Olen ollut n. 4 vuotta rakkaussuhteessa, josta 2 v kihloissa ja reilu puoli vuotta naimisissa. Lapsistakin ollaan puhuttu, kunnes yhtäkkiä mieheni otti takapakkia ja halusi aloittaa ehkäisyn uudellen. Saattoi kokea tilanteen painostavaksikin. Päätimme jatkaa ehkäisyn kanssa ja seksielämämme on antoisaa, ja tuntuu paranevan vain. Ongelmaksi on muodostunut rakkauden tunteiden katoaminen ja ahdistus. Mieheni puhui minulle tästä yhtäkkiä n. kuukausi sitten. Tämä pelästytti minut ja alkoi ahdistaa. Sanoin että annan hänelle tilaa ja olemme muutamia päiviä majailleet erillämme. Häntä tuntuu ahdistavan yhteisessä asunnossamme, vaikka emme riitelekään, yritämme aina välillä puhua tästä (ehkä minun ajatuksestani) mutta silti hän valittaa, että jotain puuttuu ennen kauniista suhteestamme. Hän on ahdistuneen oloinen, tehnyt paljon töitäkin yrityksessään. Nyt tilanne alkaa ahdistaa minuakin ja tuntuu, että itsekin on kadottamassa tunteensa, johtuisiko pelosta? Pelästyin niin paljon, että jos mies lopettaa suhteen. Meillä on ollut myrskyisää, mutta tunteita ei ole ikinä puuttunut ja meillä on ollut hauskaa. Olemmeko molemmat lukossa ja mikä voisi auttaa ? Haluaisin kokeilla pariterapiaa mutta mieheni ei ehkä halua. Miehestä tuntuu, että seuraan hänen tekemisiään mustasukkaisena. Hän on salannut minulta joitain menojaan peläten minun mustasukkaisuuttani ja asia selvisi ja rikkoi molempien luottamusta toiseen. Mitään pettämistä ei ollut kyseessä. Voi olla hidasta saada luottamus takaisin, mutta onnistuuko se vielä, kokemuksia ? Hänestä tuntuu että kyttään häntä, minä taas olen yrittänyt rauhoittua ja antaa hänen olla mahd. paljon omissa oloissaan. Olen puhunut hänelle, että koitan päästä mustasukkaisuuden tunteista eroon ja aloitin terapiankin jo. Uskon silti meihin, mutta kotona olo on alkanut ahdistaa. Mikä neuvoksi ?
tunteet takaisin ?
rakkauden tunne takaisin ?
4661
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et kerro muusta elämäntilanteestasi kuin parisuhteenne kestosta, esim. mitä teette, minkä ikäisiä olette... Voisiko kyseessä olla jokin muu ulkoinen tekijä, joka aiheuttaa stressia miehellesi, minkä hän sitten purkaa tyytymättömyytenä parisuhteeseen?
Rakastuminen ja siihen liittyvä huuma - endorfiinimyrsky - kestää tutkimusten mukaan n. 2 vuotta, ja jos sinä aikana rakastuminen ei muutu syvemmäksi tunteeksi (rakastamiseksi, kunnioitukseksi, kumppanuudeksi, yhteenkuuluvuuden tunteeksi..), voi tuntuakin siltä että tunteet loppuvat. Sellaisessa tilanteessa elämyshakuinen nykyihminen usein nostaa kytkintä ja häipyy - kun ei "tunnu enää miltään".
Lapsen lisääminen parisuhteeseen on aina kriisi. Joillekin positiivinen ja yhteenkuuluvuutta lisäävä, joillekin taas negatiivinen ja pelottava asia. Monilla miehillä tuntuu nykyisin olevan yhä vaikeampaa haluta isäksi, pelkäävät vaikka mitä, vapauden menetystä, nuoruuden katoamista, vastuuta jne. Joskus tämä saattaa liittyä ikäkriiseihin, esim. ns. kolmenkympin kriisiin, kun mies tajuaa ettei olekaan enää teinipoika (tämä muuten toistuu sitten 40-vuotiaana...:(). Silloin kokemukseni mukaan muutenkin tuntuu siltä, että mies haluaa ottaa etäisyyttä.
Kenen idea naimisiinmeno oli, yhteinen, sinun, hänen? Se on kuitenkin sitoumus siitä, että halutaan olla yhdessä "myötä- ja vastoinkäymisissä". Se tarkoittaa myös sitä, ettei anneta periksi yrittämättä korjata tilannetta. Mielestäni silloin, kun tuntuu siltä että ollaan kasvamassa erilleen, ei missään nimessä pidä hakea etäisyyttä jos asialle jotain haluaa tehdä. Päinvastoin, pitäisi yrittää löytää mukavia tapoja viettää aikaa yhdessä ja saada tunteet taas heräämään. Nostalgiaa, nostalgiaa... En jättäisi häntä hautomaan synkkiä ajatuksia parisuhteestanne, mutta toisaalta ongelmien yhteinen vatvominenkaan ei välttämättä paranna tilannetta. Teidän pitäisi löytää jostain se rentous millä olla yhdessä ja viihtyä ilman painostavia ja ahdistavia tunteita. Mitä teittekään seurusteluaikana, mikä oli mieluisin ajanviettotapanne yhdessä parina? Miten ilahdutit häntä suhteenne alussa? Millä hurmasit hänet?
Hei,
kiitos viestistä. Itse olen 29v, mieheni 27v. Miehelläni on oma yritys ja kova "draivi" viedä sitä ja muitakin asioita eteenpäin elämässä. Osaltaan tunnustan, että hän on elämyshakuinen ihminen.
Kihlaus ja naimisiinmeno ovat olleet yhteisiä päätöksiä, samoin 3 vuoden yhteinen asuntolaina. Myös lasten hankkiminen on tähän asti ollut molempien toiveena.
Minunkin mielestäni avioliittoon ei mennä suinpäin ja varsinkaan, jos asia on näinkin tuore. Minusta ihmiset kyllä voivat myös muuttua ja suhteen ongelmat korjata. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Että voisi katsoa ennen kuin katua.
Toivon sydämestäni että se rentous löytyisi ja meillä olisi hyvä olla yhdessä.
Tunnistin tuosta melkein itseni... Olen kolmekymppinen mies ja olen ollut vastaavassa tilanteessa. Olen jonkinlainen "työnarkomaani", eli otan paljon vastuuta työstäni ja teen töitä monesti liikaakin. Kun töissä on kiirettä, niin pääni on usein kireällä ja stressaantunut ja käyttäydyn joskus tosi kummasti parisuhdeasioissa. Yhdessäolo voi ahdistaa ja mikään ei tunnu hyvältä. Yleensä riitely ja sitä seuraava pahan olon purkautuminen ja itku ovat auttaneet siihen tilanteeseen.
Missään nimessä ei kannata erota, vaan kannattaa etsiä yhdessä jokin keino, että miten miehesi voi purkaa stressin pois mielestään. Firmastaan innostuneena hän ei välttämättä edes tajua stressaantuneensa. Ehkä hän tajuaa sen vasta kun palaa loppuun, mutta asioita ei saa päästää kehittymään siihen tilanteeseen. Valitettavasti en osaa neuvoa hyviä stressinpoistovinkkejä. Kannattaa kysäistä niitä terapeutilta tai joltain muulta, joka on perillä asioista.
Kyllä on mahdollista saada tunteet takaisin! Itselläni takana rankka kevät, ylä- ja alamäkiä riittänyt. Minun elämänkumppanille tuli ahdistus parisuhteeseen ja halusi välimatkaa ja hänelle sen soinkin vaikkakin se tuntui pahalta, ja lähdimme hetkeksi erieille elämään omaa juttua omilla tahoillamme vaikkakin yhteyksiä pidimme ja toisiamme näimme.
Ne kaikki tapahtumat sattuivat, enemmän minuun kuin häneen, mutta kestin ne koska uskoin ja luotin ja rakastin. Viimeisin kolahtaminen ja sattuminen minuun iski niin että hän näki reaktioni, ja häneen sattui ja paljon. Mutta silloin hän tajusi jotain ja nyt olemme takaisin kaikkien näiden reilun puolen vuoden tapahtumien jälkeen. Ja se tunne löytyi, meillä se vaan vaati paljon kipua ja kärsimystä ennen kuin toinen osapuoli sen tajusi, mutta nyt molemmat onnellisia jälleen!
En toki tarkoita että onnesta pitää kärsiä mutta jos sen haluaa saavuttaa siihen on uskottava ja sen eteen tehtävä töitä! Meillä ei vaan näyttänyt olevan muuta mahdollisuutta..