olen elänyt jo kohta 4kk kaukosuhteessa pojankaa,jonka kanssa rakastamme toisiamme paljon.välimatkaa meillä on n.74km ja pyrimme tapaamaan n.4 kertaa kuukaudessa ja junalla aina kuljetaan toisiamme tapaamaan...mulla on vaan niin kauhea ikävä sillonkun ollaan erossa ja aina heti kun pääsen kotiin tapaamisen jälkeen niin alkaa itkeminen ja on niin kauhee tuska sisällä :( sellasta voi tuntua muutamaan kerran päivässä,ehkä väh.kerran joka päivä.tuntuu että olisin menettäny elämänhalun,enkä pysty olemaan oikeesti onnellinen sillon kun en ole hänen kanssaan.vaikka mitä yritän tehä niin hän on silti vaan mielessä ja täällä niin monet paikat muistuttaa hänestä...on ollut tän takia jopa itsetuhoisia ajatuksiakin :S poikaystävä haluis auttaa,mutta ei tiedä miten sieltä käsin ja hänellekin tulee siitä paha olla.ei me voida soittakaan kuin harvoin ja äitinikin pitää olla tämän suhteen niin vaikee,sillä se ei anna hänen olla täällä yötä enkä mä saa olla siellä,enkä myöskään saa mennä sieltä edes vaihtojunalla pois,vaan pitää mennä suoralla junalla jo kuuden aikaan :/ en kyllä missään nimessä voi kuvittellakaan olla kenenkään muun kanssa,eikä hänkään pystyisi..joten ei varmaan auta kuin kestää melkein joka päiväinen tuska,mutta sentään voidaan joka ilta jutella mesessä.oon kuitenkin kohta vasta 17 ja poikaystävä 18 ja jo nytten pitää elää tälläisten kauheiden tunteiden kanssa :( pelkään jo että kohta sairastin johonkin masennukseen :S tätä varmaan jatkuu niin kauan kunnes olen käynyt 3-vuotisen ammattikoulun ja poikaystävä on käynyt armeijan..eli vasta n.3vuoden päästä voisin muuttaa hänen paikkakunnalleen,vasta sitten voin olla onnellinen.olisko kellään mitää samanlaisia kokemuksia tai neuvoja meiän suhteeseen?
kiitos niille jotka viitsivät vastata ^^
kiitos niille jotka viitsivät vastata ^^
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ikävä ja kaipaus on ihan normaalia kaukosuhteessa, mutta itsetuhoiset
ajatukset eivät ole.
Jos sinulla ihan oikeasti on sellaisia ja vielä usein, niin
kannattaisi hakea apua. Menet vaikka terveyskeskukseen
lääkärin kanssa juttelemaan ja hän kirjoittaa sinulle lähetteen
psykologille.
Itsetuhoiset ajatukset eivät ole normaaleita, eivätkä mikään
leikin asia. Toivottavasti kyse on vain teini-iän ylidramatisoinnista.
jos jopa juna kulkee. alytöntä puhetta. autollakinhan tuo matka menee alle tunnissa, joko sitten junalla.
en mahda mitään että on sellasia tunteita,eikä niitä edes olis jos sais poikaystävä ees yötä olla.eihän 74km sinänsä ookkaa niin paljoo,mutta silti asutaan eri kaupungeissa..no autollahan se matka meneekin alle tunnissa mutta sillähän en pääse sinne kulkemaan,juna on nyt ainoa vaihtoehto
otan osaa tuskaasi. tiedän mistä puhut mun rakas on tuhannen kilometrin päässä eikä oo tietoa milloin pääsen hänet näkemään. kovasti on työn alla saada rakkaani töihin kotikaupungiini mutta se on toinen juttu milloin joku työ tärppää. joten nyt kärsin niin raastavaa ikävää että itken kokoajan. En voi muuten lohduttaa kuin että ajattele sinulla on kohtalotovereita ja että kerran on sen oikean löytänyt niin sitä kannattaa odottaa. ja ollaan onnellisia siitä että olemme sen oikean löytäneet niin ei oo monella. tsemppiä yritetään jaksaa vaikka ei se helppoa ole vaan yhtä helvettiä. mutta kun tää kestetään niin kestetään mitä vain.
ja mulla on rakkaani luo n.3000km, arvaa onko ikävä ja näenkö usein....
Yritä kääntää se kaipaus ja ikävä toisinpäin... pidä siitä kiinni ja käytä voimavarana... en tiedä osaatko sitä, mutta niin minä yritin tehdä, ja osaksi onnistuin.. Silloin kun ensimmäistä kertaa seurustelin ja välimatkaa oli parisensataa kilometriä..
Voin edelleenkin tuntea sen saman tunteen, kun luin tuon sinun kirjoituksen..
Pidä mielessä, että hän on siellä ja ikävöi myös sinua..ajattele, jos sinä olisitkin ainoa joka ikävöi...
Muistan armeija-aikaakin, kun aamuisin heräsin siihen "komppaniassa herätyys!" -huutoon ja unessa olinkin tyttöystävän luona, niin sydäntä raastoi ja kipu oli käsin kosketeltava kun paha maailma ei pysynyt poissa vaan iski kuin höyryjuna päin pläsiä...
Siitä silti selvisin...ensimmäiset pari kuukautta olivat pahimmat ja aikaa myöten sitä ikävääkin pystyi käsittelemään..
Pysy vahvana, ole onnekas että tunnet sen tunteen, ikävän, Nyt kun armeijasta on kulunut 14 vuotta, niin joskus on ihan ikävä juuri sitä ikävän tunnetta...sitä että kaipaa jonkun tietyn ihmisen seuraan koko ajan... Tässä vaiheessa on ikävä sitä ihastumisen tunnetta, mikä ikävän aiheuttaa... sellaista samanlaista ei varmaan koskaan enää tule..
kiitokset kaikille kannustavista sanoista ^^ mutta tälle tuskan ololle ja itkulle en mahda mitään,enkä haluisi tuntea seurustelun takia mitään sellasta :/ sillon pitäs olla onnellinen,mutta kaukosuhteessa yli puolet päivistä on surua eikä onnea :(
olisko muilla vielä mitään neuvoja,kokemuksia tms.?
so sad, omassa suhteessani, joka on nyt tätänykyään lähisuhde, olimme 4000 km päässä toisistamme. Noina hetkinä jolloin emme olleet yhdessä, tunteet olivat todella raastavat. Yhden keinon keksin miten sain raastavat tunteet pois. Pidin itseni niin kiireisenä tuona aikana kun emme olleet yhdessä, etten yksinkertaisesti ehtinyt ajattelemaan rakastani, joka oli 4000 km päässä ja seuraavaan kertaan jolloin taas olisimme yhdessä oli aikaa kuukausia. Iltaisin tottakai puhuimme MSN kaikesta mitä olimme tehneet päivän aikana. Ja aamulla taas reippaasti kaikkiin askareisiin kiinni. Toinen, jonka neuvon sain mieheltäni, oli että älä ajattele että olemme erossa. Ajattele noita hetkiä kun olimme yhdessä nauttien pitkistä kävelyistä ja keskusteluista. Ja sitä kuinka aika menee nopeasti ja olemme taas yhdessä kohta. Helpotti huomattavasti, sillä jos olisin jäänyt murehtimaan sitä että olemme jälleen taas erossa ja seuraavasta kerrasta jolloin näemme on vuonna x olisin ollut todella rikki.
Joten, so sad, jaksamista. Kyllä se aurinko paistaa lopulta jokaiseen risukasaan.
Moi!
Olen itse myös ollut kaukosuhteessa ikäisenäsi, ja tiedän mitä fiiliksiä käyt läpi. Minusta sinä olet tarpeeksi vanha siihen että saisit yöpyä poikaystäväsi luona. Itse muutin lukioon mennessä yksin(kämppiksen kanssa kylläkin), ja olin 15v. täytin 16 pian. Tilannettasi ehkä lievittäisi, jos saisit äitisi kanssa keskusteltua aiheesta, ja saisit luvan yöpymiseen. Jos äitisi pelkää esim, että harrastatte seksiä, niin sehän voi aivan yhtä hyvin tapahtua päivällä kuin yölläkin. Kyllä kohta 17-vuotiaan täytyisi saada päättää, haluaako jäädä esim. viikonloppuna poikaystävän luo yöksi! Toivottavasti onnistut:) Kyllä se siitä!