Avioliittoni on ollut väkivaltainen ja alkoholi on ollut jokaisessa kerrassa tiukasti mukana. Ne teot, mitä silloin tapahtui, ovat osittain niin hirveitä, että niistä en kykene kertomaan täällä ja niistä olisi tullut tuomiot.
En kuitenkaan vienyt asioita oikeuteen - en edes kertonut juuri kenellekään. Siksi, että annoin meille aina uudelleen mahdollisuuden, yritin pitää perheestä kiinni, suhdettamme kasassa ja toivoa, toivoa... ja häpesin.
Ja niin siinä vaan kävi, että tulin vähä kerrallaan katkeraksi, piilovihaiseksi, ilottomaksi ja masentuneeksi. Tunnelin päässä ei ollut pilkahdustakaan.
Alussa oli anteeksipyyntöjä ja antamisia, mutta vuosien kuluessa ei enää niitäkään. Kun muutama päivä oli kulunut, jatkettiin, kuin mitään ei olisi ollutkaan. Peittelin jälkiä, jos niitä oli ruumiistani. Sydän ja sielu olikin ihmisen silmin näkymättömissä. Asioita ei selvitetty. Selvittely-yritykset johtivat uuteen riitaan/fyysiseen käsiksikäymiseen - viimeistään, kun alkoholi tuli taas kuvioon. Puukotimme kilpaa toisiamme selkään. Jos otin käsittelemättömät asiat esille, loppu oli tuttu juttu. Kierre toistui aina uudelleen, tiheys vaan vaihteli, mutta siellä se oli pinnan alla.
Pahoinvoinnin arkku kertyi vähitellen täyteen ja katkeruus syntyi siinä arkussa. Aika mutkisti ja umpisolmut tiukkenivat.
Yritin käydä terapiassakin välillä, mutta en saanut niistä mitään, rahaa kyllä meni. Yritin hakea miehen puolesta hänellekin apua, mutta siihen sekin jäi.
Se rakastimmeko me toisiamme.... No olimme tottuneet asumaan toistemme kanssa, tekemään yhdessä töitä, jaoimme yhteisen kodin ja yhteiset lapset. Arkena olimme tehokas ja toimiva tiimi. Välillä rakastinkin häntä niin, että sydämeen koski ja luulen, että niin hänkin - sanoikin toisinaan. Välissä oli vaan paljon käsittelemätöntä ja sydän ei sittenkään ollut auki, ei ottanut vastaan kuin sellaisen sydän, joka luottaa. Arkeenkin tuli sitten "okia": aliarvostaminen pienten ja ihan toisarvoisten asioiden muodossa, kunnes räjähdys. Katkeruus on ovela saastuttaja ja ymäristömyrkky.
Nyt olen alkanut opiskella anteeksi antamista, vaikkakin yksipuolista sellaista - ihan oman itseni takia. Päästäkseni joskus vapaaksi katkeruuden nakertavasta, sisältä syövyttävästä haposta. Löytääkseni vielä elämääni iloa, saadakseni uskoa, mitä tahansa, että elämäni voisi jatkua elämisen arvoisena. Minua on opetettu, ettei tarvitse hyväksyä tekoja, mutta voi antaa ihmiselle anteeksi. En minä häntä vihaa, toivon, että hän voi hyvin.
Nyt vain on tehtävä jotain itsensä hyväksi, nousta suon silmästä, eheytyä.
Kysyisin kokemuksia? Kuinka olette päässeet kovalle maalle takaisin ja oletteko kyenneet antamaan anteeksi, selvinneet katkeruudesta?
Oletteko aidosti voineet antaa sydämestänne anteeksi hänelle, joka teitä on sieluun saakka satuttanut? Entä te, jotka tiellä vielä olette?
En kuitenkaan vienyt asioita oikeuteen - en edes kertonut juuri kenellekään. Siksi, että annoin meille aina uudelleen mahdollisuuden, yritin pitää perheestä kiinni, suhdettamme kasassa ja toivoa, toivoa... ja häpesin.
Ja niin siinä vaan kävi, että tulin vähä kerrallaan katkeraksi, piilovihaiseksi, ilottomaksi ja masentuneeksi. Tunnelin päässä ei ollut pilkahdustakaan.
Alussa oli anteeksipyyntöjä ja antamisia, mutta vuosien kuluessa ei enää niitäkään. Kun muutama päivä oli kulunut, jatkettiin, kuin mitään ei olisi ollutkaan. Peittelin jälkiä, jos niitä oli ruumiistani. Sydän ja sielu olikin ihmisen silmin näkymättömissä. Asioita ei selvitetty. Selvittely-yritykset johtivat uuteen riitaan/fyysiseen käsiksikäymiseen - viimeistään, kun alkoholi tuli taas kuvioon. Puukotimme kilpaa toisiamme selkään. Jos otin käsittelemättömät asiat esille, loppu oli tuttu juttu. Kierre toistui aina uudelleen, tiheys vaan vaihteli, mutta siellä se oli pinnan alla.
Pahoinvoinnin arkku kertyi vähitellen täyteen ja katkeruus syntyi siinä arkussa. Aika mutkisti ja umpisolmut tiukkenivat.
Yritin käydä terapiassakin välillä, mutta en saanut niistä mitään, rahaa kyllä meni. Yritin hakea miehen puolesta hänellekin apua, mutta siihen sekin jäi.
Se rakastimmeko me toisiamme.... No olimme tottuneet asumaan toistemme kanssa, tekemään yhdessä töitä, jaoimme yhteisen kodin ja yhteiset lapset. Arkena olimme tehokas ja toimiva tiimi. Välillä rakastinkin häntä niin, että sydämeen koski ja luulen, että niin hänkin - sanoikin toisinaan. Välissä oli vaan paljon käsittelemätöntä ja sydän ei sittenkään ollut auki, ei ottanut vastaan kuin sellaisen sydän, joka luottaa. Arkeenkin tuli sitten "okia": aliarvostaminen pienten ja ihan toisarvoisten asioiden muodossa, kunnes räjähdys. Katkeruus on ovela saastuttaja ja ymäristömyrkky.
Nyt olen alkanut opiskella anteeksi antamista, vaikkakin yksipuolista sellaista - ihan oman itseni takia. Päästäkseni joskus vapaaksi katkeruuden nakertavasta, sisältä syövyttävästä haposta. Löytääkseni vielä elämääni iloa, saadakseni uskoa, mitä tahansa, että elämäni voisi jatkua elämisen arvoisena. Minua on opetettu, ettei tarvitse hyväksyä tekoja, mutta voi antaa ihmiselle anteeksi. En minä häntä vihaa, toivon, että hän voi hyvin.
Nyt vain on tehtävä jotain itsensä hyväksi, nousta suon silmästä, eheytyä.
Kysyisin kokemuksia? Kuinka olette päässeet kovalle maalle takaisin ja oletteko kyenneet antamaan anteeksi, selvinneet katkeruudesta?
Oletteko aidosti voineet antaa sydämestänne anteeksi hänelle, joka teitä on sieluun saakka satuttanut? Entä te, jotka tiellä vielä olette?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kauniisti kirjoitettu! Oletko kuitenkin nyt eronnut väkivaltaisesta miehestä? Aika on paras parantaja, aika ja etäisyys. Minusta lapset ovat tärkeämpiä kuin väkivaltainen mies. Mies on aikuinen ja vastuussa teoistaan. Lapset eivät pyytäneet tulla tänne kiuattaviksi ja kokemaan kamaluuksia.
varmuuden vuoksi lapsetkin mukaan. Hän puhui katkeruudesta hyvin. Katkeruudesta paasee eroon kunnioittamalla itseään ja toisia.
Kyllä lapset mainittiin aloittajan kirjoituksessa. Minusta ne ovat tärkeintä ja saan sanoa täällä mielipiteeni. Minusta lapset ovat myös yksi syy miksi hän voi päästä katkeruudesta, antamalla lapsille onnellisen elämän ja unohtamalla pahoinpitelijänsä. Liitto jossa on lapsia ja jossa esiintyy väkivaltaa on aivan eri asemassa kuin lapseton parisuhde, koska lasten edessä vanhemmat ovat syyllisiä siihen mitä nämä kärsivät kotioloissaan. Siis jos aloittaja on jättänyt pahoinpitelijänsä, hän voi olla tyytyväinen siitä että on irrottanut lasten elämästä vahingollisen tekijän.
isän poissa ollessa ovat vapaasti hakattavissa !
terrorisoi useampaa keskustelua täällä. Ilmoitetaanko ylläpitoon ip-osoitteen selvittämistä varten? Mitä ootte mieltä, ap ja muut asialliset kirjoittajat?
sanoa !
samasta ip:stä tämäkin. Samaa p...aa ja väkivallan puolustelua eri palstoilla. Isät muka käyttää väkivaltaa siksi että äidit hakkaa ja kiusaa lapsiaan. Väkivaltainen isä onkin llapsen viimeinen puolustaja. Huh. Väkivallan puolustelu on väärin.
eriäviä mielipiteitä ?? Täälläkään......
Arvelen, että Sinua on äitisi pahoin kohdellut lapsuusaikanasi, ehkä isääsikin.
Ehkä siksi Sinä olet päättänyt vihata kaikkia naisia, niitäkin, joilla ei ole Sinun asiasi kanssa mitään tekemistä. Muut maailman kolme mirjardia naista ovat autuaan tietämättömiä Sinun vihastasi ja loukkaantumisesta.
Ei vihan tunne ole kielletty, mutta sen seurauksista Sinä olet omalta osaltasi täysin vastuussa.
Ole armollinen itsellesi ja naisillekin, jotka yrittävät ihan parhaansa, mutta eivät ole täydellisiä.
Tälläkin palstalla loukatut ja loukkaajat hakevat oikeasti tukea toisiltaan, he tahtovat päästä normaaliin ja hyvään elämään. Se oikeus jokaisella on. On vihaisia kirjoituksia, on syyttelyä/puolustamista, mutta eiköhän jokaisen kirjoittajan tarpeena ole avunsaanti ja tuki toisilta, jotka ovat samaa rankkaa elämää eläneet ja siitä selvinneet. Niin monet kovan elämän kokenee vieläkin jaksavat valittää toisistaan.
Se on rakkautta, se on anteeksiantamista!
Me olemme laumaeläimiä, me tarvitsemme toisiamme. Sinäkin, vaikka hyökäten sitä pyydät.
Usko kyseenalaistamatta, että on varmasti olemassa äitejä, jotka parhaan taitonsa ja koko sydämensä laajuudella rakastavat lapsiaan.
Sinä olet mitä todennäköisimmin nuori poika. Ja se on hyväkin juttu, sillä Sinulla on koko elämä aikaa tehdä asiat toisin, kuin sillä äidillä, joka oli katkeruutensa vankilassa näkemättä Sinua, kuten olisit tarvinnut.
Jos et vielä voi, anna joskus anteeksi. Vapauta itsesi. Alä tule katkeraksi. Katkeruuden vankila on pahempi kuin mikään maailmassa, pahempi kuin toisen teot. Sen tiedän, siksi siitä nyt pois yritän.
Sinä henkisesti vauvan tasolla oleva miehen irvikuva siis nyyhnyyh itket täällä, että uhriudut kun naiset pakottaa sut lyömään itseltään silmät mustiksi. Voi jeesus...
mutta ehkä on parempi antaa hänen purkaa itseään.
Kirjoitelkoon pois patoutumiaan. Hänelle ei kenenkään kannata vastata mitään, koska hänen tarkoituksenaan on nimenomaan ärsyttää ja suututtaa ihmisiä.
Kyllä nuo hänen "pienet" mielipiteensä tänne mahtuu muiden joukkoon.
En osaa puolueettomasti sanoa, olenko selvinnyt tai miten hyvin, mutta olen järjissäni, ehjä ja lapsi on ehjä, tasapainoinen, eikä oireile. Ehkä voisin sanoa vain nöyrästi, että olen vain pelastunut.
Siltä, että joku vetää hiuksista minut vauvan sitterin yli maahan ensimmäisen kesälomapäivän kunniaksi, potkii jalkani vihertäville mustelmille ristiäisten alla tai kuristaa minua raskaana ollessani..
Tiesin, etten katso sitä elämää kauaa. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että lähde; elämä järjestyy, raha-asiat järjestyy, selviät kyllä. Usein vaan se väkivaltainen puoliso on kuitenkin melkein ainoa, mitä sinulla on.. Niin karmivaa kuin se onkin. Asia, minkä eteen olet taistellut, puolustellut, uhrannut aikaasi, nuoruutesi, rahasi, kotisi, perhesuhteesi, kaikkesi. Siitä on äärimmäisen vaikea lähteä.
Lupasin vauvalle mustelmaisena, että me vielä elämme arkea kaksin, kunhan äiti saa jostain voimaa lisää lähteäkseen. Odotin, että vauvan tuska herättäisi minun äidinvaistoni, toisi esiin ne viimeiset voimanrippeet kerätä tavarat ja hypätä tyhjän päälle.. Se oli niin hurjaa..; olla itse hajalla, tyhjän päällä ja vastuussa pienestä vauvasta..
Katkera? En usko olevani. Kiitollinen vain, että sain erään riidan jälkeen voimia kerätä tavarani ja hypätä täysin tyhjän päälle. Ja kiitollinen, että olen nyt tässä. Paremmassa tulevaisuudessani lapseni kanssa.
Kirjoituksesi sai kyyneleet silmiini. Kovan rääkin jälkeen sinusta henki nöyryys ja lempeys vielä.
Totta puhuit tuossa, kun sanoit, että usein se ajoittain väkivaltainenkin puoliso on melkein ainoa ihmissuhde, mitä olemassa on. Suhteeseen on pannut koko toivonsa, kaikki tekonsa ja sydänverensä. Ei siitä kykene kuin raastavan tuskan ja repäisyn jälkeen lähtemään. Ei ihminen ole tietokone, joita myös on monen tehoisia.
Siihen, että puoliso voi olla melkein se ainoa ihminen maailmassa, on eri syyt. Ainoa ON kallisarvoinen ja siitä pitää hädissään viimeiseen saakka kiinni. Heittäytymisestä johtuva yksinäisyyden pelkokin voi olla suurempi mörkö kuin jääminen. Tarvittais niitä tukiverkkoja, mutta jos niitäkään ei ole...
Väkivaltainen puoliso kun ei ole väkivaltainen päivät päästään, asiat ovat kärjistyneet aikaa myöten. Ajassa ja hyvissä hetkissä on kasvanut side, välittäminen, rakkaus. Syitä/puolustuksia ihminen aina hakee teoilleen tai tekemättömyydelleen, ei totuutta kannata kiistääkään.
Kun tapahtuu hirveitä, perusolemus ihmisellä kuitenkin on yrittää ymmärtää, antaa anteeksi, antaa mahdollisuus suhteelle, perheelle. Uskoo, että, kunhan keksii syyt ja keinot, voisi auttaa toista ja parantaakin ehkä, isensäkin. Kumpikin puoliso on henkisellä tasolla rikki näiden tekojen jälkeen ja sen tietää kumpikin, ellei ole oikasta psykoosista kyse. Myös väkivaltainen puoliso häpeää tekojaan, vaikka ei sitä näyttäiskään. Kun toinen puoliso ei lähde, hän ehkä myös tahtoo osoittaa toiselle ja itselleenkin, ettei suhde ole kevyt, kertakäyttöinen ja kyllä tietää, että tapahtunut on poikkeuksellinen vastamäki, mutta pyristelee ajatuksin "joskos vielä.... jos rakkaus kantaisi ja parantaisi, yritän vielä...vai yritänkö.." Tulevaisuus pelottaa niin kovasti.
Ei vaan ole olemassa ihmistä, joka menee yhteen toisen kanssa tullakseen pahoinkohdelluksi, jokainen on tahtonut rakastaa niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Unelmat on lujassa ja tiukasti kiinni ihmisen sydämessä
Itsesyytökset on myös aika monen pahoipidellyn mielessä: "Minä sanoin..., panin löylyä lauteille... heitin bensaa liekkeihin.... tein minäkin niin väärin..."
Sääli on sairautta sanoo joku, minä sanoisin, että hyvin luonnollinen tunne. Sekin pyytää odottamaan, vääntelee käsiään ja jarruttaa.
Jossain on jokaisen raja. Kun usko parempaan yhteiseen huomiseen kuolee, sisäinen puolustaja vaikenee ja vasta sitten itsesuojeluvaisto ja järki marssittavat eteenpäin. Se vaatii kovuutta.
Ne jotka ovat lähteneet, kun toivoa ei enää ole ja ovat selvinneet elämään paremmin tai huonommin, pinnalle koettelemusten jälkeen pärskineet lapset ehkä kainalossaan, ovat maailman paras esimerkki, toivo, voima sille toivottomalle, joka syöksykierteessä on. Tukiverkko, johon ei konkreettisesti voi heittäytyä, mutta tienviitta, kartta takaisin oikeaan elämisenarvoiseen elämään, uusi toivo, jonka varassa voisi uskaltaa.
Enkeleitä sinun ja lapsesi matkaan.
Enkeleitä meidän tiellä on ollutkin.
Vaikken haluaisi kohtaloon uskoa, näen monia hyviä asioita elämässäni nyt, mitkä todennäköisesti olisivat jääneet kokematta, elämättä ilman karmivia muistojani.
Erosta on muutamia vuosia aikaa.. Edelleen välillä muistan esimerkiksi elokuvan aikana asioita, jotka ovat olleet pimennossa vuosia. Ehkä mieleni on suojellut minua kaikilta niiltä synkiltä muistoilta, etten muista heti kaikkea.
Anteeksianto on lähinnä anteeksiantoa itselleen; osaan antaa anteeksi itselleni, että en lähtenyt heti ensimmäisten merkkien ilmaannuttua. Osaan antaa anteeksi lapseni vauva-ajan, jolloin voimani jakaantuivat myös omaan selviytymiseeni, henkisesti ja fyysisestikin. Annan anteeksi pitkät mietteeni vieläkin parisuhteestani, jolloin en näe enkä kuule mitään ympärilläni.
Katkeruudella ei pääse elämässä eteenpäin. Menetin parisuhteen, talon, taloudellisen vaurauden, eheän perheen (kuulostaapa kornilta..), itsetuntoni, nuoruuteni, ystäväni, vaikka mitä... Halusin vain tulla rakastetuksi, olla jotain ainutlaatuista, uskoa virheisiin, mutta ennen kaikkea parempaan huomiseen. Siksi en lähtenyt heti.
Ei ole ensimmäistä lyöntiä. Ei selkeää kuvaa mistä kaikki alkoi. On epämääräinen paha olo, välähdyksiä elämästä, mitä ei oikeasti minulle tapahdu. On valkoisia valheita, jälkien peittelyä, pitkiä mietteitä normaaliudesta, asioiden punnitsemista. Ennen kuin tarpeeksi pitkä aika on kulunut, ja näkee menneet asiat suoraviivaisesti ja näkee senkin, minne se viiva jatkuisi, jos ei lähtisi.
Monet kerrat yön pimeys peitti alleen päivän rohkeat päätökset lähteä. Kunnes kerran kävelin ulos itkien, päätin lähteä. Ei enää voisi huonommin mennä, tapahtui mitä tahansa.
Ja oikeasti; asiat järjestyy. Ilman rahaa, ilman tukiverkkoa, pienen lapsen kanssa.
Ei se helppoa ole, kaduttaa, mietityttää, tekisi mieli palata; niin paljon helpompaa kuitenkin on se arki entisellään kuin tuntematon tulevaisuus.
Jos et tee sitä itsesi takia, tee se lapsesi takia. Itseään ei osaa arvostaa siinä tunteiden sekamelskassa useinkaan, mutta lapsi antaa voimia tehdä järisyttävän suuria päätöksiä. Minkälaisen mallin haluat antaa lapselle elämästä, siitä mikä on oikein, mikä väärin? Minkälaiset muistot haluat antaa hänelle lapsuudesta? Mitä haluat hänen oppivan perhe-elämästä?
Sinä, joka luet ja mietit, miten jaksat lähteä, miten selviät; ihan oikeasti, Sinä selviät.
Tällä puolen on hyvä olla, henkinen hyvinvointi voittaa materian moninkertaisesti.
Voimia.
Siinä oli se pointti oli.
Lähtö on edessä, kun tuon hyväksyy, mitä sanoit: "Ei enää vois huonommin mennä." !!!
Kun pohjakosketus on, suunta on vain yksi.
Pintaan tai kuolet ja se mitä siellä tapahtuu, on sen ajan juttu. Asia kerrallaan.
Jos on niin tomera kidutettunakin, että helvetistä jaksaa taistella pois, pärjää varmasti maailmassa.
Uskoa itseen, uskoa elämään, ei elämä koko matkalla yhtä kivikkoa ole.
kiitos paljon teille kaikille!!! kirjoutuksenne auttoivat minua ymmärtämään perheväkivallan syitä ja siten myös omaa lapsuuttani! Kunnioitan suuresti teitä jotka ovat lähteneet väkivaltaisesta suhteesta kohti parempaa tulevaisuutta! oma äitini ei ole siihen koskaan pystynyt ja nyt kun itse olen perheellinen, nämä asiat mietityttävät minua vaikken väkivallan uhassa eläkään... Kiitos vielä että olette pystyneet kertomaan teille vaikeasta asiasta ja selvittäneet ajatuksiani! Hyvää kesää ja aina parempaa huomista teille! Te olette sen ansainneet!
vaikka erosta on vuosia aikaa, ja ympärillä on monia ihmisiä, jotka eivät edes uskoisi tarinaani, koska en ole "tyypillinen esimerkki" parisuhdeväkivaltaa kokeneesta naisesta, niin tämä palsta on ainoa, missä voin "jakaa" kokemukseni.
Puoli vuotta kirjoitin ensimmäisen kerran, ja itkin samalla.. Vaikka asiat ovat rankkoja, kokemukset ainutlaatuisia, eikä vertailtavissa, niin on parantavaa kirjoittaa ne; ikään kuin sanoa ääneen ja myöntää tapahtunut kirjoitetun muodossa.
Kiitos minunkin puolesta kaikille näitä lukeneille, kirjoittaneille, kysyjille ja vastaajille.
Voimia jokaiselle, joka sitä tarvitsee etsiessään parempaa elämää.
Toivottavasti osaan auttaa edes yhtä ihmistä valmistuttuani ammattiin, mikä painottuu traumatisoituneiden ihmisten auttamiseen.
Jos ei muuta, niin osaan nähdä edes jonkinlaista merkitystä sille, miksi juuri minä koin sitä mitä koin...; Jotta voisin seistä ehkä juuri sinun edessäsi, kun kerrot tarinaasi hätäsi keskellä.
Minä en sulje korviani silloin, kun tarina menee liian rankaksi, lupaan uskoa sinua. Ja lupaan auttaa parhaani mukaan.