En tiedä onko muilla "vanhoilla" yksinäisillä ihmisillä samanlaista ongelmaa, että vanhemmat ja sukulaiset jaksavat ihmetellä kun ei toinen ole vielä löytänyt kumppania elämäänsä vaikka on jo 30. Itse en tuosta kumppanin löytämisestä ole ottanut paineita. Alkanut vain ärsyttämään kun toiset jaksavat puuttua tuolla tavalla toisen elämään ovat sitten sukulaisia tai ei... asiahan voisi olla minulle kumminkin arka. Mietinkin vain, että pääseekö tällaisesta helvetillisestä painostuksesta koskaan eroon? Tajuavatko sukulaiset jossain vaiheessa lopettaa vai vieläköhän he jaksavat asiasta välittää vaikka toinen jalka olisi jo haudassa? Vai pitääkö tästä lähteä käymään Thaimaassa. Olisi myös kiva tietää joittenkin vanhempien mielipiteitä jos lapsi ei ole löytänyt kumppania vaikka on jo vanha, että mitä he siitä ajattelevat ja jaksatko painostaa lapsiasi asialla?
yksinäisen painostus suvussa
painostettu eläjä
81885
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minun elämistä ihmetellään tuon tuosta, kun en ole kuin muut, kun ei ole harrastuksia siis sellaisia joissa voisi vaikka tavata ihmisiä.
Mies pitäisi saada, mutta olen pettynyt tarpeeksi monta kertaa ja ole lopen kyllästynyt etsimään, tulee kohalle jos on tullakseen.
Onhan se välillä todella rasittavaa, kun sellaisetkin, joilla itselläänkään ei ole miestä, ovat huolissaan minun miehettömyydestä.
Mutta ei välitetä, eihän!
Näin se on mennyt kronologisesti minun kohdallani
- teiniltä kysyttiin silmää vinkaten, joko on poikaystävä katsottuna
- lukiolaistytöltä kysyttiin jo vähän huolestuneen oloisesti, eikö poikaystäviä ollutkaan, ja pari uteliainta kysyi salaa äidiltäni, mikä minua vaivasi
- huomautettiin ensimmäisiä kertoja, että olisi ruvettava käymään tansseissa (?), jos meinaa miehen löytää
- opiskelijatyttöä alettiin painostaa sillä, että kyllä mies pitäisi nyt löytyä, jos lapsia aikoo tehdä
- alettiin epäillä seksuaalista suuntautumistani ja ilmaistiin asia hyvin hyvin varovasti
- kaikkia sairauksia unettomuudesta päänsärkyyn diagnosoitiin sillä, että ne johtuivat miehen puutteesta
- kolmikymppiselle sanottiin ihan suoraan, että olis jo aika!
- kysyttiin reippaasti, olinko lesbo
- epäiltiin mielenterveyttäni (suom. huom.: luultiin hulluksi ja luonnevikaiseksi)
- neljääkymppiä lähestyessäni huomasin, että utelut alkoivat vähentyä, mutta silmien pyörittely jatkui
Nyt olen pikkuisen yli nelikymppinen, ja ihmiset olettavat automaattisesti, että joko olen viallinen tapaus tai sitten olen eronnut ja saattanut lapset maailmalle. Hämmästys on suuri, kun tai jos asioiden oikea laita paljastuu. En ole ikinä kertonut ihmisille orastavista miessuhteistani (liian aikaista) tai myttyyn menneistä, lyhyistä miessuhteistani (liian myöhäistä), joten ihmettelijöiden tiedoissa on tyhjiö.
Pahinta tässä on se, että jotkut ikivanhat ja vanhoilliset sukulaiset esittävät vanhemmilleni inhottavia kysymyksiä ja oletuksia asioistani. Totta kai vanhempani olisivat suoneet minun löytävän jonkun, muttei tämä asia heidän vastuullaan ole ollut koskaan. Onneksi sisarukseni ovat olleet tukevasti naimisissa jo pitkään, ja jälkikasvuakin on.
Olen kuullut joskus kommentteja, joilla ei yritetä lyödä minua ihan lyttyyn. "Se on niin älykäs, ettei kukaan uskalla ruveta sen kanssa," on sieltä parhaasta päästä. ;)
oli mielenkiintoinen lukea. Toisaalta osoittaa itseironiataitoa (tai mikä laji lieneekään) toisaalta kurjaa kun tälläisiä kommentteja joutuu kuuntelemaan. Viittaus tuohon itseironiaan on tarkoitetu positiiviseksi kommentiksi, minusta se on merkki siitä älykkyydestäsi.
Itse olen perheellinen, yli 40 v, mutta lähipiirissä on useampikin yli 40 yksineläjä. Koskaan en ole kysynyt miksi heillä ei ole kumppania, ehkä itsekseni miettinyt. Se kun ei vaikuta meidän väliseemme kanssakäymiseen mitenkään. Toki heille soisi myös jonkun joka tutustuisi heihin, koska ovat varsin viehättäviä ihmisiä.
Jo lapsuudessani totuin siihen, että vanhemmillani oli paljon yksineläjiä ystävinä, osittain varmaan siksi että itsekin olivat menneet vanhemmalla iällä naimisiin ja siihen astinen ystäväpiiri oli samansorttista. Eikä sitten muut menneetkään naimisiin.
Sun kohdallasi todellakin voi auttaa tuo kun sisaresi on naimisissa ja on jo lapsiakin. Sitähän vanhempani vain haluavat, että saisivat lapsenlapsia vaikka sitten vain toiselta. Oma elämäni kyllä etenee täysin samalla tavalla tuon omasi kanssa... mutta en ole koskaan ollut oikeastaan sairas ja ei ole tarvinnut mitään diagnooseja tehdä. Tuntuu kyllä päivittäin siltä, että pään sisällä joku pelaisi jalkapalloa. En osaa edes kuvitella millaista elämä olisi kun kaikki olisi kohdallaan ja ei tarvitsisi elää paineessa. Silti hymyillä täytyy aina vaikka kuinka vaikeaa olisi. Tiedän, että jossain vaiheessa tämä painostaminen loppuu tavalla tai toisella mutta silloin olen jo menettänyt parhaat vuodet elämästäni. Pitää toivoa, että utelut alkaisivat kohdallani myös vähenemään kun olen 40.
pitää muistaa tällaisissa asioissa
a) ei myönnytyksiä. jos joku kysyy kysy takaisin että mitäs mun yksityisasiat teille kuuluu.
b) jaa väärää tietoa. yhdelle kerrot olevasi homo/lesbo.
toiselle kerrot olevasi superuskovainen ja olet sitä mieltä että seksin ajattelukin on syntiä. ja harkitset luostariin menoa.kolmannelle voit kertoa olevasi sairas, sinulla on syöpä ja sinulta on poistettu kohtu.
voit kertoa että olet oikeasti synnyttänyt mutta olet antanut lapsesi pois.
Tuommoinen painostus sentään antaa myös ajatuksen siitä, että kohde voisi kelvata jollekulle, eli on oikeastaan ajatukseltaan positiivista.
Minulla, 31v mies, taas suku ei ole KOSKAAN kysynyt miksei minulla ole ollut tyttöystävää. Ei KOSKAAN. Eivät edes omat vanhempani.
Eipä tuosta voi päätellä, kuin että jokin niin selvä vika mussa on, että turha kysyäkään. :/ Ja noinhan asian on oltava, kun en ole koskaan onnistunut luomaan suhdetta, joka olisi kestänyt puolta vuottakaan, että olisin edes kumppania esitellyt vanhemmilleni tai mennyt jonnekin suvun tapahtumiin hänen kanssaan.
Kaikki vaan pitää sua niin selkeesti homona, ettei tarvi kysyäkään.
olen itse elänyt kauan sinkkuna ennenkuin löysin nykyisenmieheni. Sama painostus on ollut mun käytävä läpi kuin sinun ja muiden kirjooittajien. Itse olen edelleen jalka oven välissä, että josko palaisin sinkuksi takaisin ihan vapaaehtoisesti vaikka minulla onkin yhtienen lapsi ja avioliitto solmittuna lisäksi. Olen aika pitkälle yksineljyyden kanattaja. parempi elää taivasalla kuin tossun alla. Jos on huono parisuhde niin mikis rypeä siinä ja menettää itsekunnioituksensa kun voi elää yksin ja ihan rauhassa. Painnostuksesta ei vain pääse kyllä eroon sittenkään kun on se kumappani löydtty. Minun kohdallani ainakin alkoi järjestyksessä se, että milloin menette kihlohin, naimisiin, milloin lapsia ja kun oli raskaana niin jo jotkut vihjailivat siitä, että tee heti vaan toinen perään, ettäkun yksinkasvaneesta lapsesta tulee kaiken eriksi saanut ja itsekäs lapsi. Niin, että silleen. Mikä on seuraava painostusasia?