Tässä vähän pohdintoja omasta elämästäni:
Vaikka lapsuuteni kotonani yksinhuoltajaisän kanssa oli pintapuolisin onnellista enkä koskaan epäillyt etteivät vanhempani minua rakastaneet, oli elämäni kotoa muuttamiseen saakka hyvin raskasta. Vanhempien ero nelivuotiaana, seksuaalista hyväksikäyttöä kuusivuotiaana (josta tietävät vain poikaystäväni ja paras ystäväni, vanhemmilleni en koskaan kertonut koska pienenä lukitsin asiani mielestäni ja kun asian tajusin, oli jo tavallaan myöhäistä ..) ja toiselta luokalta asti kuusi vuotta koulukiusaamista. Äitiäni näin pari kertaa vuodessa eikä pieni lapsi ymmärtänyt miksei enempää, olen jälkikäteen lukenut kirjeitä joita kirjoitin äidilleni pikkutyttönä ja jokaisessa kysyin milloin näemme taas ja miksei hän halua nähdä meitä useammin. En koskaan saanut riittävästi äidin puolelta kasvatusta, sitä pehmeämpää puolta, vaan vartuin isäni ja veljeni kanssa ja ajatusmaailma oli enemmänkin sen suuntaista että ei ulkonäöllä väliä, meikit ja yleensä ottaen meikkeihin tutustuminen lapsuudessa täysin kiellettyä, itkeä ei saa koska se ei auta mitään jne. Olen perheen nuorin ja sain kärsiä ylisuojelusta koko kotona asumisen ajan. En osannut puhua isäni kanssa (enkä äitini koska jäimme jollain tasolla kuitenkin etäisiksi sen vuoksi ettemme päässeet viettämään riittävästi aikaa keskenämme) ulkonäkötunteista ja muista hämmentävistä asioista joita kasvava tyttö kokee kehostaan.
Koulussa minua kiusattiin siitä syystä että olimme muuttaneet pienelle paikkakunnalle jossa olimme ulkopuolisia, sain päivittäin kuulla haukkumisia siitä että haisen, olen läski ja ruma tai muuten vain vastenmielinen. Olin todellinen silmätikku mutten osannut tehdä asialle mitään. Kärsittyäni kiusaamisesta viitisen vuotta kuudennella luokalla osasin alkaa jo vähän taistelemaan vastaankin ja pahin kiusaaminen jäi, silti yläasteelle siirtyessä elämä oli täyttä helvettiä paniikkikohtausten kanssa, alan tärisemään kun vain ajattelenkin sitä tunnetta. En osannut toimi ryhmissä millään tavalla, lukituin täysin, pelkäsin ihmisiä.
Vaikka olenkin kaikesta huolimatta kasvanut periaatteessa täysin normaaliksi naiseksi, tuntuu että kaikki tämä vaikuttaa minuun ja minäkuvaani edelleen hyvin voimakkaasti vaikka olen pyrkinyt puhumaan asiasta poikaystäväni kanssa ja pyrin pääsemään menneisyydestä yli. Huomaan etten ole koskaan tyytyväinen ulkonäkööni ja olen jatkuvasti laihduttamassa vaikka painnoindeksini on 23, täysin normaali. Jos paino on hiemankin noussut, haukun itseäni, koen itseni vastenmieliseksi, itsetuntoni on täysin nollassa. Panikoin edelleen hikoilusta vaikka tällä iällä järkeni sanookin etten hikoile sen enempää kuin muutkaan ihmiset, sain vain todellisen kammon hikeä kohtaan koska siitä minua lapsena jatkuvasti kiusattiin.
Miten päästä yli menneisyyden haamuista ja ymmärtää etten voi rankaista itseäni lapsuuden aikaisista tapahtumista joihin en ollut syypäänä. Näen ettei ole tervettä kokea täyttä armottomuuden tunnetta parista lisäkilosta, ja silti toimin jatkuvasti tätä järjen ääntä vastaan. Miksei voi olla onnellinen omasta itsestään sellaisena kuin on? Tiedän olevani hyvä ihminen joka ottaa aina ensin muut huomioon, tiedän että olen oppinut rakastamisen tunteen ja olen hyvä tyttöystävänä, olen lahjakas ja älykäs. Kaikki tämä kaatuu kuitenkin vaakaan vaikka sen näyttämä lukema on ihan normaali.
Ihminen voi siis kokea järjetöntä painetta ulkonäöstään ja tuntea olevansa valtava, ruma ja inhottava, vaikka kuulisi joka puolelta olevansa erittäin kaunis. Kyse ei aina ole huomion hakemisesta tai turhamaisuudesta, vaan taustalla voi olla jotain todellista traumatisoivaa joka on muuttanut ihmisen minäkuvan täydellisesti - tai kuten minun tapauksessani, luonut minäkuvan alun alkaenkin kieroksi koska vaikeudet alkoivat niin varhaisessa lapsuudessa ettei kunnollista minäkuvaa ollut vielä edes ehtinyt tapahtua.
Näillä palstoilla olen huomannut että jos joku normaalipainoinen ihminen kyselee apua laihdutukseen, painavemmat kanssasisaret haukkuvat tämän nurkkaan pelkkänä kiusantekijänä. Toivoisn että ymmärrystä liikenisi paremmin kaikille painosta huolimatta, koska täällä kukaan ei tunne toista eikä kenelläkään ole tietoa mikä elämä on johtanut ihmisen siihen että kokee ulkonäkönsä negatiivisena ja tulee palstoille kyselemään apua ongelmiinsa.
Vaikka lapsuuteni kotonani yksinhuoltajaisän kanssa oli pintapuolisin onnellista enkä koskaan epäillyt etteivät vanhempani minua rakastaneet, oli elämäni kotoa muuttamiseen saakka hyvin raskasta. Vanhempien ero nelivuotiaana, seksuaalista hyväksikäyttöä kuusivuotiaana (josta tietävät vain poikaystäväni ja paras ystäväni, vanhemmilleni en koskaan kertonut koska pienenä lukitsin asiani mielestäni ja kun asian tajusin, oli jo tavallaan myöhäistä ..) ja toiselta luokalta asti kuusi vuotta koulukiusaamista. Äitiäni näin pari kertaa vuodessa eikä pieni lapsi ymmärtänyt miksei enempää, olen jälkikäteen lukenut kirjeitä joita kirjoitin äidilleni pikkutyttönä ja jokaisessa kysyin milloin näemme taas ja miksei hän halua nähdä meitä useammin. En koskaan saanut riittävästi äidin puolelta kasvatusta, sitä pehmeämpää puolta, vaan vartuin isäni ja veljeni kanssa ja ajatusmaailma oli enemmänkin sen suuntaista että ei ulkonäöllä väliä, meikit ja yleensä ottaen meikkeihin tutustuminen lapsuudessa täysin kiellettyä, itkeä ei saa koska se ei auta mitään jne. Olen perheen nuorin ja sain kärsiä ylisuojelusta koko kotona asumisen ajan. En osannut puhua isäni kanssa (enkä äitini koska jäimme jollain tasolla kuitenkin etäisiksi sen vuoksi ettemme päässeet viettämään riittävästi aikaa keskenämme) ulkonäkötunteista ja muista hämmentävistä asioista joita kasvava tyttö kokee kehostaan.
Koulussa minua kiusattiin siitä syystä että olimme muuttaneet pienelle paikkakunnalle jossa olimme ulkopuolisia, sain päivittäin kuulla haukkumisia siitä että haisen, olen läski ja ruma tai muuten vain vastenmielinen. Olin todellinen silmätikku mutten osannut tehdä asialle mitään. Kärsittyäni kiusaamisesta viitisen vuotta kuudennella luokalla osasin alkaa jo vähän taistelemaan vastaankin ja pahin kiusaaminen jäi, silti yläasteelle siirtyessä elämä oli täyttä helvettiä paniikkikohtausten kanssa, alan tärisemään kun vain ajattelenkin sitä tunnetta. En osannut toimi ryhmissä millään tavalla, lukituin täysin, pelkäsin ihmisiä.
Vaikka olenkin kaikesta huolimatta kasvanut periaatteessa täysin normaaliksi naiseksi, tuntuu että kaikki tämä vaikuttaa minuun ja minäkuvaani edelleen hyvin voimakkaasti vaikka olen pyrkinyt puhumaan asiasta poikaystäväni kanssa ja pyrin pääsemään menneisyydestä yli. Huomaan etten ole koskaan tyytyväinen ulkonäkööni ja olen jatkuvasti laihduttamassa vaikka painnoindeksini on 23, täysin normaali. Jos paino on hiemankin noussut, haukun itseäni, koen itseni vastenmieliseksi, itsetuntoni on täysin nollassa. Panikoin edelleen hikoilusta vaikka tällä iällä järkeni sanookin etten hikoile sen enempää kuin muutkaan ihmiset, sain vain todellisen kammon hikeä kohtaan koska siitä minua lapsena jatkuvasti kiusattiin.
Miten päästä yli menneisyyden haamuista ja ymmärtää etten voi rankaista itseäni lapsuuden aikaisista tapahtumista joihin en ollut syypäänä. Näen ettei ole tervettä kokea täyttä armottomuuden tunnetta parista lisäkilosta, ja silti toimin jatkuvasti tätä järjen ääntä vastaan. Miksei voi olla onnellinen omasta itsestään sellaisena kuin on? Tiedän olevani hyvä ihminen joka ottaa aina ensin muut huomioon, tiedän että olen oppinut rakastamisen tunteen ja olen hyvä tyttöystävänä, olen lahjakas ja älykäs. Kaikki tämä kaatuu kuitenkin vaakaan vaikka sen näyttämä lukema on ihan normaali.
Ihminen voi siis kokea järjetöntä painetta ulkonäöstään ja tuntea olevansa valtava, ruma ja inhottava, vaikka kuulisi joka puolelta olevansa erittäin kaunis. Kyse ei aina ole huomion hakemisesta tai turhamaisuudesta, vaan taustalla voi olla jotain todellista traumatisoivaa joka on muuttanut ihmisen minäkuvan täydellisesti - tai kuten minun tapauksessani, luonut minäkuvan alun alkaenkin kieroksi koska vaikeudet alkoivat niin varhaisessa lapsuudessa ettei kunnollista minäkuvaa ollut vielä edes ehtinyt tapahtua.
Näillä palstoilla olen huomannut että jos joku normaalipainoinen ihminen kyselee apua laihdutukseen, painavemmat kanssasisaret haukkuvat tämän nurkkaan pelkkänä kiusantekijänä. Toivoisn että ymmärrystä liikenisi paremmin kaikille painosta huolimatta, koska täällä kukaan ei tunne toista eikä kenelläkään ole tietoa mikä elämä on johtanut ihmisen siihen että kokee ulkonäkönsä negatiivisena ja tulee palstoille kyselemään apua ongelmiinsa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
psykoterapiasta.Saisit käsiteltyä lapsuutesi traumoja,ja saisit terveen itsetunnon.Hae itsellesi apua.Tsemppiä.
Olen syvästi pahoillani menneisyydestäsi!! Onneksi elämäsi nyt kuitenkin vaikuttaa suurimmalta osaltaan onnelliselta ja elettävältä. Ihan varmasti kuvailemasi lapsuus vaikuttaa nykyiseen minäkuvaasi. Itse olen käynyt paljon juttelemassa psykologin kanssa minäkuvastani (painoindeksi 21) joka on mielestäni myös erittäin vääristynyt onnellisesta lapsuudestani huolimatta.
Suosittelen lämpimästi että otat yhteyttä esim terveyskeskukseen josta saa lähetettä eteenpäin. On hyvä käydä tällaiset asiat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa läpi, ammattiauttajan kanssa! Sulla on vielä varmasti paljon elämää edessä ja mitä nopeammin saat menneisyytesi haamut käsiteltyä, sen parempi!!
Hirveästi voimia ja jaksamista sulle!!!
Et sinä laihdutusta tarvitse, vaan kunnollisen ja turvallisen ympäristön ja ihmisiä jotka antavat sinulle lämpöä ja halauksia. Tuntuu että jäit lapsuudessasi kokonaan äidin kasvatuksen varjoon, ja nyt aikuisena olo on niin kuin olisi vain puoliksi olemassa, koska olisit halunnut olla äitisi kanssa enemmän tekemisessä. Valitettavasti mikään ei voi korvata tapahtunutta. Se että miten käsittelet asiaa, voidaan muuttaa. Kaikki ne hirveätkin asiat jotka sinulle tapahtui, niiden ansiosta sinä olet sinä. Sinussa on varmasti vaikka kuinka monta hyvää luonteenpiirettä sen lisäksi että olet myös ulkoisesti kaunis.
Ehkä haet vieläkin hyväksyntää, ja pelkäät että läheiset hylkäävät sinut, mikäli et täytä normaalimittoja. Päästä menneisyys taakse ja katso tulevaisuuteen. Älä tee painostasi elämäsi tärkeintä asiaa. Elämään mahtuu paljon muitakin asioita kuin KG:t.
Toisinaan sitä lihotaan ja toisinaan sitä laihdutaan. Ja kun laihdutetaan, täältä on hyvä etsiä tukea. Riipumatta lähtöpainosta.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin on että löydät puolison joka rakastaa ja jonka kanssa tulevaisuudessa ehkäpä perustat perheen ja annat yhteisille lapsillenne rakkautta.
Tunnet suurta helpotusta, mikäli käyt jollekin ulkopuoliselle kertomassa tilanteesta. Välttämättä poikaystävä ja ystävä eivät osaa edes kuvitella mitä olet kokenut, vaikka antavatkin varmasti kaiken tukensa.
Pidähän itsestäsi huolen ja eläkä jätä tuollaisia mörköjä sisällesi kasvamaan vuosiksi.
PPS. Ben Furman taisi kirjoittaa loistavan kirjan missä käsitellään lapsuutta yms. taisi olla nimeltään; ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Toivottavasti siitä löytyisi apua.
Itse ainakin tiedän millaisen arven tuo koulukiusaaminen jättää. Mulla on samoja kokemuksia yhä nykyäänkin tuon hikoilimisen kanssa.
Itse olen reilusti ylipainoinen taas kerran, mutta enpä kyllä ala sinua moralisoimaan tai suureen ääneen kummastelemaan. Päin vastoin, olen vasta oppimassa elämään itseni kanssa. Vasta ihan parin viime kuun aikana olen alkanut tiedostaa, että mua edes kiusattiin koulussa, mullahan oli kuitenkin omat hyvät kaverini.
Toivottavasti opit olemaan sinut itsesi kanssa ja saat tukea sinulle tärkeiltä ihmisiltä.:)