Ihmettelen miksi sinkkuja katsotaan kieroon. Jos on kolme- tai nelikymppinenja ei ole naimisissa/avoliitossa koskaan ollutkaan on jossain oltava vikaa yleisen uskomuksen mukaan. Perheen perustaminen ei ole mitään muuta kuin suvunjatkamisviettiä, joka ei kaikilla ole yhtä vahva kuin muilla, taikka joku toinen vietti voittaa sen.
Jotkut ihmiset eivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita. Jos sellainen ei onnistu ja itse hyväksyy sen ja on tyytyväinen elämäänsä kaikin puolin, niin miksi pitäisi vängällä rueta kasamaan tuhoon tuomittuja suhteita?
Kolmas syy saattaa olla "tunteettomuus", eli ei pysty rakastamaan. Silloin rakkaussuhdetta tuskin kaipaakaan. Jos sinkkuna elämä maistuu niin miksi muut tekevät siitä ongelman?
Oma syyni olla sinkku on ehkä paloja noista kaikista ja minusta loppuelämäksi paikalle jämähtäminen ja perheelle omistautuminen ei vastaa toivetani. En pidä lapsista, en halua asuntolainakierteeseen, kaipaan paljolti YKSINoloa. Voin käyttää kaikki resurssini siihen mitä itse haluan. En halua "rakentaa yhteistä kotia". En halua olla tapetinlevittäjä, kaakeloija, rakentaja tai mitä ikinä perheenisä joutuu tekemään naisen sisustusmielihalujen vuoksi. En halua kantaa lapsia päivähoitoon ja pois, ruokkia, kasvattaa, olla vahtimassa ja suojelemassa tai hoitaa lapsia.
Jos haluan olla usein täysin itsekseni, haluan käyttää rahani omiin unelmiini, en tarvitse perheautoa, en kuluta valtion lapsilisiä, haluan lyhyitä suhteita, haluan määrätä itse omasta elämästäni täysin niin että minun ei tarvitse huomioida muuta kuin Suomen laki ja työnantaja, niin miksi se on "sairasta"? Ja miten niin itsekästä? Monesti sanotaan että lapsettomat sinkut ovat itsekkäitä, niin kertokaa miten? Onhan tässä minunkin kirjoituksessa monta minä haluan/en halua-kohtaa, mutta keneltä se on pois jos en elä parisuhteessa tai hanki lapsia? Ketä minä siinä itsekkäästi loukkaan?
Jotkut ihmiset eivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita. Jos sellainen ei onnistu ja itse hyväksyy sen ja on tyytyväinen elämäänsä kaikin puolin, niin miksi pitäisi vängällä rueta kasamaan tuhoon tuomittuja suhteita?
Kolmas syy saattaa olla "tunteettomuus", eli ei pysty rakastamaan. Silloin rakkaussuhdetta tuskin kaipaakaan. Jos sinkkuna elämä maistuu niin miksi muut tekevät siitä ongelman?
Oma syyni olla sinkku on ehkä paloja noista kaikista ja minusta loppuelämäksi paikalle jämähtäminen ja perheelle omistautuminen ei vastaa toivetani. En pidä lapsista, en halua asuntolainakierteeseen, kaipaan paljolti YKSINoloa. Voin käyttää kaikki resurssini siihen mitä itse haluan. En halua "rakentaa yhteistä kotia". En halua olla tapetinlevittäjä, kaakeloija, rakentaja tai mitä ikinä perheenisä joutuu tekemään naisen sisustusmielihalujen vuoksi. En halua kantaa lapsia päivähoitoon ja pois, ruokkia, kasvattaa, olla vahtimassa ja suojelemassa tai hoitaa lapsia.
Jos haluan olla usein täysin itsekseni, haluan käyttää rahani omiin unelmiini, en tarvitse perheautoa, en kuluta valtion lapsilisiä, haluan lyhyitä suhteita, haluan määrätä itse omasta elämästäni täysin niin että minun ei tarvitse huomioida muuta kuin Suomen laki ja työnantaja, niin miksi se on "sairasta"? Ja miten niin itsekästä? Monesti sanotaan että lapsettomat sinkut ovat itsekkäitä, niin kertokaa miten? Onhan tässä minunkin kirjoituksessa monta minä haluan/en halua-kohtaa, mutta keneltä se on pois jos en elä parisuhteessa tai hanki lapsia? Ketä minä siinä itsekkäästi loukkaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No katsos kun koskaan ei ole hyväksytty sellaista ihmistä joka viihtyisi yksinään. Turpiin tulee jo peruskoulussa, jos huomataan että tuo yksi on vähän eriseurainen. Jatkuvasti pitäisi olla kiinnostunut oman sukupuolensa ja läheistensä hömpötyksistä, ja ystäviä ja lapsia pitäisi hankkia koko sarja sen takia että ei vahingossakaan joudu olemaan yksin sitten vanhana. Elikkäs itsekkyyttä löytyy myös niiltä jotka niitä lapsia tekevät.
Sitten on tietysti se pointti, että irtohiipparina olet uhka parillisille. Saatathan villiinnyttää pariskunnasta toisen puoliskon, jolloin toinen jää lehdellä soittelemaan.
Toisekseen on myös se iänikuinen dilemma, että "olenko saanut tässä elämässä jotakin aikaiseksi". Kaikkihan sitä alkavat parkua viimeistään 30 ikävuoden hujakoilla. Jos näyttää siltä että joku ei edes välitä siitä onko hyödyttänyt yhteisöä, häneen suhtaudutaan ynseästi.
Vaikka loppujen lopuksihan yksin tänne synnytään ja yksin lähdetään, ja suurin osa elämän valinnoista tehdään täysin itsekkäästi sen mukaan mikä sattuu itseä huvittamaan.
Lue Raamattua, niin löydät kaikkiin kysymyksiis vastauksen. Siellä on esim. tällainen kohta " ihmisen ei ole hyvä olla yksin"
ja ystäviä ei lueta miksikään?
Jos pärjää ystävyyssuhteilla eikä tarvitse suhdetta niin mikä siinä on vialla?