Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa monia vuosia. Suhde alkoi todella kiihkeästi (kuten kaikki suhteet), kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. Ongelmia ei ollut. Homma eteni. Kaikki taustatekijät ovat yhtä suurta voittokulkua, pidän aapivanhemmistani ja ne minusta, tyttöystäväni pitää minun vanhemmistani ja vanhempani hänestä jne. Olemme sopivasti erilaisia ja täydemmämme toisiamme. Emme riitele kuin hyvin harvoin, ei ole tarvetta. Rakastan häntä enemmän kuin itseäni tai elämääni. Hän on erittäin kaunis ja olen myös muistanut tuoda tunteeni usein hänelle julki.
Elämämme oli siinä vaiheessa, että aloitimme suunnittelemaan tulevaisuutta, talon ostamista, perheen tekemistä ym. Olin varma (ehkä pidin jopa suhdettamme hieman itsestäänselvyytenä), että tämä tulee kestämään hautaan saakka ja sitä halusinkin.
..mutta nyt, tyttöystäväni ilmoitti, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat laskeneet ja hän haluaa aikaa ja tilaa itselleen. Parin kuukauden ajan hän oli hieman allapäin muttei suostunut puhumaan asiasta kanssani. Koitti kai selvittää asian itsensä kanssa ja jatkaa suhdettamme. Jotain siis oli tekeillä ja huomasin sen, mutta ero tuli puun takaa.
Nyt suren hänen peräänsä. Olemme parhaat ystävät. Haluan hänelle vain hyvää. Haluan hänelle onnea, oli se sitten meidän suhteessamme tai sitten toisessa suhteessa (vaikka ajatus todella saa sydämeni vuotamaan verta). Antaisin kaikkeni, jotta saisin hänet takaisin. Mitään ei ole tehtävissä. Vain aika auttaa.
Toivomme molemmat erittäin paljon, että palaamme yhteen ja koemme taianomaisia hetkiä jatkossa yhdessä. Rakastan häntä todella paljon. Molemmat tunnemme mustasukkaisuutta toisiamme kohtaan. Olemme keskustelleet asiasta ja tapahtuneista. Mitään sellasta ei ole tapahtunut joka on suoranaisesti vaikuttanut hänen tunteiden häviämiseen. Ei ole muita ihastuksia, ei ole mitään pahoja töppäyksiä jne. Hän pitää minua parhaana ystävänä ja parhaana mahdollisena poikaystävänä. Hän haluaisi, että voisimme olla edelleen yhdessä, mutta tunteet sanoo toista.
Tiedän useita pareja, jotka ovat palanneet yhteen täysin (siis aivan TÄYSIN) samanlaisen tilanteen jälkeen. Onko muilla kokemuksia yhteenpaluusta. Tuntuu hirveälle ajatella, että olemme erossa esim vuoden jotta hän löytää tunteensa ja voimme taas palata yhteen. Odottavan aika on todella pitkä.
Elämämme oli siinä vaiheessa, että aloitimme suunnittelemaan tulevaisuutta, talon ostamista, perheen tekemistä ym. Olin varma (ehkä pidin jopa suhdettamme hieman itsestäänselvyytenä), että tämä tulee kestämään hautaan saakka ja sitä halusinkin.
..mutta nyt, tyttöystäväni ilmoitti, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat laskeneet ja hän haluaa aikaa ja tilaa itselleen. Parin kuukauden ajan hän oli hieman allapäin muttei suostunut puhumaan asiasta kanssani. Koitti kai selvittää asian itsensä kanssa ja jatkaa suhdettamme. Jotain siis oli tekeillä ja huomasin sen, mutta ero tuli puun takaa.
Nyt suren hänen peräänsä. Olemme parhaat ystävät. Haluan hänelle vain hyvää. Haluan hänelle onnea, oli se sitten meidän suhteessamme tai sitten toisessa suhteessa (vaikka ajatus todella saa sydämeni vuotamaan verta). Antaisin kaikkeni, jotta saisin hänet takaisin. Mitään ei ole tehtävissä. Vain aika auttaa.
Toivomme molemmat erittäin paljon, että palaamme yhteen ja koemme taianomaisia hetkiä jatkossa yhdessä. Rakastan häntä todella paljon. Molemmat tunnemme mustasukkaisuutta toisiamme kohtaan. Olemme keskustelleet asiasta ja tapahtuneista. Mitään sellasta ei ole tapahtunut joka on suoranaisesti vaikuttanut hänen tunteiden häviämiseen. Ei ole muita ihastuksia, ei ole mitään pahoja töppäyksiä jne. Hän pitää minua parhaana ystävänä ja parhaana mahdollisena poikaystävänä. Hän haluaisi, että voisimme olla edelleen yhdessä, mutta tunteet sanoo toista.
Tiedän useita pareja, jotka ovat palanneet yhteen täysin (siis aivan TÄYSIN) samanlaisen tilanteen jälkeen. Onko muilla kokemuksia yhteenpaluusta. Tuntuu hirveälle ajatella, että olemme erossa esim vuoden jotta hän löytää tunteensa ja voimme taas palata yhteen. Odottavan aika on todella pitkä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Anna haihattelijaprinsessan mennä, jos joku metsästää ikuista hurmiota eikä ymmärrä että alkuhimon jälkeen tulee arki, ei sellaisen perään kannata itkeä.
Toivottavasti et ollut kuitenkaan liian paha osa arkea esim. liiallisen tylsyyden tai ylenpalttisen sohvaan juurtumisen johdosta.
Yhteinen koti ja lapset ne tuovat sisältöä elämään.
..Kiitos vain vastauksestasi, mutta kyseessä ei ole tavanomainen haetaan-vihreämpää-ruohoa-aidan-takaa-tarina. Olemme keskustelleet asioista erittäin paljon ja tässä on vain tapahtunut jotain sellasta mihin ei voi vaikuttaa. Tunteet ovat vain jostain (käsittämättömästä) syystä hiipuneet. Kuten aikaisemmin sanoin ei ole mitään yksittäistä syytä. Arki on suhteeseemme tullut jo muutamia vuosia sitten (meillä noin 10v suhde takana), eikä se ole elämäämme suuremmin vaikuttanut. Ko nainen on nyt tunteiltaan lukossa eikä tunne juurikaan mitään juurikaan mitään kohtaan. Hänellä ei ole minkäänlaista halua yhdenillan suhteisiin tai uuteen romanssiin.
Kyseessä ei ole myöskään siitä, että nainen jättäisi heti ensimmäisen vastoinkäymisen takia. Kai tähän on pidemmän aikaa ajauduttu, mutta lievä "laitostuminen" on blokannut oikeat tunteet ja näkemykset.
En kiellä etteikö omalla käytökselläni olisi vaikutusta tunteiden hiipumiseen.. Syytänkin luonnollisesti itseäni todella paljon tapahtuneista.
Alku oli kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Ainut asia mikä eroaa että meillä on muksuja ja hänellä ei ole halua jatkaa. Aika näyttää...
Itse olisin halunnut jatkaa mutta rakkaudesta annan hänen mennä. Vaikka sydämmeni murtui. Sama rakkauteni ajoi hänet pois, olisi pitänyt antaa enemmän tilaa ja yritinkin mutta en osannut antaa tarpeeksi. En edes tiedä onko sellainen mahdollista. En halua että hän kärsii, siksi muutamme erilleen.
Monen asian summa, ei mitään pettämistä, alkoholia, väkivaltaa yms vaan 10v aikana tapahtuneet asiat yhdessä, arki on tappavaa ja puhumattomuus. Kummatkin ovat enenmmän tai vähemmän sulkeneet asiat sisäänsä. Riitoja ei ole ollut, olisimmepa riidelleen enemmän niin ilma olisi raikastunut. Olen se "kiltti" joka jätetään. En jaksa turhista asioista kiistellä, olen joustava ja kai mielyttämisen haluinen ja vuosien ainaka vaimokkeen mökötykset yms asiat sai kai aikaan sen että annoin liiaksi periksi. Sinänsä hassua kun muuten olen erittäin jääräpää ja en anna ikinä helposti periksi...
Sitten yksi iso asia jonka voin oikeastaan vasta nyt myöntää. Masennus, kärsin siitä suhteemme loppuaikana erään isooon taloudellisen ongelman takia jota kesti 2v josta kyllä lopulta selvisimme mutta se vei tulevaisuuden suunnitelmat. Vaimokin kärsi mutta hän pääsi lääkkeillä siitä yli. Tai en sitä meinannut myöntää, sain lääkkeet mutta lopetin sen pian kun musta niistä tuli ihme olo ja kuvittelin että olisin ok. Mutta todellisuus oli toista, Voi kumpa olisin ollut viisaampi ja jatkanut.
Masennuksen ainaka vaimo joutui ottamaan liian ison vastuun asioista, en ollut selkäsuorana hänen takanaan. Tämä jätti niin isot arvet että niiden korjaaminen varmaan mahdotonta. Kun vihdoin tunnen taas päässeeni eloon ja masennus takana, suhde loppuukin. Toivottavasti en romahda uudestaan, ainakin yritän olla vahva.
Nyt näen selkeästi kaikki virheet mitä tein, aivan liian myöhään vain. Tietenkin haluaisin muuttaa takaisin yhteen mutta parempi kun en ajattele asiaa. Tekisin taas jotain mikä vain ajaisi hänet kauemmaksi. Haluan pysyä ystävinä jo lapsienkin takia. Tunteeni eivät ole kuolleet vielä mihinkään.
pitkä stoori, mut ihan normaalit parisuhdekuviot. Toi on tavallista elämää ja varsinkin nuorilla ihan tavlslista. Vähän kun kasvat niin törmäät vastaavan ilmioon useamminkin....
reilu kuukausi sitten itselle putosi ihan samanlainen pommi - ihan samanlaisessa tilanteessa. Olin pitkään ihan rikki, mutta sitten löysin sen puuttuvan palan itsekkyydestäni ja aloin ajattelemaan aivoilla.
Järki ei tietenkään tapa tunteita, mutta jos toinen ei vuosien aikana tajua mitä suhteessa on niin ei sitten koskaan. Ei muuta kun tervemenoa vaan muualle haihatetlemaan - ikävä jää, mutta vähintään yhtä hyvää on tilalle.
Ok toki tiedän useita joille vastaava on toiminut ns. viimeisenä lukkona ennenkuin ollaan menty naimisiin jne. Toki monet päätyvät kunnolliseen eroon tässä tilanteessa, vain aika näyttää.
mullekin kävi täysin samoin.. Itseäni vaan huolettaa oma käytökseni tässä tilanteessa kun en osaa enkä pysty päästämään irti vaikka näen selvästi että tämä päätöksen tehnyt osapuoli kärsii myös tosi paljon.. Joo mä tiedän että pitäis lopettaa turha ruikutus ja jatkaa elämää mut se vaan ei olekaan niin helppoa :(
Kyllähän se eteenpäin katsominen ja "oman" elämän jatkaminen on todella vaikeaa tälläisen jälkeen. Varsinkin kun tiedän, että hänkin toivoo todella paljon että tunteet tulisivat takaisin ja voisimme elää jälleen yhessä. Kuitenkin tiedostan, ettei roikkumaan pidä jäädä, mutta helpommin todellakin sanottu kuin tehty.
Nyt olen hieman päässyt pahimmista fiilareista eroon ja elän vain erittäin suuressa ikävässä ja kaipuussa. Jossain vaiheessa tilanne laantuu, tiedän sen. Mutta hänestä yli pääseminen viel varmasti useita vuosia, eikä tänä aikana voi varmasti harkita mitään muuta suhdetta. Onneks näin uskoo ja tuntee myös exäni.
Vaikeaa tasapainoilla sen tiedon (että molemmat haluaa palata yhteen) ja järjen (ettei pidä jäädä roikkumaan) välillä. Miten löytää se kuuluisa kultainen keskitie? Välillä on käyty todella syvällä, itsemurhat ja kaikki muuta vaihtoehdot on käynyt mielessä, onneksi ei sentään enää ole mielessä ne asiat. Ehkä aika parantaa tilanteen tai sitten ainaki kuultaa muistot. Nyt vain tuntuu uskomattomalta ettei enää olla yhdessä. Toisia naisia ei voi vielä missään nimessä edes harkita edes seksuaalisesti.