Olen täysin kyllästynyt appivanhempiini ja varsinkin anoppiini. En ole koskaan missään erikoisen hyvissä väleissä heidän kanssaan ollutkaan, mutta lapseni syntymän jälkeen kaikki on muuttunut entistä kamalemmaksi.
Appivanhempani ovat alkoholisteja, vaikka eivät sitä myönnäkään. Juovat joka päivä ja arkisinkin niin paljon, että muisti menee. Ovat hirveän täynnä itseään ja kehuvat aina omia lapsiaan/tavaroitaan/tekojaan ja mollaavat muita.
Olen nyt jonkin aikaa jo miettinyt, että en tiedä jaksanko enää mieheni kanssa, koska appivanhemmat ovat niin suuri rasite suhteellemme. Heidän näkemisensä tekee minut tavattoman ahdistuneeksi ja surulliseksi ja kadun syvästi, että he ovat lapseni isovanhemmat.
Mieheni ymmärtää minua kyllä, mutta ei halua sulkea vanhempiaan pois elämästämme eikä uskalla heille myöskään mitään sanoa.
Lapseni ristiäisissä anoppini oli aivan hirveä. Minun puoleni sukulaiset olivat aivan järkyttyneitä anoppini käytöksestä ja ihmettelivät suuresti miten kestän häntä, sillä hän oli niin loukkaava ja ylimielinen. Esitin toki urheaa, mutta sisälläni kuohui. Totuus on, että en tiedä kestänkökään häntä enää.
Oikeastaan en tiedä mitä tehdä. Jatkanko elämääni vain näin vai yritänkö jotenkin muuttaa sitä. Jotenkin tuntuu, että tälläisenä en tule jaksamaan enää kovin kauaa. Toisaalta olisi väärin erota miehestänikään, sillä ei hänkään ole vanhempieen valinnut.
Jos saisin kääntää aikaa taakse päin, niin voisi hyvin olla, että en ikinä alkaisi edes seurustella mieheni kanssa.
Appivanhempani ovat alkoholisteja, vaikka eivät sitä myönnäkään. Juovat joka päivä ja arkisinkin niin paljon, että muisti menee. Ovat hirveän täynnä itseään ja kehuvat aina omia lapsiaan/tavaroitaan/tekojaan ja mollaavat muita.
Olen nyt jonkin aikaa jo miettinyt, että en tiedä jaksanko enää mieheni kanssa, koska appivanhemmat ovat niin suuri rasite suhteellemme. Heidän näkemisensä tekee minut tavattoman ahdistuneeksi ja surulliseksi ja kadun syvästi, että he ovat lapseni isovanhemmat.
Mieheni ymmärtää minua kyllä, mutta ei halua sulkea vanhempiaan pois elämästämme eikä uskalla heille myöskään mitään sanoa.
Lapseni ristiäisissä anoppini oli aivan hirveä. Minun puoleni sukulaiset olivat aivan järkyttyneitä anoppini käytöksestä ja ihmettelivät suuresti miten kestän häntä, sillä hän oli niin loukkaava ja ylimielinen. Esitin toki urheaa, mutta sisälläni kuohui. Totuus on, että en tiedä kestänkökään häntä enää.
Oikeastaan en tiedä mitä tehdä. Jatkanko elämääni vain näin vai yritänkö jotenkin muuttaa sitä. Jotenkin tuntuu, että tälläisenä en tule jaksamaan enää kovin kauaa. Toisaalta olisi väärin erota miehestänikään, sillä ei hänkään ole vanhempieen valinnut.
Jos saisin kääntää aikaa taakse päin, niin voisi hyvin olla, että en ikinä alkaisi edes seurustella mieheni kanssa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tarinasi oli kuin minun kertomanani. 10 vuotta minä jaksoin tuota haukkumista ja mollaamista, sitten tuli mitta täyteen. Ei kukaan ihminen tuota kestä lopun elämäänsä. Sen verran pitää omanarvontuntoa olla.
Minäkin yritin olla väleissä, kun he kerran ovat mieheni vanhemmat, mutta jos suhde on vain toisen mollaamista, niin ei silloin tarvitse olla väleissä.
Minä pyysin anoppia keskustelemaan asioista, jos sillä olisi saanut asiat korjattua, mutta sain vain haukkumisryöpyn niskaani. Silloin miehenikin vihdoin ymmärsi, että ei tämä asia etene parempaan. Laitoimme sitten välit poikki. Ymmärsimme, että isovanhemmilla on paha asennevamma, millä minä en voisi mitään.
Rakastan aviomiestäni enkä ole hänestä luopumassa. Hän on nyt itse luopunut vanhemmistaan, koska ei hänkään voi asennevammalle mitään. Meillä on lapsia, mutta isovanhempien alkoholiongelman vuoksi välit heidän kanssaan ovat hatarat muutenkin.
Sinun pitäisi jutella miehesi kanssa kunnolla ja puhua ahdistuksestasi. VOit hyvin myös käydä psykologilla, se varmasti myös helpottaisi olotilaasi. MInä olin myös hyvin ahdistunut jokaisesta isovanhempien vierailuista ja en kyennyt aina tulla edes heitä tervehtimään, kun kauhuissani mietin, mitä saan taas tänään kuulla.
Rohkenisitko kysyä anoppiasi keskustelemaan asioista kanssasi? Jos hän ei ala vaan saat sinäkin haukkumisryöpyn niskaasi, niin sinun täytyy vakavasti puhua miehesi kanssa, että et jaksa tätä tilannetta ja välit on parempi panna poikki.
Minä olen voinut todella mainiosti välien mentyä poikki. En ole katunut hetkeäkään. Meillä parisuhde voi todella hyvin ja isovanhemmat ovat vain harvoin mielessä.
Elä alistu vaan pane vastaan!
Voi olla julmaa vaatia miestäsi laittamaan välejä poikki vanhempiinsa vasten tahtoaan, mutta sinä voit kyllä mielestäni kieltäytyä tapaamasta heitä täysin ymmärrettävistä syistä.
On todella hyvä idea ensin nostaa kissa pöydälle ja yrittää puhua vakavasti anoppisi kanssa, kuinka hän näkee suhteenne tulevaisuuden, jos aikoo jatkaa mollaamistasi miehesi, sukulaistesi ja lastesi edessä...
Jos et halua puhua hänen kanssaan kasvotusten kirjoita kirje ja anna miehesi lukea se ennen kuin lähetät sen, että hän voi seistä tukenasi kun saat vastauksen (tai siis jos anopilla on tarpeeksi munaa katsoa peiliin ja vastata sinulle).
Ei muuta kuin voimia ja jaksamista valitsemallesi tielle!
PS. Älä rankaise miestäsi hänen äitinsä takia!
viheliäisen anopin rikkoa teidän suhdettanne!! Jos miehesi ei osaa äidilleen mitään tehdä, niin sinä voit sen tehdä: katkaiset yksinkertaisesti välit; et mene kylään, et vie lasta sinne, et vastaa hänen puheluihinsa. Miehesi saa luvan vastata mahdollisiin kyselyihin, että mikä on. Mutta pidä kuitenkin huoli, että olette miehesi kanssa samalla puolella. Tämä on sota, jota ei todellakaan kannata hävitä - ethän siis anna anoppisi voittaa eroamalla hänen pojastaan? Hyvää jatkoa! :)
Minä näen tässä miehesi olevan vaikeimmassa välikädessä. Hän tuntee vastuuta ja huolehtimisen tarvetta vanhemmistaan (se ei ole sama kuin katkaisematon napanuora), lisäksi hän joutuu ymmärtämään ja tukemaan sinua. Miten hän jaksaa tämän ristipaineen?
Kun en tunne tilannetta ja muiden tunteita, en osaa antaa konkreettisia ratkaisuehdotuksia. Jos hän rakastaa sinua ja lastasi (niin kuin häntä nimitit), saat hänet varmaan valitsemaan sinut ja hylkäämään vanhempansa, mikäli niin haluat. Ratkaisisiko se ongelmasi, vai onko se kuitenkin muualla? Ehkä miehen tunteet sinua kohtaan viilenisivät samalla, etkä saisi häntä kuitenkaan kokonaan.
Onko sinulle, teille yhdessä miehesi kanssa, mahdotonta löytää suvaitseva asenne miehen vanhempia kohtaan niin, ettei miehen tarvitsisi hylätä heitä (koska osaa pelätä heidän tilansa pahenemista)? Sinä voisit olla miehesi puolella ja tukena, kun hän joutuu kärsimään vanhempiensa käytöksestä. Ehkä anoppikin rauhoittuisi, kun ei tarvitsisi pelätä poikansa menettämistä kokonaan ja voisitte helpommin määritellä reviirejänne.
Ei se helppoa ole, mutta kyllä sinulla on avaimet kädessäsi, aika painavat tosin.
Ymmärrän toki itsekin mieheni olevan vaikeimmassa asemassa enkä siis haluaisi hänen katkaisevan siteitään vanhempiinsa. Itse kai toivoisin eniten, että appivanhempani muuttuisivat normaaleiksi, mutta ymmärrän tietenkin ettei tämä ole mahdollista. Alkoholismia en edes toivo pystyväni muuttamaan, vaan olen hyväksynyt sen että he ovat alkoholisteja eivätkä muuksi muutu.
Lapsi on siis yhteisemme eikä tarkoitus ollut antaa kuvaa, että hän olisi vain minun. Olen nyt neljä vuotta yrittänyt tätä "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" -taktiikkaan, mutta mittani alkaa olla lopulta täynnä. En oikeastaan edes ymmärrä miksi minun pitäisi käydä heillä kylässä kuuntelemassa aina jotain uutta ryöppyä niskaani tai vielä pahempaa kutsua heitä kylään meille, jotta he voisivat arvostella ja valittaa joka asiasta.
En siis haluaisi pakottaa miestäni mihinkään enkä ole edes varma pystyisikö hän katkaisemaan välejään vanhempiinsa. Toisaalta on mielestäni myöskin liikaa vaadittua, että joutuisin itse jatkamaan elämääni tällä tavalla. Jos tilanne olisi se, että omat vanhemani kohtelisivat miestäni samalla tavalla en pakottaisi häntä olemaan heihin yhteydessä. Itse sanoisin varsin selvästi omille vanhemmilleni, että minun miehelleni ei niin puhuta. Itse luultavasti katkaisisin välit vanhempiini aivan omasta aloitteestani, jos he kohtelisivat yhtä törkeästi miestäni.
Ehkä jos mieheni uskaltaisi sanoa vanhemmilleen joskus vastaan, niin mitään ongelmaa ei olisi. Mieheni vaan ei uskalla avata suutaan heille eikä kertoa mitään negatiivisia asioita.
Esim. ristiäisissä he haukkuivat lapsemme nimen lyttyyn, koska kuvittelivat että minä olin valinnut sen. Tosiasiassa nimi oli mieheni valitsema, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään vaan myönteli vain.
Kuinka suvaitseva sitä pitää oikein olla? Minusta on kyllä liikaa vaadittua, että minun pitää vain suvaita se, että he haukkuvat minua ystävilleni ja sukulaisilleni. Ja voin kuvitella, että lapsemme kasvaessa myös hänelle. Liika on kyllä liikaa.
Ehkä oikea ongelmani on nössö mies, josta ei ole mihinkään.
Monella näyttää olevan nössö aviomies.
Ja teillä on yhteiset lapset, joilla on samat geenit kuin isovanhemmillanne.
Olin viikonvaihteessa häissä. Siellä oli myös pari nuorta miestä, jotka aikoinaan oli pidetty tiukasti erillään juopoista isovanhemmistaan. Surullista oli nähdä heidän äitinsä ilmettä. Pojat olivat ainoat täyshumalikot, häiritseviä mölisijöitä, joita äiti häpesi. Vanhemmat sukulaiset muistuttelivat, että pojat tulivat ihan alkoholisti-isoisäänsä.
Näin se elämä usein menee, koska alkoholismi on sairaus, johon taipumus peritään.
Tuo olikin todella piristävä viesti.
Ehkä ei tämän miehen kanssa kannata enempää lapsia tehdä, jottei kaikista tulisi juoppoja.
Väärin olen ilmeisesti mieheni valinnut ja aina tulen siitä kärsimään.
Tiedän, että tulevaisuus voi olla juuri tuollainen. Todella surullista jos on.
Onko miehesi nössö muullakin tavalla kuin olemalla puolustamatta sinua äitinsä ilkeilyltä? Tuohon puuttumattomuuteen voi olla muitakin syitä, esim.
- miehet yleensä ovat huonoja analysoimaan ihmissuhteita ja arvioimaan niiden vaikutuksen vakavuutta
- miehet yleensä eivät ole kiinnostuneita tai tuntevat itsensä tumpeloiksi naisten välisissä asioissa
- mies ei keksi keinoa, millä voisi vaikuttaa äitinsä käytökseen
- mies ei ole varma, haluatko sinä jatkaa yhteiselämää hänen kanssaan kuitenkaan, vaikka hän suututtaisi äitinsä
- mies ei ehkä ole varma omasta halustaan jatkaa kanssasi, eikä siksi tee mitään
Juoppous ei sinänsä periydy, mutta geenit, jotka altistavat juopotteluun ajautumiselle, voivat periytyä. Isovanhempien juopottelun näkemien voi olla ehkäisevä ja varoittava esimerkki lapselle, jos hänen perusturvallisuudestaan ja oikean mallin antamisesta kotona huolehditaan. Ei sinulla mitään syytä ole geenejä pelätä, muista vain rakastaa lastasi!
Olisiko mahdollista toistaiseksi elää omaa elämääsi päivä kerrallaan, olla ajattelematta anoppia silloin kun hän ei ole läsnä? Ja vaikka et voi anoppiasi muuttaa, voit ainakin kieltäytyä tapaamasta häntä tai puhumasta hänen kanssaan silloin, kun hän on humalassa. Sano se hänelle suoraan, ei siinä miestäsi tarvita, mikäli ei anoppi päälle käy.
Ole menemättä kylään, mutta kerro asiallisesti miksi et halua mennä ja kannusta miestäsi käymään yksin tai lapsen kanssa. Älä siis jätä kertomatta syytä, älä sinä ole nössö, jos vaikka miehesi onkin!
Tuo juopottelu siis ei ole syynä miksi en voisi heillä käydä kylässä. Olen siihen jo vuosien varrella tottunut, vaikka mitenkään mukavaa se ei ole. Anoppi siis haukkuu minua ihan selvinpäinkin ja ristiäisissäkin molemmat olivat ainakin suht selviä. Voin aina kieltäytyä käymästä heillä kylässä ja nyt olen niin tehnytkin, mutta jotenkin tuntuu ettei se poista ongelmaa. Aina tulee näitä tilanteita, joissa pakostakin törmään anoppiin ja joudun kärsimään hänen solvauksistaan.
Itse olen tähän asti pysytellyt suht hiljaa anoppini minua haukkuessa, sillä kun avaan suuni, niin sanon kyllä takaisin ja kunnolla. Anoppini taas on sellainen, että hän varmasti sanoisi vastaan vaikka maailman tappiin asti, joten meidän keskustelustamme ei tulisi muuta kuin kamala riita.
Mitä tulee mieheni nössöyteen, niin hän on nössö todella monessa asiassa ja tilanteessa. Yhteisten vuosien varralla asiat ovat hieman kyllä parantuneet. Uskon kyllä että ainakin suurin osa "väittämistäsi" pitää paikkansa hänen kohdallaan.
Todellisuudessa en usko, että mieheni tulee ikinä sanomaan mitään mistään vanhemmilleen enkä myöskään usko näiden muuttuvan (korkeintain pahenevan). Joten ilmeisesti muutqa vaihtoehtoa ei juuri ole kuin kärsiä, koska ainakaan vielä en ole valmis miehestäni eroamaan (vaikka välillä sekin käy mielessä).
Mitä he tarkalleen ottaen sanoivat lapsen nimestä?
Kerrot, että appiväki on töykeä, ylimielinen. Mitä hän, anoppi, sanoo?
Mistä asioista he valittavat?
En epäile, enkä väheksy kertomustasi. Olisi vain helpompaa sanoa mielipiteensä, jos tietäisi konkreettisesti heidän, appivanhempien, sanansa ja tekonsa.
Pistä suhteet katkolle vähäksi aikaa ja katso mitä sitten tapahtuu. Ei mitään moukarointi kenenkään tarvitse sietää EI ANOPPIEN EIKÄ OMIEN LASTENSA TAHOLTA.
Itse olen lopen kyllästynyt miniääni, joka tietää ja osaa kaiken. Nyt poikani on alkanut heittelemään sanallisia puukkoja ja kirvetä, joita olen yrittänyt väistellä. NYT SE ON LOPPU. Jos yhteydenpito ei ilman riitelyä onnistu niin sitten ei pidetä yhteyttä. Olen ollut turpa tukossa ja ottanut kaikki vaan vastaan. Ei sekään mitään normaalia ole, että aikuiset lapset kaatavat kaikki ongelmansa vanhempansa niskaan.
ELÄMÄ EI OLE HELPPOA, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan, viimeistään omien lastensa kanssa. Mollaaminen ei auta mitään vaan pahentaa tilannetta. Peilinkin eteen voisi mennä katsomaan, josko sieltä päästä löytyy myös vikaa. Nettiin vaan on pesiytynyt kumma tapa lätkyttää milloin anopista tai vanhemmista ja milloin mitäkin.
Eri asia on luonnehäiriöiset vanhemmat, mutta he onkin sitten ajateltava sairaina. Näissä tapaukisissa kannattakin pitää välimatkaa, mutta pienistä vaikeuksista on turha paisuttaa sukudraamaa, mikä näyttää olevan kehittynyt tämän paivän uudeksi huvituksesksi. Realismia peliin.
Kirjoitit, että olet kyllästynyt miniään, joka tietää ja osaa kaiken. Kuulostaa, että miniä osaa kotiansa hoitaa. Sekö sinua harmittaa, kun et pääse komentelemaan ja neuvomaan? Jokainen hoitaa kotinsa tavallaan. Ethän muidenkaan kodinhoitoa mene arvostelemaan? Miksi siis pitäisi miniänkään? Pojallasi ja miniälläsi on oma koti ja he ovat perhe. Eivät he enää ole sinun holhouksesi alla. Anna heidän olla ja elää elämääsi miniäsi ja poikasi perhettä arvostaen, ei arvostellen.
Onko sinusta hyvä, että suhde on katkolla? Et ole missään yhteyksissä poikasi perheeseen? Eikö keskustelu auta? Itse en haluaisi olla erossa lapsistani vaan keskustelelmalla on riidat selvitetty. En kestäisi ilman lastenlapsiani enkä lapsiani. En ymmärrä sellaista riitaa mitä ei voi selvittää vaan välit katkaistaan lopullisesti. Kumma.
Kyllä saa peiliin katsoa molemmin puolin.
Jokainen hoitakoon omat asiansa, mutta tällaisen joukkohysterian luominen ei ole aikuisten puuhaa vaan lasten. Kuka lapsia kasvattaa kun niiden omat vanhemmatkin ovat henkisesti aivan keskenkasvuisia. Ei aikuinen ota yhtä silmätikukseen ja paasaa suuvaahdossa netissä, kuinka kauhea anoppi hänellä on. Voi lapsiraukkoja, jotka tällaisen vanhemman vaikutuksessa kasvavat. Mitä tulee minun miniääni, niin mulla ei ole ollut sille mitään puhuttavaa, koska meillä on aivan erilainen näkemys elämästä eikä meillä ole mitään mistä me voitaisi keskustella, koska hän tietää jo kaiken. Minä taas mielummin keskustelen jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolta ehkä voisin saada joitakin uusia näkökulmia elämään ja voisin ehkä hänelle myös niitä antaa. Ihminen joka tietää jo kaiken on kuin 90 vuotias, elämä elettynä ja silleen. En minä ole miniäni kanssa naimisissa, vaan poikani. Meneekö heillä hyvin; ei taida mennä kun niitä puukkoja ja kirveitä lentelee. Ei se minun vika ole jos on valinnut väärän muijan itselleen, mutta minä en halua olla ainakaan missään tekemisissä niin ylimielisen ihmisen kanssa, että se siitä kataudesta.
Sinähän se täällä olet ja vaahtoa miniästäsi. Ota rennompi asenne ja ymmärrä, että ihmiset ovat erilaisia. Hyvähän se olisi tulla miniäsi kanssa toimeen, vaikka hällä on niin erilainen näkemys elämästä. Sehän on sitä suvaitsevaisuutta ja erilaiset näkemykset avartavat mieltä! Hän on tyytyväinen elämäänsä, ole sinäkin. Jokainen elää tavallaan. Miniäsi vaikuttaa olevan hyvä ihminen. Sinulla on vain jotain hampaan kolossa. Jätä katkeruus ja paha mieli! Katso uudessa valossa!
Paljon menetät kun poikasi perheen jätät etkä opettele elämään sovussa. Vaan omapa on elämäsi. Miniällesi se on varmasti helpompaa, kun et ole arvostelemassa ja haukkumassa. Siksikö poikasi puukkoja ja kirveitä lennättelee, kun et osaa arvostaa heidän elämäänsä?
Harmittaa ihan, kun nuoria ihmisiä aina tallataan ja haukutaan. Kuitenkin ovat elämänsä alussa, opettelevat. Tukea he tarvitsevat, sitä tahtoessaan. Ei arvostelua ja haukkuja.