en enää tunne itseäni

ei milloinkaan. Lähde pois. Huonossa suhteessa ei kannata elää. Voit tietenkin rypistellä, räpistellä, kitkutella - ja varmasti suhteenne jatkuu ja oma olosi turtuu edelleen.

Mieti, kenelle ja mitä varten haluat elää elämäsi. Itsellesi? Poikaystävällesi? Suhteellenne?

Kaikkia vain ei ole luotu elämään rinta rinnan. Tapaat vielä sellaisen ihmisen, joka arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa sinua enemmän kuin nykyinen kumppanisi.

Ymmärrän sua paremmin kuin uskotkaan. Ja kirjoitan tätä samalla myös itselleni. Nyt katkaiset sen suhteen ja etsit itsesi. Otat takaisin sen, minkä olet jo melkein menettänyt.

Joskus se miksi olet tullut on enemmän sinä itse kuin se mistä lähdit.

Ehkä ongelma onkin siinä että nyt olet löytänyt itsesi muttet tiedä vielä mikä oikeasti olet?

mun 50 centtii.

Itse en ole koskaan pettänyt tai jättänyt. Kerta se olisi ensimmäinen kerta... mutta minua - edelleen - on se että toivon sen olevan myös viimeinen kerta.

En usko sanontaan : "Kerran pettää, aina pettää".

Uskon ennemminkin: "Aina väistämättä pettää väärää - oikeaa ei koskaan, ei kertaakaan".

Voi kuinka helppoa se olisi nyt minun sanoa sinulle että jätä se...mutta en voi...koska tiedän tuon tunteen niin tasan tarkkaan. Itse ollut reilu kolme vuotta yhdessä miehen kanssa joka ei todella anna niin paljoin kuin minä hänelle. Riitoja aina ja iänkaikkisesti ja useimiten samasta aiheesta. Ollaan asuttu yhdessä ja nyt opiskelen eripaikkakunnalla..mies ei edes harkinnut muuttoa mukanani, vaikka oli työtön eikä mikään muukaan estänyt. Olen miettinyt eroa niin kauan kuin jaksan muistaa. Mutta sitten tulee ne hyvät hetket jotka pyyhkii pois kaiken sen paskan mitä niskaani saan liian usein.
Tuota minulla ei ole enää että tuntisin jotain muuta kohtaan jotain..mutta sekin oli. Huomasin haaveilevani eksästäni, kunnes menin ja petin sen kanssa ja tajusin että kuvitelmat siitäkin miehestä oli vaan harhaluuloja. Pettäminen tuntui pahalta ensin mutta ei sitä enää muistele. Etenkin kun tuntuu ettei mieheni kuitenkaan välitä vaikka tietäisi. Tiedän että se välittäisi, mutta se on joskus sanonut ettei välittäisi. Sekavaa. On se myös sanonut ettei aio koskaan naimisiin tai hommata lapsia ja minä kuitenkin haluan. Juuri siinä kaksi syytä että minäkin sen tiedän että tämä ei kannata kun se loppuu joskus kuitenkin. Ei vaan ole niin helppoa jättää toista kun on tottunut siihen niin. Vaikka olisi kai se nyt helpompaa kuin taas vuoden kuluttua. Puhuttiin tästä sen kanssa pari viikkoa sitten ja sovittiin että yritetään nyt miettiä...hetken sekin yritti enemmän minua varten mutta nyt se on jo unohtunut.
En todella tiedä mitä tekisin. Tai tiedä mitä minun pitäisi tehdä...en vaan saa aikaiseksi.

Olisi mukava jutella lisää jonkun samoissa tunteissa kierivän kanssa..

hyvältä kun on muitakin samassa elämäntilanteessa.
olen ollut avoliitossa kymmenisen vuotta on yks lapsi ja vieläpä asunnonmaksut päällä.
on vaikeaa ja pelottavaa erota ,uusi elämä se olis vapauttava tunne ,ilma olis joka paikassa sillon raikkaampaa.
olen ahdistavassa suhteessa.en luota enää mieheeni...mieheni aliarvioi minua joka suhteessa ja kaikki muut näkee parempina...ei puhu mulle enää mistään asioista,vain kavereidensa kans...silti minun täytyy olla kaikille niinkun meillä menis suht´hyvin.tällä hetkellä on vaan niin vaikeaa erota en nimittäin ole mikään raharuhtinas,vaan pienipalkkainen miten sellaset eroaa,,täytyy olla vaan huonossa suhteessa ennen kuin lapsen kans köyhänä ja yksinäisenä.minulla on mennut itseluottamus myös aikalailla nollille tänä aikana ,,vaikeaa.
mutta vielä on toivoa niin kauan kun on elämää ,on mulla hyviäkin sioita elämässä olen terve ja pidän monenlaisista asioista joihin ei välttämättä tarvi miestä kaveriksi.

Kiitos vastauksistanne. Ne saivat minut ajattelemaan uudella tavalla ja oli myös lohduttavaa kuulla etten ole ainoa tässä tilanteessa.

Pettymykseksenne (?) täytyy todeta, että elän yhä kyseisessä suhteessa. Halu lähteä on suuri, mutta toisaalta olen menettänyt kaiken tämän miehen takia, eikä minulla olisi mitään ilman häntä.

Kaipaisin yhä lisää ajatuksianne. Miten rakentaa elämä tyhjästä?

varatkaa enemmän aikaa toisillenne, läheisyyttä, olemista, tekemistä ja PUHUKAA asioista pehmeään äänen sävyyn. Käykää vaikka yhteisellä matkalla. Kyllä se siitä.

Mullakin on juuri nyt vaikea päättää lopullisesti, lähdenkö tästä asumuseroon, vai mitä vielä jaksaisi yrittää. 11 vuotta on asuttu yhdessä, viimeset 4 vuotta oltu naimisissa. Alussa rakastin oikeasti ja palavasti. Sitten on kehitytty eri suuntiin. Mä oon saanu viime vuodet hoitaa yksin molempien raha-asiat, maksut, kirjanpidot ja paperihommat, oon ollut aina itsenäinen ja osaisin olla ja asua yksinkin. Mä olisin se vahvempi, jos mä lähden, enkä tiedä mitä luuserimieheni sitten tekisi yksin. Ongelmat: Mies ei laske rahoja ja tuhlaa enemmän kuin mä ja käyttää munkin tuloista osan omiin harrastuksiinsa. Tähän en enää suostu, viikko sitten tajusin hankkia kummallekin oman tilin, ja yhteinen tili suljetaan. Pakotan miehen siis ottamaan omat asiansa aikuisen tapaan omaan hallintaansa. Mies on nureissaan ja suostuu juuri ja juuri yhteistyöhön tiliasiassa. Yhteistyön pitää kuitenki sujua tästä lähin, jotta saadaan riidoitta asumiskulut maksettua oikeudenmukaisesti tasan puokkiin. Toinen ongelma on emotionaalinen ja asenneongelma. Itse olen kehittynyt aina vahvemmaksi ja positiivisemmaksi, mies on pessimisti ja ärtyisä ja millon mistäkin pikkujutusta päivittäin raivoissaan. Mua se rasittaa. Mä haluan kokea elämäniloa ja sitä en pysty enää jakamaan mieheni kanssa. Oon löytäny uusia ystäviä ja huomannu, että useimmat normaalit ihmiset on positiivisia ja voin jakaa kavereiden kanssa enemmän asioita rehellisellä tavalla kuin mieheni kanssa. Oon myös löytäny miespuolisen rakkaan sydänystävän, ja mä myönnän, että olen kovasti provosoinu miestäni loukkaantumaan siitä, kuinka pyörin tän parhaan ystäväni kanssa. Emme ole olleet intiimisti, mutta sekin on pettämistä, että mä huomaan tällä hetkellä olevani kiintynyt ja suoranaisesti rakastavani yhtä tai useampia henkilöitä enemmän kuin miestäni. Olen ollu vastoin entisiä tapojani ulkona ystäväpiirissä tuulettumassa ja pitkään kapakassa ja tutustunu elämään ja ihmisiin ja elämäntarinoihin, ja tietysti mies on myös loukkaantunu tästä vapaudesta, jonka olen itselleni ottanu. Eli hän ei kestä mun itsenäistymistarvetta joka on ehkä eron tarve. Sen tajuaminen teki kipeää, että huomasin olevani enää vain onneton mieheni luona. Harhailin yksin yöllä kaduilla kun en halunnu mennä kotiin näkemään miestäni, ahdisti niin perkeleesti, ja kävin lääkäripäivystyksessä juttelemassa. Haluaisin puhua, mutta mies äyskii vain eikä suostu keskustelemaan yhdestäkään ongelmasta. Itse olen rauhalliseti kertonut useita kertoja, miks mun on paha olla ja mitä oon tekemässä, mutta mies ei tähän kommentoi niin mitään. Eristäytyy täysin ja jättää mut yksin hoitamaan kriisini monologina. Se, ettei mies näe keskustelun tarvetta, kertoo ehkä sittenki sen, ettei hän oikeesti välitä, vaikka mä lähtsin. Toisaalta mä oon mieheni ainoo tuki ja turva ja hän on aika avuton ilman mua, ja hän on sanonu rakastavansa mua edelleen, kunnes nää ihan viime riidat alko. Mä en enää rakasta enkä tiedä voiko tämä koskaan korjaantua. Kunnioitus on tiessään ja luottamus. Otanko mä nyt sitten sen asunnon ja lähden kokonaan ja alan jakaa kamoja ja mööpeleitä? Hirvittävän rankkaa se tulee olemaan joka tapauksessa ja tottakai kaikki pelottaa, ja pelottaa kohdata miehen reaktio sitten kun se vihdoin joskus räjähtää ilmoille. Mutta keskustele tässä nyt sellasen kanssa, jolta ei irtoo kuin myrkyllinen katse enää eikä sanaakaan. Musta vaan tuntuu että mä olisin onnellisempi jos mulla olis oma kämppä ja oma vapaus, siihen on kova tarve. Ja silti... ne kaikki 11 vuotta ja koko yhteinen arki... kamalan raskasta tällainen. Oikeestaan lähtöpäätökseni on jo tehty, niin pitältki että uskalsin murtaa kulissin ja kertoa perheelleni, että meillä on kriisi ja lähes ero tulossa. Ja silti pelottaa alottaa konkreettisesti.
Sympatiani kaikille jotka pyörii juuri samanlaisessa sopassa - rukoilen, että eteemme tulee lopulta selkeä ja oikea päätös.