Vielä viikko sitten olin kultarakas josta tykättiin valtavasti. Vielä viikko sitten ikävä toisen luo oli suunnaton. Vielä viikko sitten toinen sanoo ettei voi elää ilman, nukuttiin toistemme kainaloihin käpertyneenä olon ollessa niin onnellinen.
Mihin se katosi?? Yhtä äkkiä onkin parempi lopettaa. Yhtä äkkiä kerrotaan ettei toinen enää tykkääkkään. Melkein vuosi yhdessä, eikä enää tykkää??
Oksettaa, ei maistu ruoka, ei nukuta. Haluaisin huutaa/oksentaa/nukkua tämän pahan olon pois, ihan mitä vaan kun se vaan lähtisi. Tekis mieli vaan itkeä, mutta en salli sitä itselleni, kun pala nousee kurkkuun nielen sen takaisin. Tekisi mieli huutaa apua, auttakaa, en kestä tätä! Ottakaa mun sydän pois rinnasta ja heittäkää menemään, en tarvi sitä enää!
Onko parempi lopettaa yhteydenpito kerralla vai onko parempi puida tätä tuskaa myös hänen kanssaan? EN osaa päättää, tekisi niin mieli soittaa, käydä, laittaa viestiä..
Ei sitä olisi enää halunnut omalle kohdalle, viisi vuotta sitten ero otti koville, olin yksinäinen kokonaiset neljä vuotta. Sitten kun luulin löytäneeni onnen uudestaan, käy näin. Tämä on niin väärin! Meneekö taas neljä vuotta, että voin olla onnellinen.. Ehkäpä kolmekymppisenä se onni kestääkin..
Voiko joku selittää mulle, että mihin se välittäminen katoaa? Mitä sille tapahtuu, miksi? En vaan voi ymmärtää!!
Mihin se katosi?? Yhtä äkkiä onkin parempi lopettaa. Yhtä äkkiä kerrotaan ettei toinen enää tykkääkkään. Melkein vuosi yhdessä, eikä enää tykkää??
Oksettaa, ei maistu ruoka, ei nukuta. Haluaisin huutaa/oksentaa/nukkua tämän pahan olon pois, ihan mitä vaan kun se vaan lähtisi. Tekis mieli vaan itkeä, mutta en salli sitä itselleni, kun pala nousee kurkkuun nielen sen takaisin. Tekisi mieli huutaa apua, auttakaa, en kestä tätä! Ottakaa mun sydän pois rinnasta ja heittäkää menemään, en tarvi sitä enää!
Onko parempi lopettaa yhteydenpito kerralla vai onko parempi puida tätä tuskaa myös hänen kanssaan? EN osaa päättää, tekisi niin mieli soittaa, käydä, laittaa viestiä..
Ei sitä olisi enää halunnut omalle kohdalle, viisi vuotta sitten ero otti koville, olin yksinäinen kokonaiset neljä vuotta. Sitten kun luulin löytäneeni onnen uudestaan, käy näin. Tämä on niin väärin! Meneekö taas neljä vuotta, että voin olla onnellinen.. Ehkäpä kolmekymppisenä se onni kestääkin..
Voiko joku selittää mulle, että mihin se välittäminen katoaa? Mitä sille tapahtuu, miksi? En vaan voi ymmärtää!!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ei kai se muuten mihinkään häviä, ellei tapahdu jotain joka edesauttaa tunteiden kuolemista. Mä olen itse aina ajatellut, että jos toisesta ihmisesta välittää paljon niin kyllä siitä samasta ihmisesta tulee silloin välittämään aina.. Siis jos on ollut ihan tosissaan tunteidensa kanssa suhteessa.
minulle sanottiin, että se rakkaus kuoli viikossa.siis aikuinen, yli kolmekymmpinen mies sanoi.olimme muuttamassa yhteen.taisi tulla pupu pöksyyn tai löytyi joku muu, jota kohtaan sai kokea sitä ensi huumaa.sillä ei oikea rakkaus kuole viikossa.se ei kuole koskaan.korkeintaan muuttaa muotoaan.sinuna en ainakaan vähään aikaan ottaisi mitään yhteyttä,koska hän tuskin ei kykene puimaan kanssasi mitään.ehkä sitten myöhemmin kun et enää tarvitse hänen rakkauttaan.voimia ja oivalluksen hetkiä.ja apua kannattaa hakea jos tuntuu, että pää leviää.
Ei aito rakkaus ja välittäminen katoa tuosta vain, eikä todellakaan viikossa. Entinen mieheni, siis jonka kanssa olin viisi vuotta sitten, on minulle vieläki tärkeä, toivon hänelle kaikkea hyvää, ollaan oltu toistemme tukipilareitakin, ystävinä siis. Meni vuosi, etten ajatellut häntä enää romanttisessa mielessä ja haikeudella.
Jos toisen voi jättää tuosta vaan ja jatkaa elämäänsä tuntematta surua, ei ole oikeasti edes välittänyt. Tai ainakin minä uskon niin.
Kovasti yritän olla ottamatta yhteyttä, sydän kuitenkin tekee temppujaan. Saa nähdä miten käy. Jänniä nämä olotilat, ensin huutaa vollotetaan muuan tunti, sitten tuntuukin jo ihan normaalilta ja siltä, että tästähän voi selvitäkin. Sitten taas nousee kyyneleet silmiin. Vaikeeta, niin hirveen vaikeeta.
Selvittämättömiä asioita oli, mutta ei niin suuria, että ne olisivat kaataneet koko suhteen. Ne olisi voinut selvittää puhumalla.
Itse annan rakkauden olla ja tapahtuu sitten mitä tapahtuu, toivottavasti se on todellista hieno tunne kun voi toista vilpittömästi rakastaa vaatimatta rakkautta itselleen:)
Toinen joko rakastaa tai sitten ei. Ihminen on ajoittain hyvinkin arka toimissaan ainakin silloion kun lähdetään järkeilemään sen sijaan että annetaan tunteiden viedä.
Aikaahan on....kuitenkin, tapahtuu jos on tapahtuakseen. Rakkaus on ja pysyy, eikö?
Eihän nyt vaan ole käynyt niin että olisi joku asia jäänyt kovasti kaivelemaan? Itse ainakin olen huomannut että jos joku ihan pikku asia jää kaihertamaan, saattaa se tuhota koko rakennelman
Tuttu tunne... täytyy myöntää... seurustelin itse vajaan vuoden, joka päättyi erinäisten sekaannusten saattelemana vuodenvaihteessa... olin petetty ja jätetty... vain muutamaa viikkoa aiemmin kerrottiin, kuinka tärkeä olen yms... nyt näin kuusi kuukautta tapahtuman jälkeen mietin vieläkin selvittämättömiä asioita, kärsin jonkin asteisesta masennuksesta... tuntuu siltä, että jos asiat olisi edes puhuttu halki kunnolla, olisi sydämeni ja järkeni ehkä käsitellyt asian paremmin... nyt jahkaan samaa alitajunnassani päivistä toisiin.. rakastiko hän minua kuitenkaan oikeasti, vaikka teki mitä ihmeellisimpiä asioita sen eteen, että olisin onnellinen... täytyy myöntää että elämäntilanteeni oli tuolloin vaikea...purin huonoa oloani häneen paljon...virhe.. olisinkohan itse ajanut tilanteen siihen... toisaalta... jos hän olisi oikeasti rakastanut, olisiko hän lähtenyt luotani, vaikka aina sanoi, ettei lähde viereltäni, jos minä en niin halua.. en ollut helppo ihminen, todellakaan... totuus vain puuttuu..?? hän lähti toisen naisen matkaan... ymmärrän siis olotilasi, ja niin ikävää kuin se onkin, siitä ylipääseminen tuntuu vievän ikuisuuden... jos koskaan pääsekään... toivottavasti sinä helpommin...
....älä näännytä itseäsi nälkään... minä melkein tein niin.... vaikka tuntuukin kaikki pahalta, eikä mikään maistu...elimistöön jää herkästi pysyvät jäljet traumoista, vaikka eipä niiltä voi välttyäkään elämässä... Yhteydenotossa en osaa neuvoa, kun en tilannettanne tunne... itse yritin ottaa yhteyttä, mutta eipä se enää auttanut..."en enää halua nähdä sinua", oli viimeinen asia, jonka sain kuulla....kuinka niin kultaisesta voi tulla niin jäätävä hetkessä...?? "Sitä eniten satuttaa, josta eniten välittää", tai jotain... liekö sitten niin?? toivottavasti en masenna sinua entisestään faktallani omista kokemuksistani, mutta toivon sinulle jaksamista!!! Helppoa se ei ole...
Eilen mun olo helpottui. Ajatukset on saatu jonkinlaiseen järjestykseen. Vihdoinkin keskusteltiin asioista.
Nyt ei enää pitäisi olla mitään selvittämättömiä asioita, kaikki on pyydetty anteeksi (vaikka ei ollut mitään sellaista tekoa joka olisi erityisesti vaikutanut tähän) ja annettu anteeksi. Huomasin, että se on todella tärkeää jätetylle.
Erityisesti se helpottaa kun ymmärtää syyn, vaikka syy onkin, että toinen ei vain tykkää enää.
Kun ajattelin asiaa omalle kohdalleni, totesin, että voihan niin käydä, on minullekin käynyt niin, että tunteet haalenee jossain vaiheessa ilman mitään sen suurempia syitä.
Sitä en vaan mitenkään voi ymmärtää, että ne haalenee niin nopeasti. Enkä todellakaan voi ymmärtää sitä, että miten voi olla yht`äkkiä niin kylmä toista kohtaan.
Se, että antaa anteeksi myös itselleen, on tärkeää. Ei pidä pitää itseä syyllisenä. Ei pidä ajatella sen olevan oma vika, että näin käy vaan pitää myöntää itsensä tehneen väärin joitakin asioita. En minä ollut täydellinen, tein väärin montakin asiaa joista otan opikseni, mutta en ollut syyllinen.
Myös se, että tähän ei liittynyt toisia osapuolia eikä riitaa, valheita ja vihaa, on todella helpottavaa. Helpottava tietää, että ei tullut petetyksi millään tavalla. Ja kun tietää, että kumpikaan ei vihaa/halveksi/ajattele pahaa toisesta ja anteeksi on annettu niin tuntuu kuin se pakottava, ahdistava ja sydäntä raastava olo on poissa. Suru jää, mutta sen ei kuulukaan olla poissa vielä.
Ruoka minulle ei maistunut eilen ollenkaan, söin vasta tänä aamuna eka kerran "kiinteää".
Vaikeaa ja surullista tämä on vieläkin, mutta tänään en ajatellut enää itkeä, suupielet saattaa vaan olla alaspäin ja mieli musta.
Yritän myös olla muistelematta kivoja asioita, niihin saan luvan vasta sitten kun ei enää käy kipeetä ja satu.
Minä25, sinun kirjoituksesi on aika paljon kuin minun kirjoittamaani. Ymmärrän sinun tuskasi hyvin, minäkin olisin voinut olla helpompi ihminen. Mutta älä enää ajattele sen olleen sinun vikasi, virheitä olet ehkä tehnyt mutta älä ruoski itseäsi niistä asioista. Anna anteeksi itsellesi. Ja sen jälkeen exällesi, vaikka hän tekikin niin hirveän väärin jättäessään sinut tuolla tavalla.
Sen mitä itse opin tästä on se, että osaan tulevaisuudessa olla myös itse fiksu jättäessäni (mihin en tietenkään koskaan toivo joutuvani). Exäni oli fiksu kun antoi meille vielä tilaisuuden puhua asioista. Helpottavaa myös tietää se, että voin kysyä häneltä jos minulle tulee vielä jotain kysyttävää, hän siis yrittää auttaa minuakin.
Kun hyväksyy sen, että toista ei saa takaisin, eikä yritäkään saada, on ensimmäinen askel paranemiseen. Sitten voi käyttää energiansa toipumiseen eikä ajatukseen, että miten saan hänet takaisin.
Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kun sieltä pahimmasta kuopasta ollaan noustu, takaisin ei ole asiaa! :) Hirveetä tsemppausta itseä kohtaan..
Kirjoittaminen on muuten terapiaa, purkakaa tunteita paperille, kirjoittakaa eropalstoille, tehkää eropäiväkirja.. Kyllä siitä selviää, ei ole muuta mahdollisuutta!!!
Mihin suhde katkeaa?? Ymmärrän sen, jos se katkeaa riitoihin, tunteiden kuolemiseen, tai johonkin vastaavaan.. Mutta miten se voi kuolla samana päivänä kuin linnunlaulu..Itselleni kävi jokin aika sitten seuraavanlaisesti:
Aamulla kaikki oli vielä hyvin, halattiin ja suukoteltiin ja toisen ilmeestä näki, että hän nautti elämisestä kanssani, tunnusti kuinka paljon rakasti minua... Iltapäivällä kaikki oli ohi.. Mies ilmoitti, että ei voi enää jatkaa kanssani tätä suhdetta... Vähään aikaan ei tullut sanoja suustani, olotilani oli kuin joku olisi veitsellä viiltänyt rintaani.. Oikeastaan en vieläkään ymmärrä asioita.. Selityksiä en ole saanut muuta kuin, että toinen ei vain kykene... Kykene mihin??? Jos suhde päätetään, niin olisin toivonut, että kerrotaan miksi ei enää kykene jatkamaan... Nyt yritän selviytyä tästä raastavan tuskaisesta olotilastani.. En jaksa vielä etsiä vastausta miksi kaikki päättyi, vaan haluan koota itseni jälleen vahvaksi ja tiedän sen vievän paljon aikaa, tuskan jäljet tulevat aina seuraamaan mukana ... Ehkä myöhemmin olen valmis kuuntelemaan miksi kaikki päättyi...
Täällä on monta tekstiä kuin omasta kynästä. Minullakin oli reilu viikko sitten vielä kaikki hyvin. Aamulla herättiin iloisina ja onnellisina, pussattiin ja halittiin. Iltapäivällä yhtäkkiä riita ja sitten kaikki ohi, mies pakkaa kamansa ja lähtee. Riita oli ihan vähäpätöinen, siihen se ei kaatunut, vaan siihen, että jonkin aikaa oli mennyt huonosti, eikä poika enää uskonut parannuksen tapahtuvan. Kertaakaan meillä ei ollut mitään vakavaa keskustelua asiasta, vaan päin vastoin, riitojen jälkeen poika vakuutteli aina, että kaikki on hyvin, vaikka riidat onkin rasittavia. Täten ero tuli ihan puun takaa, en osannut varautua siihen ollenkaan.
Olen ollut vain hirveän ahdistunut ja maassa. Ei huvita mikään. Pahinta tässä on se, että poika sanoi vielä erohetkelläkin rakastavansa minua, mutta ei vaan jaksa yrittää. Itse olen sellainen luonne, että en olisi antanut periksi ihan näin pian. Uskon edelleen siihen, että suhteesta tulisi jotain, jos asiat vaan saataisiin puhuttua selviksi. Tiedän kuitenkin, että turhia toiveita on turha elätellä, jos toinen oli niin järkähtämätön kannassaan. Siinä kuluttaa vaan itseään.
Meilläkin on siis asiat ihan selvittämättä. Ehkä auttaisi, että puhuisimme asiat halki, mutta kuinka kauan tässä kannattaa odottaa? Kaksi viikkoa, kuukausi, kaksi kuukautta? Se olen todennäköisesti kuitenkin minä, jätetty, joka hänelle soitan. Hänestä ei ole kuulunut yhtään mitään. Miten niin ihana ja lämmin ihminen voikin muuttua kerrasta niin kylmäksi? En voi käsittää. Tuntuu ettei häntä kiinnostaisi yhtään miten jakselen. Minä taas ajattelen koko ajan miten hänellä menee ja mitä hän tekee.
Aamulla ensimmäisenä mielessä ja illalla viimeisenä.. Kunpa voisi unohtaa kerralla. Rasittavia tuollaiset pikkujutut mistä entinen kulta tulee mieleen, kahvikupista, suihkuverhosta, tyynyliinasta, jostain ohjelmasta, tietokoneen hiirestä, jostakin sanasta, autoista.. Kuinka voi unohtaa kun joka helkkarin asia kodissa ja muualla muistuttaa toisesta?!? Puhumattakaan niistä isommista jutuista, tänäkin aamuna juutuin tuijottamaan toista puolta sänkyä, kuvittelin kultani siihen viereen tuhisemaan, kuvittelin aamuiset halaukset..
Huomaatte varmaan, että ollaan tultu vähän takapakkia tuosta viime kertaisesta olotilasta.. Eihän tälle mitään voi, mutta kuuluu kai asiaan. On aikoja jolloin en mieti vähään aikaan (osaan jopa nauraa jo läheisteni kanssa) ja sitten taas tulvahtaa exä mieleen. Lopulta siinä käy kuitenkin niin, että ne ajat jolloin en ajattele häntä pitenee ja ne haikeusajat lyhenee. Lopulta ne katoaa kokonaan, jäljelle jää vaan hyvät muistot ilman kipua.
Onneksi voin olla nuin varma asiasta, olen kokenut tämän ennenkin, selvisin siitä niin selviän myös tästä.
Aika kultaa tosiaankin muistot. Ajatelkaapa, nyt voitte kertoa kuinka raastavaa, hirveää tuskaa tunnette, voitte kuvailla miltä se tuntuu, voitte kertoa miksi, mistä asioista tunnette tuskaa. Edellisestä erostani muistan vain sen, että huusin kämppäni lattialla kippurassa että en selviä tästä koskaan, kuolen pois. Ja siinä kaikki. Siihen vuoden eroprosessiin mahtuu paljon muutakin surua ja tuskaa kuin tuo lattialla itkeminen, mutta en enää muista kun se ei tee kipeetä. Lattialla itsekimisestäkin ajattelen, että miksi mä huusin, ja ihan turhaan. Lohduttavaa siis tietää, että kyllä tästä selvitään, joku päivä se ei enää satu.
Esitin ensimmäisessä viestissä kysymyksen, että mihin se katoaa. Ei kai se mihinkään katoakaan, se vaan muuttaa muotoaan.
Ollaan siis puhuttu exän kanssa, hän kertoi, että välittää vieläkin, eritavalla vaan. Eikä tunteet hävinny ihan hetkessä vaan pikkuhiljaa.
Päädyin siis tuohon yhteydessä olemiseen, se on mulle helpompaa kuin se, että päästäisin kerralla irti, en vaan voisi pyyhkäistä toista kokonaan pois elämästäni. Tulee vielä aika jolloin en enää tarvitse hänen tukeaan jaksamiseen.
Tämähän ei onnistu silloin, jos toivoo/yrittää saada toista takaisin. Minä olen luopunut siitä ajatuksesta, hän ei ollut kanssani onnellinen enkä olisi minäkään ollut hänen kanssaa. Eihän voi olla onnellinen jos toinenkaan ei ole. Ja ajattelen myös, että kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu.
Tuosta tunteiden häviämisestä vielä se, että miehille, ja miks ei joillekin naisillekin, voi olla helpompaa vaan pyyhkäistä toinen pois elämästä ja mielestä, hypätä uuteen suhteeseen ja jatkaa elämää. Mutta voiko he todellisuudessa, täysin rinnoin, olla onellisia jos entisestä suhteesta jäi selvittämättömiä tunteita ja ehkä pahaa mieltäkin.
Tuskien taival tämä ero on aina, nyt sattuu, sattuu niin pirusti ja minä kärsin. Toivon kuitenkin, että parin kuukauden päästä voin jo paljon paremmin. Voimia kaikille eronneille, kyllä siitä selviää!!
mistä se sydän sitten särkyy? monestakin asiasta varmaan. Kun toinen puolisko kuolee pitkän yhdessäolon jälkeen, pienen ajan kuluttua toinenkin kuolee, tällöin on varmaankin kyseessä ikävään kuoleminen mutta sydän siinäkin on särkynyt, eikö?
Joskus käy mielessä että ehkä olisi parempi olla koko elämänsä yksin jos en saa jakaa rakkauttani. Yksin tänne synnytään ja yksin lähdetään.
Mennään vaan tunteilla:)
Akat on tunteellisempia näissä asioissa. Ainakin jotkut. Tunteita menee ja tunteita tulee, rakkaus tulee ja rakkaus menee, ihmisiä tulee ja ihmisiä menee. Sellaista se on elämä.
Ei ne mihinkään katoa, niitä vaan ei ole ollut. Joku
vaan haluaa paistatella teidän rakkauden valossa. Myös minun.. Ei kukaan jätä rakastamaansa ihmistä pienen virheen tai yhteisen ihanan yön jälkeen. Kaikkia vaan kusettaa tunteeton ihminen. Kaikki nauttii jonkun rakkaudesta ja joku ehkä tarvitsee sitä jostain omista suhteista selviämiseen. Miun kohdalla rakkauttani tarvittiin oman suhteen korjaamiseen.. Hyväksikäytettyjä kaikki, tosi asioita turha kaunistella.
Nojustjoo.. hyvä että ajattelet noin. kaikki tunne asiat ei vaan mene noin. kokeile ite rakastua ja menettää se, tai menettää joku sulle muuten tärkeä ihminen. ei noin pidä ajatella.
Ainakaan minun välittämiseni..
Tänään taas olo niin kun olis kaikki sekaisin, paha olo, kaikki ärsyttää, kaikki on huonosti..
Välillä on päiviä jolloin on ihan ok olo ja nyt taas tämmöstä. Koskahan tämä oikein loppuu?
Tekis mieli vaan sanoa itselle, että lopeta tuo, get over it, unohda ja se siitä!! Mitäs haikailet miehen perään joka ei sinusta välitä..
On vaan niin hankala käsittää kun vielä äsken kaikki oli hyvin.
On tää kyllä perseestä, ei saa mitään aikaiseksi, mikään ei huvita, mistään ei saa hymyä pintaan, ei saa edes ruokaa tehdyksi.. Avutonta! Yhtä kitumista koko oleminen..
Liityn kerhoon.. Vihelsin exän kanssa pitkään jatkuneen soutamisen ja huopaamisen jälkeen pelin poikki. Voihan se olla, että olen surkeasti väärässä, kun luulen miehen haluavan vain naida mua silloin tällöin, mut jos sitä pitää edes pelätä niin metsäänhän viritys olisi kai joka tapauksessa menossa. Itkeä pillitän ja valvon eli tulos on ihan sama jos olisin vaan jatkanut toivomista. Pitäisi kasata itsensä kokouksiin ja tarttua töihin mut ei huvita edes hengittää. Kyllä se on niin saatanan hauskaa olla vahva ja järkevä :'/
Voisin tehdä töitä ympärivuorokautisesti. Työt on pakko tehdä joten vois pakottaa itsensä tekemään vähän enemmänkin kun tarvitsee, toisin sanoen rääkätä itseään ruumiillisella työllä, purkais pahaa oloa siihen. Voisin tuntea olevani vahva edes jotenkin kun ei näytä tuo henkinen puoli olevan tällä hetkellä kovin vahvoilla.. Eikä muuten varmaan ruumiillenenkaan kun ei oo tullu syötyä juuri ollenkaan.. :(
Osuvasti sanoit, ei huvittaisi tosiaankaan edes hengittää, ei huvittaisi sitten yhtään mikään. Yritetään silti jaksaa! Voimia sulle!
Joskus en vain ymmärrä. Puolen vuoden seurustelun jälkeen poikaystäväni tunteet menivät sekaisin. Hän ei tiennyt välittääkö minusta vai ei, mutta ei halunnut erota, koska olin niin tärkeä hänelle. Oli kamala nähdä se tuska mitä hän kävi läpi, itki ja kyseli "miksi en vaan rakasta sinua niinkuin ennen, haluan rakastaa sinua!" Yritin kovasti olla tukena, mutta tuska söi minua sisältä päin.. Itselläni oli ja on vieläkin tunteet jäljellä häntä kohtaan.
Päädyimme eroon. Ja tällä hetkellä se oli ehkä paras ratkaisu, en olisi kestänyt sitä epätietoisuutta enää. Nyt sattuu hirveän paljon kun kaikki on ohi.. Mutta vielä vaikeampaa on se, että poika ei vieläkään tiedä tunteistaan, vaikka erottiin.. Hän välillä katuu tätä eroa ja välillä ei. Se sattuu. Välillä hän haluaa minut takaisin välillä ei. Itse kamppailen tunteiden kanssa, täytyy saada ne kuolemaan.. Se on ohi.
Jos joku tietää miksi tunteet voivat noin vain "kadota", niin olisin helpottunut jos saisin siihen vastauksen.. Miten voi olla tietämättä, että rakastaako vai ei? Eikö sen pitäisi tietää?