Tämä on varmaan väärä palsta tämäntyyppiselle pulmalle, mutta kuitenkin. Olen alle 30-vuotias nainen ja mietin, teenkö koskaan lapsia vai en. Periaatteessa minulla on sopiva kumppani. Hän työkseen opettaa ja kasvattaa lapsia sekä on vastuuntuntoinen.
Ongelma onkin siinä, että kun itse olin lapsi, äitini oli masentunut ja kärsi voimakkaista mielialavaihteluista. Hän sai kamalia raivokohtauksia ruokapöydässä. Isä teki hirveästi töitä, hän ei jaksanut meitä lapsia suojella.
Vanhemmilla oli hirveitä riitoja. Isä joi tuurijuoppona. Oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Minulle on jäänyt siis helvetillinen kuva perhe-elämästä.
Kaksi siskoani ja veljeni ovat perustaneet perheet vaihtelevalla menestyksellä. Olen sisaruksista nuorin. En vain uskalla. Pelkään, että tulen jotenkin "hulluksi".
Kun kaikki äidit puhuvat lasten tekemisen puolesta, niin tulee vaan surulliseksi siitä, että tietäisitte vaan, mitä perhehelvetti on. Sen jälkeen ette haluaisi yhtään lasta.
Olen kyllä käynyt terapiassa aikoinani ja käsitellyt näitä asioita vuosia. Omat vanhempani ovat lahjakkaita ja tekeviä ihmisiä ja minulla on välit korjaantuneet heidän kanssaan. Olen purkanut itseäni musiikin ja taiteen avulla. Mutta en vain uskalla ottaa riskiä ja antautua lasten tekemiselle. Se on vaan niin pelottavaa.
Ongelma onkin siinä, että kun itse olin lapsi, äitini oli masentunut ja kärsi voimakkaista mielialavaihteluista. Hän sai kamalia raivokohtauksia ruokapöydässä. Isä teki hirveästi töitä, hän ei jaksanut meitä lapsia suojella.
Vanhemmilla oli hirveitä riitoja. Isä joi tuurijuoppona. Oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Minulle on jäänyt siis helvetillinen kuva perhe-elämästä.
Kaksi siskoani ja veljeni ovat perustaneet perheet vaihtelevalla menestyksellä. Olen sisaruksista nuorin. En vain uskalla. Pelkään, että tulen jotenkin "hulluksi".
Kun kaikki äidit puhuvat lasten tekemisen puolesta, niin tulee vaan surulliseksi siitä, että tietäisitte vaan, mitä perhehelvetti on. Sen jälkeen ette haluaisi yhtään lasta.
Olen kyllä käynyt terapiassa aikoinani ja käsitellyt näitä asioita vuosia. Omat vanhempani ovat lahjakkaita ja tekeviä ihmisiä ja minulla on välit korjaantuneet heidän kanssaan. Olen purkanut itseäni musiikin ja taiteen avulla. Mutta en vain uskalla ottaa riskiä ja antautua lasten tekemiselle. Se on vaan niin pelottavaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
jaa, no sitten tilanne on se mikä on. miksi sinä sitten vaivaat päätäsi lastenteko ajatuksilla? siksikö, että ympäristö painostaa? tai painostat itse itseäsi "pitäisi"-ajatuksilla?
lopeta vatkaaminen ja elä elämääsi sellaisena kuin haluat...
lapsuus, ja 25:ksi olin myös sitä mieltä, että lapsia ei tule. Nyt kolmivuotisen terapian loputtua alkaa olla jo sellainen olo, että ehkäpä jossain vaiheessa kuitenkin. Ehkä sun kannattaa lopettaa tuollainen itsesi pakottaminen perheasiaa kohti ja antaa elämän kannatella siihen suuntaan, jos on kantaakseen. Traumaattisen lapsuuden itse läpikäytyäsi tuskin toistat vanhempiesi virheitä, mikäli jaksat jatkuvasti tiedostaa, missä itse menet, ja pyytää apua kun väsyttää.
Anna vauvakuumeen tulla jos on tulossa, mutta älä pakota itseäsi, jos se ei luonnostaan ole tuloillaan.
vastauksesta. Yritän olla pakottamatta itseäni mihinkään.
Oma taustani ei ole yhtä dramaattinen, vaikka olenkin käynyt läpi paljon. Minun äitini on niitä dominoivia ihmisiä, jotka mielestään saavat päättää kaikesta, kaikista ja koko ajan, isäni kärsi vaikeasta masennuksesta ja se on tuttua minullekin.
Silti en ole antanut taustani vaikuttaa tulevaani. Minä ja kumppanini olemme päättäneet, että jonakin päivänä kodissamme tepastelee biologisia lapsia, mikäli se on meistä kiinni.
Ymmärrän täysin sinun pelkosi, enkä väitä, että olisin itse aina ollut omien lasten kannalla, koska niin ei ole ollut. Juttele kaikessa rauhassa pelkosi läpi kumppanisi kanssa ja pohtikaa asiaa. Sinä et ole vanhempasi, heidän kokemuksensa eivät näytä suoraan, miltä sinun tulevaisuutesi näyttää.
Koetan vain sanoa, että jos, kuitenkin, haaveilet omasta lapsesta, niin älä anna äitisi estää sinua siinä.
kun SINÄ päätät, millainen äiti SINÄ haluaisit olla ja millaisen perhemallin SINÄ lapsillesi annat. Minusta on ihan turha pelätä jotain sekoamisia; lapset ovat kuin "tabula rasa", eivät he kärsi sinun lapsuuden traumoista jos et heille niitä traumoja erityisesti rupea syöttämään. Eikö olisi ihanaa perustaa perhe ja huomata, että jotain on oma menneisyys opettanut, ja että pystyt omille lapsillesi tarjoamaan paljon parempaa kuin mitä sinulla oli. Minua ainakin tuo ajatus potkii päinvastoin vain eteenpäin; haluaisin kaikkia niitä asioita omille lapsilleni, jotka minulta puuttuivat: tasapainoinen perhe-elämä, toisiaan rakastavat vanhemmat ja taloudellista vakautta. Pelko pois ja kohti elämän haasteita, tsemppiä! :)
Oletko keskustellut äitisi kanssa hänen masennuksestaan ja sen syistä?Vanhempiesi parisuhde on heidän välisensä,mutta kuinka paljon sinä tiedät heidän keskinäisistä asioistaan?Ongelmat kyllä näkyvät ja kuuluvat,mutta ne oikeat syyt pidetään piilossa.Perhehelvetissä kasvaneena myös minä mietin noita asioita.Parisuhteeni ovat kariutuneet,mutta lapsestani olen onnellinen.Päätin aikanaan,että ongelmiani en aio "hoitaa" vanhempieni tavalla,että juopon miehen kanssa en halua elää(ensimmäinen suhde josta lähdin),lyömistä ja väkivaltaa(toinen suhde josta lähdin) en aio kestää,välinpitämättömyyttä ja uskottomuutta(kolmas suhde josta lapsi,minä lähdin),ja että opettelen puhumaan asioistani ja haluan saada myös vastakaikua.
Kuten huomaa,olen käynyt kovan koulun,opettaessani itseäni.Olen nyt 47v.Keskustelin äitini kanssa hänen vielä eläessään,ja selvisi paljon asioita joista en oikein tiennyt mitään tai minulla oli aivan väärä kuva asioista.Tajusin,että en voi käyttää sitä mallia parisuhteen hoidossa ja ongelman ratkaisussa,minkä olen saanut kotoani.Tiedostin,että täytyy opetella erilainen tapa.Se on vaikeaa,jollakin tavalla olen vieläkin rikki,mutta vuosien mittaan olen kursinut paljon kasaan.Olen nyt parisuhteessa,uudet haasteet on edessä.Katsotaan miten käy.
Poikani on nyt aikuinen ja omassa parisuhteessaan tuntuu menevän hyvin.Paljon olemme keskustelleet erosta ja siitä elämästä,ja minusta tuntuu että hän ymmärtää aika hyvin mistä siinä oli kysymys.
kanssa keskustellut, mikä meni aikoinaan heidän avioliitossaan pieleen. Kumpikin väittää asioita ja en tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tabu on ollut se, että isä oli köyhistä oloista ja syntyi ulkopuolisesta suhteesta. En tänäkään päivänä tiedä, kuka isäni oikea isä oli enkä tiedä, tietääkö isäkään. Hän ei halua keskustella koko asiasta. Äidin puheiden mukaan isän äiti (kuoli 40-vuotiaana sodan jälkeen) oli ollut aikamoinen huitukka vaikka tekikin paljon töitä, että kai siitä johtuu monet ongelmat. Äidilläni on ollut jotain säpinää (keskustelua, korkeintaan pussailua) jonkun muun miehen kanssa, mutta äitini moraalitason tuntien en voisi mitenkään kuvitella, että hän olisi pettänyt isääni. Isä väittää, että äiti petti ja äiti väittää, että isä petti. Molemmat epäilivät ja haukkuivat toisiaan koko avioliiton ajan. Äiti meni hieman hulluksi jossain vaiheessa ja isä hukutti viinaan tunteensa.
Joka tapauksessa en halua tätä samaa sotkua omaan elämääni. En halua, että lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa sekopäisyydestä, koska lapset ovat täysin vanhempien armoilla. Minustakin tuli varsinainen psykologi jo 10-vuotiaana ja jouduin ottamaan vastuuta pienestä pitäen. Mutta minustakin löytyy se hullu puoli ja pelkään, että se hulluus puhkeaa, kun tarpeeksi väsyn mahdollisten lasten kanssa.
Mutta kiitos sinulle vastauksesta ja hyvää jatkoa sekä onnea uuteen suhteeseen. On tärkeää, että ihminen kuitenkin yrittää löytää sen oikean eikä katkeroituisi ja koittaa elää mahdollisimman tasapainoista elämää.
mulla on myös samantyyppinen lapsuus.. äidilläni on rajatilapersoonallisuus ja hän on myös alkoholisti.
hän hakkasi meitä lapsia aina kun isä oli poissa.
Mietin itsekkin että uskallanko tehdä lapsia vai en. pelkäsin että minusta tulee samanlainen äiti kuin omani oli. mutta nyt minulla on pieni tyttö ja tiedän että tein oikean päätöksen.
Jos haluat tehdä lapsia niin tee niitä.
keskity vain omaan elämääsi äläkä jää murehtimaan menneitä. ne ei mihinkään muutu. sinä päätät itse minkälainen tulevaisuus sinulla on.