eivät ole lähellä, niin on tarpeeksi suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta, jotta pystytään hyväksymään toisenlainen tapa olla ja elää.
Tuota kaikkea sitä olisi itselleenkin toivonut. Mutta olet onnellinen kun olet saanut normaalit ja terveet appivanhemmat :)
Kaikkea hyvää teille!