olen tavannut muutama kuukausi sitten elämäni miehen, näin luulen ja hän sanoi tavanneensa minussa elämänsä naisen. kerrankin hänen on hyvä olla jonkun ihmisen lähellä, sain kuulla. nyt en tiedä onko koko ongelmien rypäs vain minun tyhmän tyttöpääni sisällä. näemme kerran pari viikossa vaikkakaan välimatkaa ei ole kuin 40 km, mutta työmme menevät todella ristiin; hän lähtee aamuyöllä ja minä tulen illasta kotiin, näkeminen siis keskittyy viikonloppuihin, jolloin taas en aina saa olla yhtään niin paljon kaksin hänen kanssaan ilman että pitää käväistä baarissa tai nähdä kummankin kavereita. kaiken lisäksi hänellä on pari vuotias poika. ymmärrän toki ja on kauhean ihanaa, että mies tahtoo olla poikansa kanssa paljon, mutta hänpä joutuu olla paljon myös silloinkin kun olisi itsellä muita suunnitelmia ja ihan vain siksi että entinen tyttöystävä kiristää tapaamisoikeuksilla. ja jos asian veisi viranomaisille ei miehelläni olisi historiansa takia mitään saumaa. no, jokatapauksessa, tuohon tapaamiseen liittyen tyydyn oikeasti aika vähään kun kerta en itsekään ole sellainen että jaksan jatkuvasti nähdä toista mutta sitten tahtoisin että minulle silti soiteltaisiin edes säännöllisemmin. nyt sekin jää hyvin vähään, muutamaan kertaan viikossa tai sittenkun olen lähettänyt kiukkuisen viestin... tuntuu tyhmältä, tuntuu siltä että tämä mies tuli ja mursi kaikki ne muurit joita edellisen ruman suhteelta pari vuotta olen rakennellut, sai minut rakastumaan itseensä ja jätti kärvistelemään tulelle. onko hän sitten ihan pelimies ja minä tyhmä nuorempi naikkonen joka antaa pompottaa itseään. ähäkutti. älkää nyt kuitenkaan ymmärtäkö väärin, yhteinen aikamme on taivaallista, paljon rakkaudentunnustuksia ja osoituksia, ennenkaikkea kumpikin on todennut että toisen kanssa on niin hyvä olla ja että tähän näin, toisen syliin voisi jäädä loppuiäksi. ollaan puhuttu yhtesestä asunnosta ja elämästä, tavattu toistemme ystävät ja perheet. silti tuntuu ettei jaksa ajatella aina jokaikinen hetki toista, tuntea ettei elämää ole ilman häntä. minä itse sanoin suhteemme alussa, että otetaan todella hitaasti. nyt haluaisin olla hänen kanssaan koko ajan. onko tämä ongelma nyt lainkaan. huokaus.
onko sellainen suhde sitten mitään, missä heti toisen luota lähdettyään ryhtyy miettimään näenköhän tuota enää koskaan, on henkisesti valtavan rasittavaa taistella aina siitä seuraavasta mahdollisuudesta olla toisen kainalossa. eikö tällästen asioiden pitäisi tapahtua luonnostaan?? ja eikö hän todella rakastaessaan etsisi minulle sen pienen ajan elämästään tavata tai edes soittaa hieman useammin?
onko sellainen suhde sitten mitään, missä heti toisen luota lähdettyään ryhtyy miettimään näenköhän tuota enää koskaan, on henkisesti valtavan rasittavaa taistella aina siitä seuraavasta mahdollisuudesta olla toisen kainalossa. eikö tällästen asioiden pitäisi tapahtua luonnostaan?? ja eikö hän todella rakastaessaan etsisi minulle sen pienen ajan elämästään tavata tai edes soittaa hieman useammin?
Vastaukset 11
Vanhimmat
tilanteenne on sellainen, että teillä on keskenänne erilaiset käsitykset ja mielikuvat siitä mitä parisuhde tarkoittaa. Tämä on hyvin tyypillistä.
mielelle parisuhde tarkoittaa ehkä sitä, että sinä "olet hänelle käytettävissä" hänen ehtojensa mukaan silloin ja sillä tavalla, kun hän haluaa.
sinä taas näet parisuhteen tiiviimpänä, tasverttaisena ja vuorovaikutteisena suhteena, jossa huomioidaan toinen toista päivittäin.
lisäksi jos miehelle on baarit ja kaverit tärkeitä, niin hän ei ole sitä "turvallista perheenisä-tyyppiä", jota sinä selkeästi kaipaat.
asetu kaverisi ja hänen lapsen väliin, älä aseta kaveria siihen tilanteeseen, että pitäisi valita sun ja lapsen väliltä, nimittäin se ei olisi reilua ja kostautuu varmasti jossakin vaiheessa.
Jos kerran muuten teillä menee mukavasti, etkö voisi keskustella miehen kanssa ja koittaa löytää ratkaisua?
Jos kerran homma tuntuu hyvältä, ole kärsivällinen ja nauti siitä mitä on, jos kerran kyseessä tuntuu olevan sun elämän mies.
pitäisi selvittää asiat selkeästi ja suoraan likan kanssa.
näin se vain on.
miehen kanssa.
joka tapauksessa,
epämääräiset pelisäännöt luimistelu ei kannata.
ei alussa.
ei pitemmän päälle.
ei koskaan.
hmmm... pitäisi päästä itekin elämässä eteenpäin jollain lailla. ajattelin noudattaa tuota samaa kaavaa.
jos et pysty toimimaan reilusti, jätä kaveri rauhaan. päästään kaikki helpommalla.
agressiivisesta sävystä.
on alkanut ärsyttää vain yksi juttu tänään, mutta kuitenkin.
juttuja ollut koko aamupäivän mielessä, mutta osaltani pointti kai jo tehty selväksi.
kiitos näistä vastauksista. joo todellakin sitä olen itsekkin sanonut miehelle että ymmärrän ja niin sen pitääkin olla että lapsi tulee ehdottomasti ensin:) kivaa olisi vaan tuntea olevansa edes hyvä kakkonen :) mutta eiköhän tämä taas tästä lähde etenemään jollain tavalla.
täytyy vaan harrastaa tiivistä miettimistä hetki ja ruveta sanoista tekoihin kun jokin päätös syntyy..
tuttua tekstiä. itselläni tuli ero n. 6 vuotta sitten. jäin yksinhuoltajaksi. tapasin vahingossa ihan muutaman kuukauden kuluttua mukavan miehen (ei pitänyt eron jälkeen ketään ottaa pitkään aikaan.)
mies oli myös eronnut ja yksinhuoltaja, kolme lasta. teki reissuhommia ja paljon siis töissä. tapasimme varmaan ensimmäiset puoli vuotta vain viikonloppuisin, silloinkin lasten kanssa usein. oli myös niitä viikonloppuja, kun kummankin laspet olivat samaan aikaan exillämme..oi sitä juhlaa.
soittelimme kylläkin toisillemme joka ikinen ilta ja sen kyllä huomasi puhelinlaskuistamme..heh. nyt olemme asuneet saman katon alla 4 vuotta..me ja 5 lastamme. kaikki on mennyt ihan mukavasti, pienestä alkukankeudesta huolimatta.
meidät vihittiin 29.6, eli näin mukavasti meneepi. lapset ovat lähdössä kaikki samaan aikaan 2 viikoksi toisille vanhemmilleen ja meillä loma....lähetään autolla kiertämään ympäri suomenmaata...käydään asuntomessuilla ja joka puolella. se on ollut joka kesäinen perinne, kun ollaan saatu olla viikko tai kaksi kahden...
onnea teille....
Kuulostaa raastavalta,mutta silti kaikin puolin positiiviselta. Olette loppujen lopuksi tavanneet vasta vähän aikaa sitten. Luulen kyllä, että mies on sinusta todella kiinnostunut, mutta sillä välillä kun häntä "odottelet", koita tehdä paljon asioita omien kavereidesi kanssa yms (vaikka onkin ehkä vaikeaa kun suunnittelee tekevänsä niitä rakkaansa kanssa). Olen ihan varma siitä, että jos mies sinut haluaa,hän ottaa jossain vaiheessa askeleen eteenpäin. Teillä on kuitenkin tunteita, jotka varmaan jaksavat odottaa ja harvemmin näkemisestä voi pidemmän päälle olla hyötyä. Onnea.
Itse kamppailin tässä muutama kuukausi saman asian kanssa. Tuo tuska uudelleen näkemistä kavoi mieltäni pahasti, itkin useast asian takia.
Päädyin lopulta ratkaisuun, etten jaksa enää ja olen miehelle vain varalla tai korvikkeena. Sillä en tiedä onko tyhmää, mutta luulisi tosiaankin, jos toisesta oikeasti välittää, että haluaisi vietää yhteistä aikaa toisen kanssa. Itse en kestänyt sitä tuskaa, olla näkemättä. Tein ratkaisun ja jätin miehen.
Ehkä tein väärin, mutta miksi olla suhteessa, jossa itsellä on paha olla ja asiat vaivaavat mieltä?
Että älä kanna kaunaa siitä edellisestä rumasta suhteestasi. Jos se sinun eksäsi ei ollut vain sinun arvoisesi. Kannattaa rohkeasti lyöttäytyä yhteen jonkun kanssa. Vain siten voi tietää..