Pahus.
Olemme seurustelleet nyt about kolme vuotta, vuoden olemme asuneet yhdessä. Olin jo vuosi sitten hieman epävarma omasta rakkaudestani, mutta jotenkin hyväuskoisena sitten jatkoin ja rakennettiin avoliitto (puoliso ei tiedä ajatuksistani). Nyt sitten olen totaalisesti kyllästynyt suhteeseen. Olemme aivan liian erilaisia, ja koen olevani vangittuna, enkä pääse toteuttamaan mitään unelmiani, olen mm. luopunut vaihto-oppilasvuodesta hänen takiaan ja kaduttaa suuresti, että suostuin jäämään Suomeen. En rakasta enää puolisoa, hän ei herätä minussa mitään fyysistä eikä syvää henkistä tunnetta. Hän on kyllä ihana ihminen ja voisin pitää häntä edelleen ystävänä.
Hän on kuitenkin ääriään myöten rakastunut minuun ja suorastaan riippuvainen minusta. Hän on hieman epävakaa luonne ja hän on itsekin sanonut, että ei tiedä mitä tekee, jos jää ilman minua. Tiedän, että hän puhuu totta, eikä pärjäisi yksin. En halua olla vastuussa toisen ihmisen elämän tuhoamisesta.
Lisää vettä myllyyn laittoi viikonloppuna tapaamani nainen, johon ihastuin välittömästi ja tunne oli aika varmasti molemminpuolinen. Yritin kovasti olla ihastumatta, mutta en voinut mitään tunteilleni ja nyt minua kalvaa tieto siitä, että en halua päästää tätä tapaamaani naista kenellekään muulle.
Miten ihmeessä voi jättää herkän ihmisen, joka rakastaa minua palavasti ja on aivan riippuvainen minusta? Me sentään jo asummekin yhdessä, eli käytännössäkin erossa olisi paljon tekemistä.
Olemme molemmat nuoria, joten uskon, että avopuolisonikin ennen pitkää tokenisi erosta, mutta pelkään, että se voi ottaa liian koville.
Voisin tietysti alkaa osoittaa vähemmän velvollisuudentuntoista välittämistä ja lakata esittämästä ja odottaa, että hän tajuaa tilanteen, jolloin varmaan ei tunnu yhtä pahalta. Jotenkin vain tuntuu, että minulla olisi kiire tämän asian kanssa, koska pelkään, että tapaamani nainen karkaa käsistä.
Lienee kuitenkin totta, että jos saan puolisonkin tuntemaan suhteen hiipumisen, niin ei tunnu hänestäkään ero niin pahalta kuin jos vain töksäyttäisin, etten enää rakasta häntä, vaan haluan erota...
Olemme seurustelleet nyt about kolme vuotta, vuoden olemme asuneet yhdessä. Olin jo vuosi sitten hieman epävarma omasta rakkaudestani, mutta jotenkin hyväuskoisena sitten jatkoin ja rakennettiin avoliitto (puoliso ei tiedä ajatuksistani). Nyt sitten olen totaalisesti kyllästynyt suhteeseen. Olemme aivan liian erilaisia, ja koen olevani vangittuna, enkä pääse toteuttamaan mitään unelmiani, olen mm. luopunut vaihto-oppilasvuodesta hänen takiaan ja kaduttaa suuresti, että suostuin jäämään Suomeen. En rakasta enää puolisoa, hän ei herätä minussa mitään fyysistä eikä syvää henkistä tunnetta. Hän on kyllä ihana ihminen ja voisin pitää häntä edelleen ystävänä.
Hän on kuitenkin ääriään myöten rakastunut minuun ja suorastaan riippuvainen minusta. Hän on hieman epävakaa luonne ja hän on itsekin sanonut, että ei tiedä mitä tekee, jos jää ilman minua. Tiedän, että hän puhuu totta, eikä pärjäisi yksin. En halua olla vastuussa toisen ihmisen elämän tuhoamisesta.
Lisää vettä myllyyn laittoi viikonloppuna tapaamani nainen, johon ihastuin välittömästi ja tunne oli aika varmasti molemminpuolinen. Yritin kovasti olla ihastumatta, mutta en voinut mitään tunteilleni ja nyt minua kalvaa tieto siitä, että en halua päästää tätä tapaamaani naista kenellekään muulle.
Miten ihmeessä voi jättää herkän ihmisen, joka rakastaa minua palavasti ja on aivan riippuvainen minusta? Me sentään jo asummekin yhdessä, eli käytännössäkin erossa olisi paljon tekemistä.
Olemme molemmat nuoria, joten uskon, että avopuolisonikin ennen pitkää tokenisi erosta, mutta pelkään, että se voi ottaa liian koville.
Voisin tietysti alkaa osoittaa vähemmän velvollisuudentuntoista välittämistä ja lakata esittämästä ja odottaa, että hän tajuaa tilanteen, jolloin varmaan ei tunnu yhtä pahalta. Jotenkin vain tuntuu, että minulla olisi kiire tämän asian kanssa, koska pelkään, että tapaamani nainen karkaa käsistä.
Lienee kuitenkin totta, että jos saan puolisonkin tuntemaan suhteen hiipumisen, niin ei tunnu hänestäkään ero niin pahalta kuin jos vain töksäyttäisin, etten enää rakasta häntä, vaan haluan erota...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on aikoinaan päättynyt avoliitto siten, että mies päätti soveltaa strategiaa "haluan eron, mutta koska en saa sitä itse aikaiseksi/en uskalla, kohtelen häntä huonosti, jotta hän tajuaa itse lähteä". Suoriin kysymyksiini siitä, oliko vika liitossamme, ei uskaltanut (?) vastata rehellisesti, vaan antoi ymmärtää että toivoa vielä muka olisi.
Loppujen lopuksi olin henkisesti niin p*skana - yritettyäni kuukausien ajan parhaani mukaan pelastaa suhteen (tosin en edes tiennyt, miltä) - että ehdotin eroa. Se siis tietysti oli miehen tarkoituskin, mutta totisesti olisin toivonut, että hän olisi itse hoitanut asian heti tajuttuaan, että haluaa eron.
Kun ero näyttää puoleltasi olevan noin selkeästi ainut vaihtoehto, niin please, tee palvelus avovaimollesi ja päätä suhteenne. Älä anna hänelle turhia toiveita, kerro vaikka suoraan ihastuksestasi. Kuulostaa julmalta, mutta itse ainakin koin kuukausien epävarmuuden kidutuksena, ja "kerrasta poikki" olisi ollut armeliaampaa siksi, että vaikka asia olisi tullut yllätyksenä, olisin ollut tasapainoisempi pääsemään asiasta yli. Kun oli jo valmiiksi melko loppu kaikesta yrittämisestä, niin eron lopulta tultua ei voimia jatkaa eteenpäin oikein ollut.