Mikä saa ihmisen ajautumaan huonoon ja rakkaudettomaan suhteeseen? Ja jäämään siihen?
Miten itse olet päätynyt huonoon suhteeseen, miksi olet jäänyt siihen ja miten pitkäksi aikaa?
Ja miten vältät virheen jatkossa?
Itsellä on takana -98-2003 kestänyt 5,5 vuoden suhde, jonka aikana en koskaan rakastanut ao. miestä. Jälkeen päin olen miettinyt, että miksi yleensä päädyin siihen.
Olin jo -94-97 ollut lyhyesti nuoruuden avioliitossa. Tuo suhde alkoi tosi rakastumisesta, mutta päättyi mm. miehen pettämiseen. Pettäminen oli mulle kerrasta poikki asia, minkä jälkeen oli helppoa tehdä eroratkaisu.
Luultavasti silloin 23-vuotiaana eronneena olin niin maassa, tunsin itseni jotenkin epäonnistuneeksi jne., että siinä mielentilassa juutuin olemaan ensimmäisen tarjokkaan kanssa, enkä ollut riittävän vahva ja kova sanomaan suoraan ei, vaikka en ollut edes erityisen kiinnostunut miehestä. Myöhemmin yritin laittaa suhdetta poikki useaan kertaan, mutta mies syyllisti minua siitä, että halusin jättää hänet, uhkasi itsarilla jne. - ja taas en vaan ollut tarpeeksi kova irrottautumaan. Jäin lähinnä velvollisuuden- ja syyllisyydentunnosta.
Nyt olen ollut yli 4v sinkkuna, ja ajatuskin suhteista lähinnä ahdistaa. Edelleen. Hieman luulen, että en enää pysty ollenkaan suhteisiin.
Joskus ihmettelen, olenko poikkeuksellisen hölmö, kun olen hukannut noin suuren osan nuoruudestani onnettomissa suhteissa, mutta en kai kuitenkaan ole ainoa...
Miten itse olet päätynyt huonoon suhteeseen, miksi olet jäänyt siihen ja miten pitkäksi aikaa?
Ja miten vältät virheen jatkossa?
Itsellä on takana -98-2003 kestänyt 5,5 vuoden suhde, jonka aikana en koskaan rakastanut ao. miestä. Jälkeen päin olen miettinyt, että miksi yleensä päädyin siihen.
Olin jo -94-97 ollut lyhyesti nuoruuden avioliitossa. Tuo suhde alkoi tosi rakastumisesta, mutta päättyi mm. miehen pettämiseen. Pettäminen oli mulle kerrasta poikki asia, minkä jälkeen oli helppoa tehdä eroratkaisu.
Luultavasti silloin 23-vuotiaana eronneena olin niin maassa, tunsin itseni jotenkin epäonnistuneeksi jne., että siinä mielentilassa juutuin olemaan ensimmäisen tarjokkaan kanssa, enkä ollut riittävän vahva ja kova sanomaan suoraan ei, vaikka en ollut edes erityisen kiinnostunut miehestä. Myöhemmin yritin laittaa suhdetta poikki useaan kertaan, mutta mies syyllisti minua siitä, että halusin jättää hänet, uhkasi itsarilla jne. - ja taas en vaan ollut tarpeeksi kova irrottautumaan. Jäin lähinnä velvollisuuden- ja syyllisyydentunnosta.
Nyt olen ollut yli 4v sinkkuna, ja ajatuskin suhteista lähinnä ahdistaa. Edelleen. Hieman luulen, että en enää pysty ollenkaan suhteisiin.
Joskus ihmettelen, olenko poikkeuksellisen hölmö, kun olen hukannut noin suuren osan nuoruudestani onnettomissa suhteissa, mutta en kai kuitenkaan ole ainoa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen itse pohtinut paljon omia menneitä suhteita viime aikoina, ja varsinkin tätä viimeistä vajaa puoltoista vuotta sitten päättynyttä. Tämä suhde perustui täydelliseen riippuuvuussuhteeseen ja näin ollen oli todella raskas ja sairas suhde. Kuitenkin kestettyäni sitä tarpeeksi kauan, päätin että joskushan mun on kasvettava aikuiseksi, jotta voisin olla tasavertainen ja onnellinen seuraavassa suhteessa. Niin tein, opettelin pitämään itseäni arvossa ja siitä kuka ja millainen olen. Se miksi olen aina ollut suhteissa "alakynnessä" tai "huono" johtuu siitä tosiasiasta, etten ole koskaan pystynyt hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, syystä etten ole ennen tiennyt kuka olen. Matka itseen on mielenkiintoinen ja kaksinverroin antoisampaa kuin aikaisempi joka ei johtanut minnekään. Epävarmuus omasta itsestä heijastuu kaikkialle ihmisten välisissä suhteissa. Millainen suhde itsensä kanssa, sellainen myös muiden kanssa.
Olin aivan varma tässä edeltävässä suhteessa, etten ikinä löydä ketään parempaa kuitenkaan ja mieluummin olen jonkun kanssa onneton ja sairas kuin yksin, terve ja onnellinen, mutta kokemukseni sanoo, että miksi tyytyä yhtään vähempään kuin kaikkeen siihen johon on oikeus? Se Oikea tai Sopivin on siellä jossain ja sillä aikaa kun häntä odottelen, petaan petiäni jo valmiiksi.. koska niin makaa kuin petaa.
Ihanasti puit minun ajatukseni ja mietteeni sanoiksi. Minäkin olen päässyt melkein noin pitkälle että alan tuntea arvoni ja hyväksyä itseni. Enkä tyydy enää yhtään vähempään kun siihen mihin minullakin on oikeus ja mitä ansaitsen. Minäkin petaan... nätisti petaankin... Eläköön elämä!