Tässä ikiensimmäinen runoni

Minusta runosi on ihana.

Vaikka siinä onkin tumma sointu, niin se ilokin
siellä lopussa kuitenkin tulee.

Eikä mielestäni loppu millään tapaa tyssää, se
on jotenkin haikea - mutta ei missään mielessä
tyssää.

Jatka ihmeessä, kyllä tämä runo kaipaa jatkoa.
Ja jos kirjoittelet tuonne rakkausrunojen puo-
lelle, mihin itse vaan kirjottelen, niin uskon
että tulenet saamaan siellä enemmän huomiota.
Tämä siviilirunojen palsta on huomattavasti hil-
jaisempi, kuin se.

Onnea vielä ensimmäiselle runollesi, toivotaan
jatkoa.

Kiitos.

t. Rellu(tar)

* hymy *

Erittäin hieno mielestäni, siis pidin. Mutta pieneen muotoseikkaan huomiota:

huomaan ---> askelen päässä tammiportin.

Asian voi sanoa tuollakin tapaa, kyseessä ei ole siis kieliopillinen virhe. Mutta harkitse muotoa:
huomaan ---> askelen päässä tammiportti.

Vasta kaiken elävän irti hakanneena,
voimani loppuneena, huomaan

askelen päässä tammiportti.

Se on tietysti omaan runokieleen kuuluva tyyliseikka ja sitten myös makuasia kuinka haluaa, mutta kun etsit ja hiot yksilöllistä ilmaisutapaasi, nää on valintoja mitkä tulee eteen. Minun mielestä edellinen - tammiportin - on jotenkin selittelevä, ja jälkimmäinen - tammiportti - elävämpi, tehokkaampi ja iskevämpi.

Näissä joutuu aina taiteilemaan. Haluaako ja jos niin kuinka paljon sisällyttää selittävää tai muuten muistelmaluontoista sävyä tekstiin, ja kuinka paljon luoda illuusion nykyhetkestä niin että itse kirjoitustapahtuma ja -ajankohta häivytetään näkymättömiin. Edellisessä tapauksessa - selittävä tyyli: huomasin askelen päässä tammiportin - ja jälkimmäisessä - nykyhetken illuusio, ikäänkuin asia tapahtuisi juuri nyt ja tässä: huomaan askelen päässä tammiportti.

Onnistunut lopputulos muodostuu monista pienistä rakenteellisista ja kielellistä seikoista.

Aikatasot runossasi limittyvät mielestäni luontevasti, ei kömpelösti.
Alkuosa kertoo että kyseessä on muistelma, kuvaelma jostakin joka tapahtui. Ei kerrota mikä on muistelijan tilanne tai ympäristö missä hän muistelee, vaan mennään suoraan menneisyyteen, tapahtumaan joka oli: joskus hänet vietiin.

---> Minut vietiin huomaan< voisi vielä olla >huomasinhuomaanRaukea ilo, nauru itselle nousee.<
Tämä on mielestäni mahtava kohta, runon kokemuksellinen huipentuma. Sen jälkeen tulee runon selityksellisen puolen huipentuma, jossain mielessä teologinen selvitys:

Kuka kivisen muurin on tehnyt,
myös kulkijan jatkavan tahtoo!

Kokonaisuutena oikein hyvä. Viimeinen kappalekaan ei tunnu alleviivaavalta tai muuten kokonaisuuteen sopimattomalta.

Vielä. Menneen aikamuodon käyttämisestä kolmannessa kappaleessa - siis: huomasin askelen päässä - olisi tiettyä etua, ainakin jos pitää monikerroksisesta, kompleksisesta, myös kirjoittamisen ja tajuamisen mekanismeja tarkastelevasta tyylistä.
Siinä tapauksessa kohta kuuluu:

Vasta kaiken elävän irti hakanneena,
voimani loppuneena, huomasin

askelen päässä tammiportin.

Raukea ilo, nauru itselle nousee.

Tällöin lukija ei tiedä kuvaako runossa esiintyvä kertoja/kirjoittaja eli runon minähenkilö (joko fiktiivinen eli oikean kirjoittajan luomus, tai faktinen eli yhtä kuin oikea kirjoittaja) lauseella "raukea ilo, nauru itselle nousee" mennyttä tapahtumaa että silloin kertoja portin huomatessaan nauroi, vai kuvitteluhetkessä tapahtuvaa toimintaa: muistellessaan tilannetta (joka joskus oli) hän nyt naurahtaa. Tai. Ehkä runon oikea kirjoittaja fiktionsa päätteeksi oikeasti naurahtaa - tai ainakin viittaa runon ulkopuolelle faktiseen maailmaan: tässä kohtaa runon oikea kirjoittaja saattaisi naurahtaa.

Minut vietiin sammaleiselle muurille,
läpikäymättömälle kiviesteelle,
aikojen lohkareista.

Lämmin graniitti, pehmeä vihreä pinta.
Vastaan vai suojaksi tämä vapauteni riistäjä,
monet turhat iskuni saanut?

Vasta kaiken elävän irti hakanneena,
voimani loppuneena, huomasin

askelen päässä tammiportti.

Raukea ilo, nauru itselle nousee.

Kuka kivisen muurin on tehnyt,
myös kulkijan jatkavan tahtoo!

Luettuani runoasi muutamaan kertaan pidän yhä enemmän tyylistäsi kuvata asia. Kyllä kyllä.
"Huomaan" on ehdottomasti parempi kuin "huomasin". :)

Ainoa ns. korjausehdotukseni on "tammiportti".

- -

Muutaman kerran luettua mulle alkoi muodostua tuntuma kuin näystä, ilmestyksestä että kertoja on viety kuin näyssä, ilmestyksessä tai unessa tällaiseen kuvaan jonka kautta hänelle on selvitetty tai nyt parhaillaan selvitetään (nykyhetken illuusio) elämäntilannetta.
Näin ollen "vietiin" tarkoittaisi viemistä näyn tai ilmestyksen kautta.

Oikein miellyttävä on ensimmäinen tuotoksesi.

Ja vielä. Jos ajattelen runoa sisällöllisesti, pohtien vakaumusta ja sanomaa, koen tämän ennen muuta hengellisenä tekstinä. Tällöin peilaan omaa hengellistä vakaumustani ja kokemustani runoa vasten ja tulkitsen lukemani henkilökohtaiselta kantilta.
Siinä tapauksessa kaikki muu tulkinta ja tyyliseikkojen pohdiskelu jää sivuun, totean yksinkertaisesti:
Juuri näin.

Runo ei ole pelkästään miellyttävä tuotos. Siinä on häivähdys taivaallista sanomaa. Siitä jää rohkaiseva, positiivinen, kerrassaan hyvä jälkimaku.

Elämäsi ensimmäinen runo? Vaikea uskoa. Tekstistäsi päätellen olisin varma, että olet kirjoittanut ja lukenut paljon runoja.
Jokaisella runonkirjoittajalla on oma "kuningasrunonsa", "kaikkien runojen äiti", johon on kiteytettynä yhteen pisaraan se, mitä kirjoittajan sisimmässä on voimakkainta omaa itseä. Runo, joka tulee väkisin ja valmiina, josta ei voi muuttaa sanaakaan. Onko tämä sinulla sellainen ja siksi sanot sitä ikiensimmäiseksesi?
Olen yrittänyt käynnistää runosivuja osoitteessa www.tuomiranta.net mutta eivät ole vielä oikein lähteneet käyntiin. Mitähän voisin tehdä, että saisin sinne kirjoittamaan sinunlaisiasi runoilijoita?