Ihan vaan omaan kokemukseen perustuva kommentti, mutta...
Minä löysin oman kullan suomi24:n kautta. Kirjoittelin aika monenkin naisen kanssa niitä näitä. Tein semmoisen huomion, että ei 4 - 5 kirjeen perusteella saa ihmisestä minkäänlaista kuvaa. No – jos ihminen on hyvin epätasapainoinen, niin sen huomaa nopeasti. Jos jaksat kirjoitella vaikkapas 20 pitkää kirjettä ihmiselle ja saat yhtä monta takaisin, alat pikku hiljaa jo saada persoonasta käsityksen.
Jotkut paljastuivat persooniksi, joiden kanssa en olisi lähtenyt treffeille. Jotkut olivat tosi kivoja ja fiksuja naisia ja kirjoiteltiin paljon, mutta ei syntynyt kipinää - jäätiin ystäviksi.
Sitten kävi niin, että yhden naisen kirjeitä aloin odottaa ihan erikoisesti. Hänen kirjeistään jäi aina hyvä mieli. Aina kun häneltä tuli viesti, sydän lämpeni. Kuinkas ollakaan, tunne oli molemminpuoleinen. Ihastuimme kirjeitse, mutta ehdimme kirjoitella yli kuukauden, aluksi harvemmin, loppua kohden joka päivä, välillä useamminkin. Toki tavattiin sitten, ja tapaaminen vain vahvisti hyvää kuvaa, jonka toisistamme olimme saaneet – kirjeihastus syveni heti ihan oikeaksi tosielämän ihastukseksi. Nyt ollaan puoli vuotta seurusteltu ja olemme onnellisia.
Miksi siis roikun täällä netissä, enkä ole lämmittämässä kultaani? Noh, siksi, että ihastuimme vähän kaukaa toisiimme, välimatkaa on yli 200 km. Ehkä me vielä joskus muutamme ”vähän” lähemmäs toisiamme, mutta kun 2 aikuisella on omat elämät meneillään, ei niitä kuvioita ihan hetkessä muuteta.
Netistä voi siis löytää sitä itteensä. Olen lueskellut näitä valituksia vähän ja tahdon tässä esittää pari yleitä huomiota.
Kun tekee kriteerilistoja, ja pitää niistä kriteereistä kiinni, siinä voi käydä niin, että tulee kiinnittäneeksi huomionsa sen toisen ihmisen puutteisiin. Itestä tuntuu äkkiseltään siltä, että parempi olisi antaa positiivisille yllätyksille mahdollisuus – mitä ihastuttavaa jääkään huomaamatta, kun toisella silmällä tavailee sitä kriteerilistaansa?
Minusta se on vähän egoistisen ja epäkunnioittavan kuuloista, että heilutellaan semmosia vaatimuslistoja toisten edessä: ”jos et edes näihin kykene, et ole arvoiseni”. Kun kaksi semmoista osuttautuu keskenään treffeille, ei ennuste ole hyvä.
Huomasin myös naisten kanssa kirjoitellessani, että yleinen tapa on käydä nuo pakolliset 4 - 5 viestiä läpi, rynnätä treffeille ja palata kotiin tympiintyneenä, kun ei taaskaan tärpännyt. Toki sillä tavalla saa treffejä itselleen, mutta ei se metodina ole juuri parempi kuin mennä lähibaariin ja bongata joka viides ukko / akka sieltä. Tiedän tämän siksi, että tosiaan kirjoittelin monien naisten kanssa ja he kertoivat innosta hehkuen uusista treffeistään – ja purkivat seuraavana päivänä petymystään. Olimme tosiaan kavereita ja juttelimme myös treffeistä.
Itse en käynyt kenenkään kanssa treffeillä, kirjoittelin vain – jälkiviisaana voi sanoa, että fiksusti hoidettu. Mutta ei se ollut suunniteltua. Kuitenkin, mielestäni se meni onnekkaasti, että olin jo kirjeitse ihastunut ihmiseen, ennen kuin edes tapasimme. Vaikka treffit jännittivät, kaikki odotukset olivat positiivisia ja ainoa yllätys oli, että hän oli luonnossa just yhtä kiva kuin netissä.
Mitäs minä nyt yritän sanoa...noh, näitä ketjuja lukiessa tulee semmoinen olo, että ihmisten vaatimukset ovat ylimitoitettuja ja profiilien luominen ja lukeminen saa vastapuolen näyttämään lomakkeelta. Siitähän se huomo nettikäytöskin osin johtuu. Ehkäpä yritän tässä vaan puhua sellaisen vanhanaikaisen hitauden puolesta – seksiä saa nopeesti, ihmisen löytäminen on hidasta puuhaa, joka vaatii myös pikkasen nöyryyttä molemmilta.
Tästä nyt voi saada semmoisen kuvan, että minä täältä onneni kukkuloilta jakelen ylhäisiä neuvoja – kuva saattaa olla oikea :-). En tätä kuitenkaan tyrkytä kellekään ohjeeksi. Tahdoin vain kertoa, miten onnekkaasti meidän kävi, ja mihin se onni omasta mielestäni perustui.
Minä löysin oman kullan suomi24:n kautta. Kirjoittelin aika monenkin naisen kanssa niitä näitä. Tein semmoisen huomion, että ei 4 - 5 kirjeen perusteella saa ihmisestä minkäänlaista kuvaa. No – jos ihminen on hyvin epätasapainoinen, niin sen huomaa nopeasti. Jos jaksat kirjoitella vaikkapas 20 pitkää kirjettä ihmiselle ja saat yhtä monta takaisin, alat pikku hiljaa jo saada persoonasta käsityksen.
Jotkut paljastuivat persooniksi, joiden kanssa en olisi lähtenyt treffeille. Jotkut olivat tosi kivoja ja fiksuja naisia ja kirjoiteltiin paljon, mutta ei syntynyt kipinää - jäätiin ystäviksi.
Sitten kävi niin, että yhden naisen kirjeitä aloin odottaa ihan erikoisesti. Hänen kirjeistään jäi aina hyvä mieli. Aina kun häneltä tuli viesti, sydän lämpeni. Kuinkas ollakaan, tunne oli molemminpuoleinen. Ihastuimme kirjeitse, mutta ehdimme kirjoitella yli kuukauden, aluksi harvemmin, loppua kohden joka päivä, välillä useamminkin. Toki tavattiin sitten, ja tapaaminen vain vahvisti hyvää kuvaa, jonka toisistamme olimme saaneet – kirjeihastus syveni heti ihan oikeaksi tosielämän ihastukseksi. Nyt ollaan puoli vuotta seurusteltu ja olemme onnellisia.
Miksi siis roikun täällä netissä, enkä ole lämmittämässä kultaani? Noh, siksi, että ihastuimme vähän kaukaa toisiimme, välimatkaa on yli 200 km. Ehkä me vielä joskus muutamme ”vähän” lähemmäs toisiamme, mutta kun 2 aikuisella on omat elämät meneillään, ei niitä kuvioita ihan hetkessä muuteta.
Netistä voi siis löytää sitä itteensä. Olen lueskellut näitä valituksia vähän ja tahdon tässä esittää pari yleitä huomiota.
Kun tekee kriteerilistoja, ja pitää niistä kriteereistä kiinni, siinä voi käydä niin, että tulee kiinnittäneeksi huomionsa sen toisen ihmisen puutteisiin. Itestä tuntuu äkkiseltään siltä, että parempi olisi antaa positiivisille yllätyksille mahdollisuus – mitä ihastuttavaa jääkään huomaamatta, kun toisella silmällä tavailee sitä kriteerilistaansa?
Minusta se on vähän egoistisen ja epäkunnioittavan kuuloista, että heilutellaan semmosia vaatimuslistoja toisten edessä: ”jos et edes näihin kykene, et ole arvoiseni”. Kun kaksi semmoista osuttautuu keskenään treffeille, ei ennuste ole hyvä.
Huomasin myös naisten kanssa kirjoitellessani, että yleinen tapa on käydä nuo pakolliset 4 - 5 viestiä läpi, rynnätä treffeille ja palata kotiin tympiintyneenä, kun ei taaskaan tärpännyt. Toki sillä tavalla saa treffejä itselleen, mutta ei se metodina ole juuri parempi kuin mennä lähibaariin ja bongata joka viides ukko / akka sieltä. Tiedän tämän siksi, että tosiaan kirjoittelin monien naisten kanssa ja he kertoivat innosta hehkuen uusista treffeistään – ja purkivat seuraavana päivänä petymystään. Olimme tosiaan kavereita ja juttelimme myös treffeistä.
Itse en käynyt kenenkään kanssa treffeillä, kirjoittelin vain – jälkiviisaana voi sanoa, että fiksusti hoidettu. Mutta ei se ollut suunniteltua. Kuitenkin, mielestäni se meni onnekkaasti, että olin jo kirjeitse ihastunut ihmiseen, ennen kuin edes tapasimme. Vaikka treffit jännittivät, kaikki odotukset olivat positiivisia ja ainoa yllätys oli, että hän oli luonnossa just yhtä kiva kuin netissä.
Mitäs minä nyt yritän sanoa...noh, näitä ketjuja lukiessa tulee semmoinen olo, että ihmisten vaatimukset ovat ylimitoitettuja ja profiilien luominen ja lukeminen saa vastapuolen näyttämään lomakkeelta. Siitähän se huomo nettikäytöskin osin johtuu. Ehkäpä yritän tässä vaan puhua sellaisen vanhanaikaisen hitauden puolesta – seksiä saa nopeesti, ihmisen löytäminen on hidasta puuhaa, joka vaatii myös pikkasen nöyryyttä molemmilta.
Tästä nyt voi saada semmoisen kuvan, että minä täältä onneni kukkuloilta jakelen ylhäisiä neuvoja – kuva saattaa olla oikea :-). En tätä kuitenkaan tyrkytä kellekään ohjeeksi. Tahdoin vain kertoa, miten onnekkaasti meidän kävi, ja mihin se onni omasta mielestäni perustui.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mikä tai mitkä asiat teitä yhdistää, mikä oli se teidän juttu mihin ihastuitte toisessa? Hienolle kuullostaa. Onnea teille toivotan ja hyvää jatkoa =)
varmaan eniten ihan olemisen ihana helppous, se, että mieli on aina rauhaisa, kun olemme yhdessä. Toki monet konkreettiset jutut, molemmat ovat toistensa ihanne fyysisesti, seksissä teemme vahingossa aina oikein - emme ole toistaiseksi onnistuneet silläkään saralla kuin ihastuttamaan toisemme yhä uudestaan.
Mutta lähinnä - meillä on hyvä olla yhdessä, vaikka vain sohvaperunana. Toki me muutakin teemme, mutta jutun pointti ei ole tekeminen vaan oleminen.
Minkä palvelun kautta löysit oman kultasi? Olen kyllä törmännyt ihmisiin jotka on löytänyt netistä mutta s24 ei ole toistaiseksi kuulunut niihin palveluihin vaan on ollut jotain muita samalla periaatteella toimivia, jätä/lue ilmoituks juttuja.
...mutta mitä väliä sillä on? Suomi24 on vaan serveri - kovalevy jossain. Samanlaisia suomalaisia niillä kaikilla kovalevyillä on.
Höh. Palvelun nimi muuttuu - ihmiset, hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, niisä profiileissa on silti samaa suomalaista porukkaa...
jatkoja elämään. :)