Olkoon tämä tositarina toivo niille, joilla ei ole toivoa. Valon kajahdus pimeään ja lohdutus, joka lämmittää pienen hetken jokaisen lukijan mieltä...
Minä olin viisitoista vuotias, nuori ja naiivi, kuten lupa on olla, niin pienenä.
Ihanteenani on jostain kumman syystä ollut aina isot, kaljut ja ronskit miehet, joskin tänään kierran selaiset jo suosiolla kaukaa, elämän suolaamana.
Tapasin unelmieni miehen noihin aikoihin, alkoholin ja huumeriippuvaisen. Itse olin "hyvästä" perheestä, enkä tiedä, millaiset syyt minut tällaisen ihmisen lähelle loppujenlopuksi veivät. Ehkä juuri "hyvä perhe", josta on matkani varrella pompannut moniakin turhan kipeitä asioita, tai sitten se pelkkä viisitoistavuotiaan pähkähulluus, kuka tietää..
Tämän miehen tavattuani kerran unohdimme toisemme, emmekä nähneet seuraavaa kertaa kuin vasta vuoden kuluttua juhannuksena. Jostakin kumman syystä (mitä olen oletettavasti jälkeenpäin kovasti ihmetellyt) huusin tämän miehen ohikulkiessa hänen nimeään, muutoin olisimme kuin olisimmekin kävelleet toistemme ohitse.
Siitä alkoi meidän tarinamme, jota ei koskaan voi kauniiksi sanoa. Se alkoi lähes jatkuvalla yökyläilyllä miehen kotona, jossa tämä vielä asui. Pikkuhiljaa suhteemme syveni ja mies vaivihkaa imi kaiken tilan minulta. Muuhun ei enää yhtäkkiä liiennytkään aikaa, vaan hän soitteli päivittäin, järjesti kyydin luokseen ja takaisin kotiin. Suhteemme oli hyvin tiivis. Sen aikana käytin itsekin runsaasti alkoholia ja mietoja huumeita aikalailla alusta alkaen, ikäänkuin vahingossa.
Tarkoituksenani oli tietenkin pelastaa tuo kultainen ihminen. Minun avullani hän pääsisi irti kaikesta pahasta ja aloittaisi alusta kanssani elämän, joka päättyisi muisteloihin, että ajattels kun silloin joskus oltiin niinkin hulluja... Ja paskat, näin jälkeenpäin. Minä, keskenkasvuinen kakara kannattelisin isoa miestä? Miten en osannut ennustaa, että kaatuisin itsekin.
Puoli vuotta seurustelumme alkamisesta mies löi ensimmäisen kerran. Olimme molemmat hieman humalassa ja minä tietysti aivan järkyttynyt. Hän rukoili polvillaan, että antaisin anteeksi. Hän ei KOSKAAN ENÄÄ löisi. Ja minä annoin anteeksi, ja luvan lyödä toisenkin kerran.
En muista toista kertaa, niitä kun oli niin ällistyttävän monta. Milloin mistäkin syystä, mutta varmasti suurin syy oli se, ettei sanat riittäneet, niin tuli nyrkki.
Minä olin hänestä yhä riippuvainen, jollakin ihmeellisellä tavalla, enkä tietenkään kyennyt lähtemään suuren rakkauteni luota. Muutimme ns. saman katon alle ja helvetti jatkui.
Eristäydyin lopulta perheestäni, ystävistäni ja entisestä iloisesta minästä kokonaan. Elämäni täyttivät tyhjät päivät, milloin tokkurassa, milloin pieksettävänä.
Jos uhkasin jättää, hän uhkasi tappaa itsensä, tai hakkasi minua, jonka jälkeen olin taas valmis jäämään.
Minä suojelin tuota paskakasaa, peittelin mustelmia, olin kaukana itsestäni ja kaikista rakkaistani ja pohjattoman onneton.
Muistan, kuinka saatoin kaupassa käydessäni katsella aivan tavallisia ihmisiä aamuruuhkassa kiroamassa ja kaipasin sellaista elämää aivan valtavasti. Että saisin olla aivan tavallinen...
Tämä kaikki johti raskauteen, jonka keskeytin. Syy oli myös se, että lapsi kuoli sisälleni. Tulin myös toisen kerran raskaaksi jo eroamisprosessimme aikana, jonka myös keskeytin.
Jossain vaiheessa suunnittelin mieheni tappamista. Koin, että se on ainoa tie pois painajaisesta. Onneksi en koskaan sellaista tehnyt. Ja onneksi se oli vain oire kokemastani tuskasta, josta olin pohjiani myöten sekaisin.
Aivan loppuaikoina olin jo kuolla, kyse oli minuuteista ja uskomattomasta tuurista. Minut pelastettiin. On vieläkin ihme, että ylipäätään selvisin siitä tapahtumasta hengissä.
Sen jälkeenkin yhä roikuin tuossa miehessä. Olin niin rikki ja avuton, sekaisin ja peloissani, etten osannut päästää irti. Ei minusta ollut mihinkään muuhun.
Sitten tapasin enkelin. Löysin miehen, jonka kanssa tunsin aivan toisenlaisen maailman. Rakastetun ja ihanan olotilan, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Niimpä lyhyen juonen kehiteltyäni jätin väkivaltaisen mieheni kuin nalli kalliolle. Yhtäkkiä sain sellaiset voimat, joita olisin tarvinnut monta vuotta aikaisemmin.
Uuden miehen kanssa taival on ollut vaikea, johtuen syvistä arvista sisimmässäni. Mutta suurella rakkaudella ja tinkimättömällä kärsivällisyydellä hän on hellästi kursinut minut kokoon, melkein. Ehjä tulen tuskin koskaan olemaan, mutta onnellinen. Voi, kuinka onnellinen olenkaan.
Olen saanut tästä uudesta miehestä elämänkumppanin ja aviopuolison, josta olen enemmän kuin kiitollinen. En tiedä miten ja miksi olen tällaisen onnen ansainnut. Tai ehkäpä tiedän, sillä jokainen kaltoin kohdeltu ihminen sen ansaitsisi.
Anteeksiantaminen on ollut pitkä matka ja ehkä se on aina jonkin verran kesken, mutta minun täytyy antaa anteeksi itseni takia, että unohdan vihan kokonaan. Se aikoinani melkein tuhosi minut.
Menneisyys kummittelee, toki. Se on olemassa aina. Jotenkin haistan, että se voi yhä joku päivä tulla ja koitua kohtalokseni. Mutta jos koituisikin, niin olen ainakin saanut elämältäni niin suuria asioita, etten olisi voinut enempää toivoa.
Olenko surrut menetettyjä lapsia? Tavallani. Ymmärrän kuitenkin, etten olisi voinut tarjota heille mitään, vaan toivon, että tämä meni paremmin näin.
Toivon jokaisen väkivaltaisessa suhteessa elämän ihmisen ajattelemaan itseään, että jokainen ansaitsee pienen palan onnea.
Ja lapset.
On turha kuvitella, että väkivaltaisessa perheessä lapsille olisi mitenkään tarjolla normaalia ympäristöä kasvaa ja kehittyä. Sitä mitä he eivät näe, he aistivat.
Jos tunnet itsesi arvottomaksi, tee se lastesi tähden. Anna heille turvallinen lapsuus ja äiti, joka on ehyt. He ansaitsevat sen ehdottomasti.
Minä toivon aivan jokaiselle voimaa ja korkeimman siunausta.
Minä olin viisitoista vuotias, nuori ja naiivi, kuten lupa on olla, niin pienenä.
Ihanteenani on jostain kumman syystä ollut aina isot, kaljut ja ronskit miehet, joskin tänään kierran selaiset jo suosiolla kaukaa, elämän suolaamana.
Tapasin unelmieni miehen noihin aikoihin, alkoholin ja huumeriippuvaisen. Itse olin "hyvästä" perheestä, enkä tiedä, millaiset syyt minut tällaisen ihmisen lähelle loppujenlopuksi veivät. Ehkä juuri "hyvä perhe", josta on matkani varrella pompannut moniakin turhan kipeitä asioita, tai sitten se pelkkä viisitoistavuotiaan pähkähulluus, kuka tietää..
Tämän miehen tavattuani kerran unohdimme toisemme, emmekä nähneet seuraavaa kertaa kuin vasta vuoden kuluttua juhannuksena. Jostakin kumman syystä (mitä olen oletettavasti jälkeenpäin kovasti ihmetellyt) huusin tämän miehen ohikulkiessa hänen nimeään, muutoin olisimme kuin olisimmekin kävelleet toistemme ohitse.
Siitä alkoi meidän tarinamme, jota ei koskaan voi kauniiksi sanoa. Se alkoi lähes jatkuvalla yökyläilyllä miehen kotona, jossa tämä vielä asui. Pikkuhiljaa suhteemme syveni ja mies vaivihkaa imi kaiken tilan minulta. Muuhun ei enää yhtäkkiä liiennytkään aikaa, vaan hän soitteli päivittäin, järjesti kyydin luokseen ja takaisin kotiin. Suhteemme oli hyvin tiivis. Sen aikana käytin itsekin runsaasti alkoholia ja mietoja huumeita aikalailla alusta alkaen, ikäänkuin vahingossa.
Tarkoituksenani oli tietenkin pelastaa tuo kultainen ihminen. Minun avullani hän pääsisi irti kaikesta pahasta ja aloittaisi alusta kanssani elämän, joka päättyisi muisteloihin, että ajattels kun silloin joskus oltiin niinkin hulluja... Ja paskat, näin jälkeenpäin. Minä, keskenkasvuinen kakara kannattelisin isoa miestä? Miten en osannut ennustaa, että kaatuisin itsekin.
Puoli vuotta seurustelumme alkamisesta mies löi ensimmäisen kerran. Olimme molemmat hieman humalassa ja minä tietysti aivan järkyttynyt. Hän rukoili polvillaan, että antaisin anteeksi. Hän ei KOSKAAN ENÄÄ löisi. Ja minä annoin anteeksi, ja luvan lyödä toisenkin kerran.
En muista toista kertaa, niitä kun oli niin ällistyttävän monta. Milloin mistäkin syystä, mutta varmasti suurin syy oli se, ettei sanat riittäneet, niin tuli nyrkki.
Minä olin hänestä yhä riippuvainen, jollakin ihmeellisellä tavalla, enkä tietenkään kyennyt lähtemään suuren rakkauteni luota. Muutimme ns. saman katon alle ja helvetti jatkui.
Eristäydyin lopulta perheestäni, ystävistäni ja entisestä iloisesta minästä kokonaan. Elämäni täyttivät tyhjät päivät, milloin tokkurassa, milloin pieksettävänä.
Jos uhkasin jättää, hän uhkasi tappaa itsensä, tai hakkasi minua, jonka jälkeen olin taas valmis jäämään.
Minä suojelin tuota paskakasaa, peittelin mustelmia, olin kaukana itsestäni ja kaikista rakkaistani ja pohjattoman onneton.
Muistan, kuinka saatoin kaupassa käydessäni katsella aivan tavallisia ihmisiä aamuruuhkassa kiroamassa ja kaipasin sellaista elämää aivan valtavasti. Että saisin olla aivan tavallinen...
Tämä kaikki johti raskauteen, jonka keskeytin. Syy oli myös se, että lapsi kuoli sisälleni. Tulin myös toisen kerran raskaaksi jo eroamisprosessimme aikana, jonka myös keskeytin.
Jossain vaiheessa suunnittelin mieheni tappamista. Koin, että se on ainoa tie pois painajaisesta. Onneksi en koskaan sellaista tehnyt. Ja onneksi se oli vain oire kokemastani tuskasta, josta olin pohjiani myöten sekaisin.
Aivan loppuaikoina olin jo kuolla, kyse oli minuuteista ja uskomattomasta tuurista. Minut pelastettiin. On vieläkin ihme, että ylipäätään selvisin siitä tapahtumasta hengissä.
Sen jälkeenkin yhä roikuin tuossa miehessä. Olin niin rikki ja avuton, sekaisin ja peloissani, etten osannut päästää irti. Ei minusta ollut mihinkään muuhun.
Sitten tapasin enkelin. Löysin miehen, jonka kanssa tunsin aivan toisenlaisen maailman. Rakastetun ja ihanan olotilan, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Niimpä lyhyen juonen kehiteltyäni jätin väkivaltaisen mieheni kuin nalli kalliolle. Yhtäkkiä sain sellaiset voimat, joita olisin tarvinnut monta vuotta aikaisemmin.
Uuden miehen kanssa taival on ollut vaikea, johtuen syvistä arvista sisimmässäni. Mutta suurella rakkaudella ja tinkimättömällä kärsivällisyydellä hän on hellästi kursinut minut kokoon, melkein. Ehjä tulen tuskin koskaan olemaan, mutta onnellinen. Voi, kuinka onnellinen olenkaan.
Olen saanut tästä uudesta miehestä elämänkumppanin ja aviopuolison, josta olen enemmän kuin kiitollinen. En tiedä miten ja miksi olen tällaisen onnen ansainnut. Tai ehkäpä tiedän, sillä jokainen kaltoin kohdeltu ihminen sen ansaitsisi.
Anteeksiantaminen on ollut pitkä matka ja ehkä se on aina jonkin verran kesken, mutta minun täytyy antaa anteeksi itseni takia, että unohdan vihan kokonaan. Se aikoinani melkein tuhosi minut.
Menneisyys kummittelee, toki. Se on olemassa aina. Jotenkin haistan, että se voi yhä joku päivä tulla ja koitua kohtalokseni. Mutta jos koituisikin, niin olen ainakin saanut elämältäni niin suuria asioita, etten olisi voinut enempää toivoa.
Olenko surrut menetettyjä lapsia? Tavallani. Ymmärrän kuitenkin, etten olisi voinut tarjota heille mitään, vaan toivon, että tämä meni paremmin näin.
Toivon jokaisen väkivaltaisessa suhteessa elämän ihmisen ajattelemaan itseään, että jokainen ansaitsee pienen palan onnea.
Ja lapset.
On turha kuvitella, että väkivaltaisessa perheessä lapsille olisi mitenkään tarjolla normaalia ympäristöä kasvaa ja kehittyä. Sitä mitä he eivät näe, he aistivat.
Jos tunnet itsesi arvottomaksi, tee se lastesi tähden. Anna heille turvallinen lapsuus ja äiti, joka on ehyt. He ansaitsevat sen ehdottomasti.
Minä toivon aivan jokaiselle voimaa ja korkeimman siunausta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joo...mitäpä tuohon enää lisäisi...
Koskettava tarina..Parempi oli niille lapsille, etteivät sitä elämää joutuneet kokemaan. Voimia sinulle jatkoon!
Kirjoitit asioista hienolla tavalla, juuri niin kuin ne tulee kertoa. Olen ikävä kyllä, kohtalotoverisi. Elämäni on ollut todella vaivalloista ja raakaa useita vuosia, kymmeniä. Nyt koen olevani täysin vapaa kaikesta pahasta ihmis-suhteissa. Seviytymiseni on kestänyt kauan ja jouduin tekemään kaiken yksin. Samalla tietenkin kasvoin ja tulin vahvaksi ihmiseksi. Tosin minua autettiin aina, Jumalan avulla. Kaikkea hyvää ja siunausta sinulle.
tuon parmmin voisi kertoakkaan.
Ehkä se aika piti elää, että osaa antaa arvon, toisenlaiselle elämälle, ihan tavalliselle arjelle, luottamukselle ja rakkaudelle..ja sille, ettei yhtenäkään hetkenä tarvitse pelätä, mistä päin seuraava isku tulee.
En voi tähän muuta oikein sanoa,että onnea todella paljon...olet varmasti oppinut arvostamaan niitä elämän pieniä iloja,jotka muilta helposti jää huomaamatta...