Olen käymässä eroa läpi. Lasteni isä halusi etsiä ns menetettyä nuoruutta. Tätä asiaa käsitellessäni, unohdin jo ketä rakastinkaan? Ei hän ollut mies joka hyppää kukasta kukaan, ei hän kohdellut lapsiaan kuin ilmaa, ei hän halunnut tahallaan meille aiheuttaa pahaa oloa, ei hän halunnut koskaan jättää meitä, rakasti koko sydämestä. Kuinkas kävikään, hän teki eron niin pahasti etten ees ole koskaan voinut ajatella että näin kävisi. Ketä siis rakastinkaan? Ei taida se mies olla enään tän todellisen maailman kirjoissa
Ketä rakastinkaan?
Jujuju
122383
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
olla erittäin laskelmoivia ja kylmiä. Yleensä taustalla on kuin onkin toinen nainen. Harvemmin mies tekee eropäätöksen jos ei ole jo toinen nainen odottamassa. Itselleni kävi juuri näin.
Viimeiseen asti valehteli ettei ketään toista ollut, halusi vaan erota koska suhde ei antanut hänelle tarpeeksi. Ts en enää jaksanut olla vain häntä ja perhettä varten. Tuli myös se päivä jolloin mies oli ruikuttamassa takaisin kun huomasi ettei ruoho ole yhtään vihreämpää aidan toisella puolella. Itse olin silloin jo eroprosessissa niin pitkällä ettei paluu takaisin tullut kysymykseenkään. On todella kamalaa huomata uusia piirteitä ennen niin luotettavassa kumppanissa. Luottamus ihmisiin on taas löydettävä uudelleen.
Miten toivonkaan, että hän olisi lähtenyt elämään sitä elämätöntä nuoruutta jo 20 vuotta sitten. Minä olisin löytänyt elämääni oikean onnen ja eläisin nyt onnellisena vaimona ja äitinä. Nyt olen vain petetty, jätetty ja lasten kanssa elämään tuomittu vanha akka jolla ei enää toivoakaan uudesta rakkaudesta. Miten kadunkaan hetkeä kun tuohon petturiin rakastuin ja vielä hänen kanssaan naimisiinkin menin. Tuhlasin parhaat vuoteni hänen kanssaan ja tässä on kiitos!
jos tunnet tuhlanneesi elämäsi hänen kanssaan.
Miten voit edes ajatella toivovasi lapsesi olevan toisia lapsia?
Mistä voit tietää mitä elämäsi olisi ollut jonkun muun kanssa.
Oletko mennyt syvälle itseesi ja pohtinut miksi miehellesi tuli tarve etsiä joku toinen.
Mies oli elämäni rakkaus ja miksi olisin lähtenyt sillä omasta mielestäni meillä oli hyvä liitto ja elämä. Jos olisin osannut ennustaa, niin olisin todella lähtenyt jo 20 vuotta sitten enkä jäänyt odottamaan että tulen jätetyksi. On aina helpompi olla se jättäjä kuin jätetty.
Itseeni olen mennyt ja toki on asioita jotka tekisin nyt toisin mutta en kyllä kokonaan eroa ota omaksi syykseni. Nykypäivänä kaikki uusi on näköjään parempaa kuin vanha, tuttu ja turvallinen. Vanhasta voisi työtä tekemällä saada entistä ehomman. Pettynyt olen itseeni ja mieheeni, emme pystyneet antamaan lapsille ehjää perhettä. Jos olisin eron tiennyt, niin enpä olisi noita lapsiakaan lääkärin avustuksella tehnyt. Olisin tyytynyt lapsettomaan elämään!
rakastit, olit onnellinen, kadut, elämäsi on mennyt hukkaan.
Itse elin 29 vuoden avioliiton, hyvine ja huonoine aikoineen. Muistoissa pyrin säilyttämään ne hyvät ajat. En nantanut katkeruuden hapantaa itseäni, joten uusi kultakin löytyi kainaloon pian eron jälkeen.
Tätä uutta elämääni elän oppineena vanhoista virheistäni, onnellisempana kuin koskaan.
Kyllä niitä ottajia löytyy yli viisikymppisillekin, jos on mieli iloinen ja avoin.
En voisi ikinä sanoa, että eläisin mieluummin elämän, jossa ei lapsiani olisi ollut. En ihmettele, jos et ketään löydä omalla asenteellasi.
hyvä keskusteluketju takautuvasti pilaantuneista elämistä ihmisten asenteissa
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000010&posting=22000000027471331
asenne ratkaisee onko elämä pilalla. Huonolla asenteella pilataan lastenkin elämät.
Minä en halua pettyä enää toista kertaa suhteessa mieheen joten homehdun ihan rauhassa tänne mökkiini. Lapseni yritän kasvattaa kunnialla aikuisuuteen ja olla heidän tukena ja turvana elämän myrskyissä. Entisen elämän yritän unohtaa. Valokuvat on suurimmaksi osaksi tuhottu, vain lasten kuvat säilytin. Sinne meni suurin osa elämääni mutta menköön. Se oli valhetta koko elämä. Sananlasku sanoo että rakkaus on sokea ja minä olin todella sokea vuosikymmenien ajan. Mutta elämä jatkuu vaikka toisaalta en haluaisi sen jatkuvan. Lapsia en kuitenkaan halua jättää vaikka tiedän, että heille kyllä varmaan löydettäisiin jostain hyvä koti jossa olisi molemmat vanhemmat.
Enpä tuntenut miestäni minäkään... tai tunsinhan minä. Olen petetty ja jätetty. Että viitsikin iso mies valehdella viimeiseen asti.
totesin, että se mies ei ollut enään sama mies jonka kanssa menin aikanaan naimisiin. Se mies jonka kanssa menin naimisiin ei olisi koskaan voinut satuttaa minua, ei henkisesti eikä fyysisesti.... pettämisestä en tiedä ja toisaalta se on ihan sama sitten vaikka olis pettänytkin.
Sattui vaan niin syvältä ne kaikki sanat ja teot.
Nyt erosta 2 v aikaa ja pikkuhiljaa pääsemässä siivilleen (takana lastenhuoltajuusoikeudenkäynti sekä omaisuudesta oikeudenkäynti)
Toisaalta onhän minäkään ole enään se sama mitä olin 20 v sitten, mutta sitä en ymmärrä että jos toista rakastaa niin miten voi tehdä sellaisia tekoja mitä ex teki.
Pariterapeutille sitä sanoin ja hän siihen sanoi että kyllä se rakkaus siellä jossakin on, se on vain nyt katkeruuden takana piilossa ja se pitäisi etsiä.
Millä sellaista enään etsit kun on niin satutettu ja loukattu... ei siitä enään ollut paluuta ....
Tsemppiä
Tuntuu että ne kaikki miehet on vaan niitä ketkä jättää mutta täällä on erilainen tarina.
Yli vuosi sitten vaimo alkoi puhumaan että en arvosta perhettä, olen pahalla päällä ym ym..niin perheen arvostuksen puute oli sitä että olin ollut koulukavereiden ja vanhojen työkavereiden kanssa ulkona 3 kertaa sinä keväänä kun normaalisti 20 vuoden aikana olen ollut kavereiden kanssa 1-2 kertaa vuodessa enkä aina sitäkään..Ärtynyt varmaan olinkin,koulutyöt painoi, siitä että saako sitä ikinä enää töitä ym. mutta en sen kummempaa.
Päätettiin sitten että parasta että muutan pois ja mietin onko kaverit tärkeempiä vai perhe tai vaimo päätti!! Alettaisiin niinkuin seurustelemaan uudelleen, oltaisiin vuoronperään jommankumman luona yötä ym ym.
Aluksi homma toimi kokonaisen 2 viikkoa mutta kun hänellä alkoi työt kesiksen jälkeen niin ei sitten enää suostunutkaan mihinkään. Töissä hänellä ollut monta vuotta jo stressiä ym. jatkuvan liiallisen työmäärän vuoksi ja varmaan osa syy hänen väsyneisyyteensä työn kiireet.
Muistan vaan niin hyvin hänen sanat että "hän on varma että kohta kaikki on hyvin(2-4kk) ja kalliiksi se tulee mutta on sen arvoista!! Hänen täytyy todistaa itselleen että pärjää yksin! Ja hänen suurin pelkonsa on että kun asun yksin niin löydän uuden naisen"
Syksy tuli ja käytiin jopa kerran perheterapiassakin mutta se oli täys fiasko koko touhu..Siinä välissä kun itse yritin niin anoppi paino päälle ku hinaaja ja koitti koko ajan rikkoa meidän välejä, siitä sitten ilmoitin vaimolle että antaisi meidän olla rauhassa ja itse hoitaisimme asiat eikä sekoittaisi meidän lapsia jutuillaa, niin vaimo sanoi että mulla on joku pakkomielle hänen äitiään kohtaan!!?? (ilmeisesti napanuora ei ole vieläkään irronnut.
Aluksi hän oli sitä mieltä että lapset olisivat vko/vko mutta kun tuli viime talvi niin hän kas kummaa muutti mielensä että lapset hänelle, ilmeisesti raha alkoi ratkaista eikä niinkään lapsien etu sillä olen koko ajan ollut lasteni kanssa todella paljon.
Lopuksi sitten mulle tuli haaste elatusmaksuista taannehtivasti ja hirveät elari vaatimukset, niistä kyllä päästiin sopuun ilman oikeutta.
Nyt sitten kun kaikki sovittu, kun puhutaan pojan kanssa puhelimessa hänellä aina asiaa mulle jostain ihan turhasta kunhan ilmeisesti saa puhua kanssani, kun vien lapset niin pyytää kahville ja kahvin keittokin kestää yli lähes 2 tuntia?? Ilmeisesti yksinäinen ja haluaa jutella mutta silti ihmetyttää!!??
Kummallisesti se rakastava ihminen muuttuu ihan toiseksi mitä ei enää edes tunne eikä edes halua tuntea ja ihmettelen itsekin mitä hänessä näen kun perään vingun!! mutta se onkin se aiempi kiltti hyväsydäminen ym eikä se nykyinen!
En sitten tiedä mitä hän tulevaisuudessa haluaa enkä tiedä miten hänen haluihin reagoin jos niitä mua kohtaan tulee joskus olemaan sillä sen verran raskasta aikaa ollut henkisesti sekä taloudellisesti ainakin olen joutunut täysin umpikujaan ja niin on myös tuleva rouva X.
Mikäs tän jutun pointti sitten on? varmaankin se että, ON NIITÄ NAISIAKIN JOTKA TEKEE KURJASTI!!
Silti, kumma kyllä itse olen valmis antamaan anteeksi mutta taidankin olla hullu!
mikään sukupuolikysymys, olemmat osaa tehdä ikäviä tekoja. Mulla vain ei ole kuin omakohtainen kokemus miehen parisuhdeyllätyksestä reilu vuosi sitten. Keski-ikäinen mies ilmoitti haluavansa kokea elämässään vielä jotain muuta. Ei tosin osannut pukea sanoiksi, mikä se "jotain muuta" olisi. Kun pitkään yritin ihmetellä, että eikö tässä nyt ole mitään muuta tehtävissä kuin ero, niin vastaus oli aina että ei. Sitten kun kyelin, että miksi, mitä olin tehnyt pieleen, niin en kuulemma mitään sellaista, että erota pitäisi. Nyt kun näin jälkeenpäin mietin asioita, niin tosiaankin mies muuttui ihan tuntemattomaksi, eri ihmiseksi jonka olin luullut tuntevani. Nykyään, kun olemme tekemisissä silloin tällöin, hän vaikuttaa aivan vieraalta, joltain tuttavalta, jonka olen tuntenut pitkän aikaa. Olen ilmaisesti päässyt siitä suhteesta sen verran eroon, että vain hyvät asiat ja mukavat hetket tulee mieleen. Mutta ajatus, että menisin vielä hänen kanssaan, on aivan vieras. En silti ajattele, ettei elämääni vielä mies astuisi - mutta se onkin sitten ihan uusi mies :)
Ihan kuin olisin itse tuon kirjoittanut.