Minulla on tällainen ihan uskomaton ongelma, enkä tiedä, mistä löytäisin apua. Mieheni ja minä muutimme erilleen vuosi sitten ja nyt mieheni alkoi vaatia 1,5 vuotiaan lapsemme tapaamistoikeutta. Sovimme siitä lapsenvalvojan kanssa ja vaikutti siltä, että kaikki oli ok. Nyt mieheni on aloittanut seuraavanlaisen tavan kiusata meitä: hän ei palauta tyttäremme mukana lähettämiäni tavaroita takaisiin - ulkovaatteita, leluja jne.. Viimeisin on lapsen rakkain unilelu. Lapsi tapaa isäänsä reilun viikon kuluttua seuraavan kerran ja isä ei suostu kyseistä unilelua palauttamaan pyynnöistä huolimatta. Todella raukkamaista minusta. Lapsi osaa jo leluaan kaivata nukkumaan mennessä. Mitä tälle voi tehdä? Lähetänkö poliisin perään, vai mitä? Miksi isällä on oikeus kiusata lastaan tällä tavalla? Hän tietää, että ainoa keino satuttaa enää minua on tämä. Minusta vaan on väärin, että se tehdään lapsen kustannuksella...
apua tapaamisiin
äityliini...............
13878
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tylsäähän tuo on, mutta olisiko kyse voinut olla myös vilpittömästä unohduksesta... eikä sinun kyykytyksestäsi.
Noh, niin tai näin... et tuolle oikein mitään voi. Olen varma etteivät poliisit lähde hakemaan kotietsintälupaa lapsen unilelulle... älä edes harkitse tuollaista, vaikka isänä ymmärrän että ajatus tulisi mieleen kun huomaa lapsen murheen.
Olisiko mahdollista koettaa löytää lapselle uusi unilelua, silloin yksi olisi isällä toinen äidillä. Ulkovaatteisiin lapsella tuskin samaa "sidettä", mutta tietenkin tuplavaatteiden osto melko harvalle vanhemmalle mahdollista... koetapa vielä puhua exällesi asiasta, kovin paljoa muuta kun ei voi..
Niin se kai on. Harmittaa vaan niin kovin se, että isä tekee tällaista pientä kiusaa - ihan niin kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi huolia.
Ja hullultahan se tuntuu tällaista viranomaisille soitella. Olen ajatellut niin, että kyllähän joskus voi jotain unohtaakin, mutta voisihan sitten pyynnöstä palauttaa... Surullista, että asioista ei pystytä puhumaan järkevästi ja ajattelemaan kaikkien etua. Ei se ole isänkään etu loppujen lopuksi, että hän tarkoituksella aiheuttaa minulle ja tyttärelleen päänvaivaa.
Minä kyllä ehdotan, että
1. ensiksi puhut RAUHALLISESTI asiasta isän kanssa. Korosta lapsen etua ja lapsen tasapainoista kehitystä ja kiintymistä kumpaankin vanhempaansa.
2. mikäli ex-mies selkeästi tekee kiusaa ( pohdi itseksesi asiaa ihan rauhallisesti, myös miehen selityksiä punniten, esim. voisiko kyse olla jatkuvasta unohtamisesta tai sähräämisestä?), mikäli siis näin on, silloin ota yhteyttä lastenvalvojaan.
Muista, että saadaksesi asian järjestykseen lapsen edun mukaisesti, sinulta edellytetään tasapainoisuutta, rauhallisuutta, raittiutta, vastuuntuntoisuutta yms.
Näin se menee käytännössä: SINUN ON OLTAVA USKOTTAVA.
Lastensuojeluviranomaiset lähtevät AINA lapsen edusta.
Eihän sopueroissa tule tuolaisia ongelmia.
Harva ero kuitenkaan on sellainen sopuero vaan
tuollaiset jutut ovat tosi tuttuja monille.
Et sinä voi asialle juurikaan mitään jos
isä ei ymmärrä vaan kokee tarvetta kiusaan.
Se on katkeruutta jostakin ja lähtee puhtaasti
tunteista eikä järjestä.
Miksi teillä ei ole yhteishuoltajuutta?
että hanki lapsellesi uusi unilelu kotiisi ja selitä hänelle vaikka että se toinen odottaa siellä isillä sitä hetkeä kun hän sinne menee.
Meillä on samankaltaista touhua ja olen oppinut tekemään uusia vaihtoehtoja.
Sen vain sanon, että jos hän jatkaa samaan malliin pitkäänkin niin omaan nilkkaan se vaan napsahtaa.
Itselläni jo isommat lapset ja vanhin jo näkee mikä on oikein ja väärin. Isän tekemiset harmittaa isompaa lasta ja kohta siinä käy niin että hän ei halua mennä isälleen (on jo muutaman kerran siitä maininnut)
Kaiken sen painajaisen keskellä olen vain itselleni sanonut, malttia.... Toimi sinä aikuismaisesti, lopussa kiitos seisoo
jaksamista
Ongelman ydin on varmaankin siinä, että meillä ei ole mitään muita sopimuksia lapsen suhteen kuin tapaamissopimus isän ja lapsen välillä. Elatussopimusta ei ole tehty eikä erokaan ole vireillä. Asumme kuitenkin erillään. Meillä on yhteishuoltajuus virallisesti. Isää vaan ei ole aiemmin kiinnostanut. Lastaan isä ei voi kuulemma tavata useammin kuin joka toinen viikonloppu, koska hänellä on niin paljon työkiireitä. Hän on pk -yrityksen toimitusjohtaja.
Uskoisin, että isän katkeruus johtuu siitä, että hän ei ikinä uskonut, että minä oikeasti lähtisin yhteisestä kodistamme. Tilanne oli kuitenkin niin kauhea, että se alkoi käydä minun henkisen jaksamiseni päälle. Mieheni oli stressaantuneena henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen ja käytti paljon alkoholia. Lisäksi vauva oli pieni ja koliikkinen. En yksinkertaisesti jaksanut ja mieheni on esittänyt asian niin, että hän on katkera siitä, että minä en ollut niin vahva kuin hän oli minut naidessaan kuvitellut.
Meidän tilanne on todella surullinen. Minä tunnen että mieheni hylkäsi meidät, mieheni mielestä minä olin liian heikko. Ja kaiken keskellä on maailman ihanin pieni tyttö, jonka ei pitäisi joutua kahden typerän aikuisen kyvyttömyydestä elää yhdessä kärsimään.
Eli kaikki mahdolliset ajat jotka isälle sopivat ovat parempi kuin ei mitään.
Iloitse siitä.
Minä olen viisi vuotta eron jälkeen mennyt lasten kanssa ex miehen ehdoilla.
Toivoin tietenkin että hän olisi voinut olla enemmän lastensa kanssa mutta pakottaa en voi.
Nyt jo isot tytöt käyvät enään kahvilla isän kanssa ja poika joskus on viikon lomalla sekä silloin tällöin yökylässä isällään.
Soittelevat kyllä päivittäin.
Ei mitään sovittuja tapaamisia kun kerran ei voi sopia.
Isä ottakoon edes silloin kun sopii kunhan
päivää ennen minulle ilmottaisi.
Sinun on siihen sopeuduttava ja rakennettava oma elämä lapsesi kanssa.
Parempi kuin ei mitään on pienikin hetki isän kanssa.
Nyt et ainakaan voi olla heikko.
Te siis olette avioliitossa, ero ei edes vireillä. Isä ja lapsi tehneet tapaamissopimuksen? Eihän avioliitossa sellaisia tehdä, "reissuisiä" Suomessa on tuhansia.
Tietenkin on yhteishuoktajus, tehön olette avioliitossa !
Minkä vuoksi olet avioliitossa väkivaltaisen puolison kanssa ? Tuskin sekään kovin terve ympäristö sille tytöllenne olisi...
>
Miten tuo liittyy mihinkään mistä yllä kirjoitettu ?
Yhteis- tai yksinhuoltajuudesta riippumatta, tapaamisissa voi silti menetellä noin "mulkkumaisesti" jos tahtoo (paitsi jos ihan ääritapaus, missä oikeus määrännyt valvotut tapaamiset). Huotajuusmuoto ja tapaamisethan ovat kaksi aivan eri asiaa, ellet satu tietämään.
Ihmettelin tuota äidin ihmettelyä isän halusta
olla lapsen kanssa harvoin vaikka hän antoi ymmärtää olevansa yksinhuoltaja joka toivoisi isän ottavan lapsia joka toinen vkonloppu.
Joka toinen vkonloppu on yleisin käytäntö tapaamisissa yhteishuoltajilla.
Tiedän että ei tietenkään pakollinen, sori.
Käsittääkseni yksinhuoltajaäiti/isä voi odottaa vielä harvempia tapaamisia eikä sitä tarvitse ihmetellä.
Olen sama joka kirjoitti edellä siitä että jokainen hetki isän kanssa on parempi kun ei mikään.
Ymmärsit väärin.
Että tunnen tämän kaytännön erittäin hyvin.
Etävanhemman ei välttämättä tarvitse
edes olla mulkkumainen vaan riittää kun hän tekee ympärivuorikautisia työpäiviä.
En kai minä lapsiani lähetä isän luokse tyhjään asuntoon joka toinen vkonloppu eikä isä
sitä haluakkaan vaan ilmoittelee sitten kun sopii.
Minä olen lähivanhempi mutta meillä on yhteishuoltajuus jolloin lasten asioista ilmoittelen myös isälle.
Koulut ym harrastukset ja matkat.
Muuten en sitä oma-aloitteisesti tekisi.
Siis mikäli olisin yksinhuoltaja.
En silloin odottaisi exältä yhtään mitään lapsiin liittyvää.
Nyt vähän odottaisin enemmän kiinnostusta.
Aikanaan sovittiin joka toisesta
vkonlopusta vain suullisesti.
Ihan sama kait vaikka kirjallisestikkin?
Se ei toiminut koskaan käytännössä.
Yritän joustaa lasten vuoksi.
Jos isä yllättäin haluaa nähdä lapsiaan perun kaiken muun heidän kalentereistaan jotta se
järjestyisi.
Isän läsnäolo jollakkin tavalla on tärkeintä.
Minä en voi olla hän.
Eikä isyyttä voi elatusmaksuilla ostaa
pois.
Joo, tilanne on todellakin se, että elämme asumuserossa, jota on nyt kestänyt vuoden. Avioero ei ole vireillä. Lapsen tapaamisista olemme tehneet kirjallisen sopimuksen lastenvalvojan vahvistuksella. Avioero ja lapsen huoltajuus -ja elatusasiat ovat lainkin edessä ihan eri asioita. Olennaista on lastensuojeluviranomaisten mielestä se, että lapsi asuu vain äitinsä kanssa ja lapsella tulee olla oikeus tavata isäänsä. Ja tästä olen itse aivan samaa mieltä. Kurja tilanne vaan siinä mielessä, että isä tietää ettei pysty enää millään muulla minua loukkaamaan, mutta pientä kiusaa on kiva tehdä :(.
Ja sitten se vaikein kysymys: Miksi olemme vielä naimisissa? En osaa vastata. Mutta sen tiedän, että miehessäni on joskus ollut paljonkin hyvää ja minun on vaikea ajatella, että se hyvä olisi täysin kadonnut. Ei ole sellaista iltaa, etten miettisi, mikä on oikein tyttärelleni. Ja ehkä syväällä sisimmässäni elää vielä toivon pisara siitä, että elämä voisi olla sellaista kuin se oli meidän yhteisissä unelmissamme kauan sitten... Ehkä minä olen luuseri, kun edes harkitsen yhteistä elämää miehen kanssa, joka pahoinpiteli ja hylkäsi perheensä, kun kaikkein eniten tarvitsimme apua. Hylkäämisellä tarkoitan sitä, että kun tarvitsin häntä kotona ja minusta tuntui, etten pärjää vauvan kanssa, mies juoksi kaikki viikonloput ja arki-illat kapakoissa kavereiden kanssa, koska "kotona ei ollut kivaa". Ei siellä ollut kivaa minullakaan, kun puoli vuotta valvoin vauvan kanssa ja kuuntelin mieheni kertomuksia siitä, miten surkea reppana olen, mutta lapseni vuoksi yritin jaksaa...
Olemme asumuserossa olleet vuoden verran. Siksi meillä on tapaamissopimus.
Se, että en ole hakenut eroa, onkin sitten mutkikkaampi juttu. Ehkä tarraudun menneeseen - siihen kaikkeen hyvään, mitä meillä oli. Ehkä toivon, että mieheni ymmärtäisi toimineensa väärin ja muuttuisi. Kuullostan varmaan typerältä, mutta minä rakastin miestäni kerran todella paljon ja mietin entä jos... Ei ole sellaista iltaa, etten miettisi, mikä on oikein pientä tytärtäni kohtaan. Olenko minä itsekäs, jos eroan jne.. Tämä on vaan niin kamalan tuskallista, kun on tuo tyttö... Minä tekisin mitä vaan hänen vuokseen, mutta tiedän myös sen, että lastakaan kohtaan ei ole oikein jatkaa väkivaltaisessa ja alistavassa avioliitossa.