En voi jatkaa, en voi jättää...
Olen elänyt "työleskenä" reilun vuoden, mieheni otti vastustelustani huolimatta työn, joka vie hänet 1½ kk:ksi poissa kotoa, sitten taas 1½ kk lomalla kotona, ja taas 1½ kk:ksi duuniin jne.
En jaksa viikonloppuisin istua yksin kotona, vaan lähden yhteisten kaveriemme mukaan viettämään iltaa. "Poissa silmistä, poissa mielestä": Nyt sitten yhden kaverimme kanssa on ollut muutakin kuin kaveruutta ja olen miettinyt pystynkö enää jatkamaan vakituista suhdetta avomieheeni. Mieheni epäilee jotakin, mutta olen sanonut että olen tämän toisen kanssa tosi hyvä kaveri, niinkuin sisko ja veli - mikä pitääkin paikkansa, pystymme keskustelemaan asiasta kuin asiasta.
Kuusi viikkoa tuntuu tosi pitkältä ajalta olla yksin, ja sitten taas lomaviikot menevät nopesti, koska itse käyn kuitenkin töissä. Reissuhommissa mieheni hankkii hyvin, mutta itsestäni tuntuu, että tulimme ennen paremmin keskenämme toimeen, kun ei ollut välimatkaa. Sanoinkin miehelleni, että raha ei ole minulle tärkeää, mutta vastaukseksi sain: "Eipähän tartte valittaa rahapulaa"
Vapun jälkitunnelmissa selvittelimme mieheni kanssa välejä, sovimme jo että etsin oman asunnon, ja otettiin jo kihlasormuksetkin pois. Aamulla mieheni oli niin katuva ja sanoi, että takaisin voin tulla milloin vain eikä tilalleni tule ketään, niin tajusin miten paljon hän minusta välittää ja sanoin etten lähde mihinkään. Nyt sitten taas olen pikkuhiljaa tullut toisiin ajatuksiin, mieheni vannoo rakkauttaan (mitä ennen ei ole tehnyt) mutta omat tunteeni ovat mielestäni laimenneet rakkaudesta kaveruudeksi.
Takanamme on 9 vuotta saman katon alla asumista, mieheni on minua 18 v. vanhempi, tunnen olevani tosi "bitch" jos lähden yhteisestä asunostamme elämään omaa elämääni sen takia, etten jaksa odottaa miestäni töistä pois.
Löytyykö palstalla kävijöillä myötätuntoa tilanteeseeni tai onko samantyyppisiä kokemuksia?
Olen elänyt "työleskenä" reilun vuoden, mieheni otti vastustelustani huolimatta työn, joka vie hänet 1½ kk:ksi poissa kotoa, sitten taas 1½ kk lomalla kotona, ja taas 1½ kk:ksi duuniin jne.
En jaksa viikonloppuisin istua yksin kotona, vaan lähden yhteisten kaveriemme mukaan viettämään iltaa. "Poissa silmistä, poissa mielestä": Nyt sitten yhden kaverimme kanssa on ollut muutakin kuin kaveruutta ja olen miettinyt pystynkö enää jatkamaan vakituista suhdetta avomieheeni. Mieheni epäilee jotakin, mutta olen sanonut että olen tämän toisen kanssa tosi hyvä kaveri, niinkuin sisko ja veli - mikä pitääkin paikkansa, pystymme keskustelemaan asiasta kuin asiasta.
Kuusi viikkoa tuntuu tosi pitkältä ajalta olla yksin, ja sitten taas lomaviikot menevät nopesti, koska itse käyn kuitenkin töissä. Reissuhommissa mieheni hankkii hyvin, mutta itsestäni tuntuu, että tulimme ennen paremmin keskenämme toimeen, kun ei ollut välimatkaa. Sanoinkin miehelleni, että raha ei ole minulle tärkeää, mutta vastaukseksi sain: "Eipähän tartte valittaa rahapulaa"
Vapun jälkitunnelmissa selvittelimme mieheni kanssa välejä, sovimme jo että etsin oman asunnon, ja otettiin jo kihlasormuksetkin pois. Aamulla mieheni oli niin katuva ja sanoi, että takaisin voin tulla milloin vain eikä tilalleni tule ketään, niin tajusin miten paljon hän minusta välittää ja sanoin etten lähde mihinkään. Nyt sitten taas olen pikkuhiljaa tullut toisiin ajatuksiin, mieheni vannoo rakkauttaan (mitä ennen ei ole tehnyt) mutta omat tunteeni ovat mielestäni laimenneet rakkaudesta kaveruudeksi.
Takanamme on 9 vuotta saman katon alla asumista, mieheni on minua 18 v. vanhempi, tunnen olevani tosi "bitch" jos lähden yhteisestä asunostamme elämään omaa elämääni sen takia, etten jaksa odottaa miestäni töistä pois.
Löytyykö palstalla kävijöillä myötätuntoa tilanteeseeni tai onko samantyyppisiä kokemuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
on kokemusta siten, että mieheni lähti ulkomaankomennukselle pariksi vuodeksi ja itse jäin Suomeen. Näimme kerran kuukaudessa vkonloppun ajan ja sitten matkustin n. 3 krt puolessa vuodessa viikoksi sinne, lomat oltiin yhdessä. Mutta siis yhteinen aika oli vähissä. En tiedä, jälikäteen muisteltuna ei tunnu pahalta, mutta toki silloin ikävöin häntä välillä tosi paljon. Baareissa en silti pahemmin kulkenut (1-2krt/3kk kavereiden kanssa). Opiskelin ja olin töissä silloin, joten aikaa surra ei oikeastaan pahemmin jäänyt. Mutta meillä eroajat olivat juuri 3-5vkoa ja sitten taas viikonloppu aikaa..:) Toisaalta nautin täysillä, kun sain hääräillä yksin ja sitten kun olimme yhdessä, ei kumpikaan halunnut riidellä tms. Kaikkeen tottuu voin kertoa, mutta kohdallani auttoi se että tiesin työn olevan määräaikainen. Sen komennuksen jälkeen muutin minäkin pois Suomesta ja täällä sitä nyt sitten molemmat ollaan, saman katon alla, joskaan ei Suomessa. Tsemppiä sulle!
Miehen mukana mekin muutimme, mielestäni ainoa hyvä ratkaisu avioliiton säilymisen kannalta.
Se ikävä jäytää niin monella eri tasolla, opiskelut saivat pitkää aina siksi aikaa kun mieheni oli ulkomailla ja kun hän palasi (piipahti) puhkuin intoa opiskella.
No nyt etäopiskelen ja asumme saman katon alla.
Mieheni työ on sellainen, että siellä ei voi puoliso olla mukana lainkaan, joten en voi hänen mukaansakaan lähteä.
Onkohan tämä jotain kolmenkympin kriisiä, kun olen jälleen alkanut kuntoilemaan, ottanut napakorun, aloittanut työn ohella opiskelun uuteen ammattiin... silti tuntuu että en ole elämääni tyytyväinen.
Mutta jos haluan kokeilla omia siipiäni, luulen että takaisin ei ole paluuta, vaikka hän sanoikin ottavansa minut takaisin koska vaan. Pelkään että kun hän seuraavan kerran lähtee työreissulle, en enää ole häntä odottamassa, vaikka tiedän, että on todella julmaa (mutta itselle helmpompaa) tehdä ratkaisu toisen poissaollessa. Olen kamalan huono muutenkin tekemään päätöksiä, ja vielä tällaisessa asiassa, ei tule mitään! Yhdessäolo riuduttaa ja lähteminen pelottaa...
Mutta tuo miehesi lause.."olen valmis ottamaan takaisin"... rohkaisisi minua happea haukkaamaan.
On tietty vaarana ettei paluuta ole, mutta...APUA... itse saattaisin lähteä tutkailemaan, rakastan miestäni ja olen elänyt hetken erossa hänestä enkä usko että pystyisin antamaan parasta itseäni hänelle tai kenellekkään jos ero raastaisi mieltäni, niin kuin tekikin.
Eläähän minunkin täytyy.
Enpä muuten tiedä mitä minun mieheni sanoisi, täytyy kysäistä ja palaan asiaan.
Voi kun itse tietäisin mitä haluan, on välillä ihan skitso olo, kun yhtenä hetkenä tuntuu että rakastan edelleen ja haluan kaiken pysyvän ennallaan, mutta hetken päästä suunnittelen jo oman asunnon ottamista. Ota nyt sitten siitä selvää, sanoinkin miehelleni että katsotaan päivä kerrallaan eteenpäin.
Ehkäpä oman katon alla saa sittenkin asioihin tärkeysjärjestyksen, mutta miten voin esittää asian siten että tämä ei oli vielä mikään lopullinen päättös? Onko raukkamaista antaa miehen lähteä töihin siinä uskossa että kaikki on OK, sitten laittaa sähköposti (puhelimet ei aina kuuluu siellä kaukana): "ei sinussa mitään vikaa ole, mutta..." niin tottakai toinen ihmettelee mitä teki väärin.
En halua olla mikään kylmä ja tunteeton enkä satuttaa ketään.
Teet hyviä päätöksiä kun ajattelet noin paljon ja joka suunnalta, ainakin punnitset.
Kerro nyt kaikki mitä olet tässäkin kertonut puolisollesi ja kerro ettet voi olla varma tulevasta, mikäli oikein ymmärsin, mutta älä myöskään sinä odota että voit vain hypätä takaisin suhteeseenne, varaudu pudotukseen......
Rakentavaa suhteelle on jos uskallatte puhua yhteisistä asioista, kuten minua raha ei kiinnosta, no miksi sitä rahaa pitää olla, hyvä ettei rahasta ole pulaa, kiitos kun huolehdit raha-asioista...
Sillä usko pois mistään muusta ei tapella niin paljon kuin toimeetulosta.