Musiikkia, jonka lumous saa unohtamaan sen paikan jossa se on syntynyt, luonnehtii Hildesheimer Mozartin pianotrioa klarinetille, alttoviululle ja pianolle KV 498 v. 1786.
Mozart itse lienee kuitenkin nauttinut sydämensä kyllyydestä omasta neroudestaan vasta niissä vapaamuotoisissa diffuuseissa struktuureissaan, joita improvisoidessaan pianon äärellä yhteys ulkomaailmaan katkesi ja hän sai piehtaroida autuaassa itseunhossa pitkät tovit. Tällöin hänestä Hildesheimerin käsityksen mukaan tuli absoluuttinen Mozart, jota määritelmä emme kuitenkaan mielellämme käytä transsendentaalisen idealismin tieto-opillisen järjestelmän puitteissa, sillä sellaista olioiden sinänsä järjestystä mielteestä riippumatta olisi mahdotonta ajatellakaan kuten Immanuel Kant ja Arthur Schopenhauer ovat seikkaperäisesti osoittaneet ja todistaneet idealistisen peruskatsomuksensa teorioissa.
Mozart itse kunnioitti nimenomaan juuri Haydnia ainoana tasa-arvoisena ja yhdenvertaisena säveltäjänä kanssaan kaikista aikalaisista, ja jotka elivät tavallaan symbioottisessa taiteellisessa vuorovaikutussuhteessa ja siten vaikuttivat hedelmöittävästi paitsi toistensa tuotantoon ja sen taiteelliseen kypsymisprosessiin, mm. jousikvarteton ja sinfonian kehitykseen tehden tietä Beethovenille, ja Schubertin kaltaisille romantikoille.
Sulho Rannan Suuria Säveltäjiä muistista siteeratakseni voidaan todeta: Haydnin käsissä sinfonioista tuli todellista taidetta. Hänen edeltäjänsä olivat kirjoittaneet sangen hätäisesti orkesterille eivätkä koettaneet tuoda esille sävelten alkuperäistä vaikutusta soitinnuksen avuin.
Haydn sen sijaan kävi käsiksi vakavammin aiheeseensa ja löysi uusia tapoja eri soitinmuotojen ja soitinten yhdistämiseksi. Hänen käsissään sinfoniat saivat uutta elinvoimaa. Säveltäjä ei useinkaan osu aivan oikeaan siinä mitä yrittää sävelten keinoin sanoa. Haydnille kvartetto oli luonnollinen tapa ilmaista tunteitaan. Häneltä Mozart usein myönsikin oppineensa säveltämään kvartetille ja niin syntyivät nuoruusvuosien italianmatkoilla 16-vuotiaana ja Wienissä 17-vuotiaana kirjoitettujen varhaisten kvartettojan jälkeen vaivalloisen työn hedelmänä, kuten Mozart omistuskirjoituksessaan Haydnille tähdensi, 6 jousikvarteton mestarille sävellettyä kvartettoa, joissa hän kerrankin halusi oppia jotakin monen tuolla tutuksi tulleella vasemman käden hieman omnnettomalla rutiinilla kirjoitettujen tilapäisteosten, divertimentojen, serenadien ym. jälkeen, jotka hän etupäässä kirjoitti Salzburgissa ruhtinaiden pöytämusiikiksi arkkipiispa Colloredon palveluksessa, jota Mozart ymmärrettävistä syistä ei juuuri sietänyt tämän hyvin itsevaltaisen ruhtinasarkkipiispan tiukan holhoavasta asenteesta alaisiinsa nähden johtuen.
Vaatimatta romantiikan suurta ilmaisuvoimaa, subjektiivista tunnetta ja paatosta soitinmusiikki taioteena olisi hyvin voinut jäädä sille tasolle jolle Haydn ja Mozart sen kehittivät.
Mozart itse lienee kuitenkin nauttinut sydämensä kyllyydestä omasta neroudestaan vasta niissä vapaamuotoisissa diffuuseissa struktuureissaan, joita improvisoidessaan pianon äärellä yhteys ulkomaailmaan katkesi ja hän sai piehtaroida autuaassa itseunhossa pitkät tovit. Tällöin hänestä Hildesheimerin käsityksen mukaan tuli absoluuttinen Mozart, jota määritelmä emme kuitenkaan mielellämme käytä transsendentaalisen idealismin tieto-opillisen järjestelmän puitteissa, sillä sellaista olioiden sinänsä järjestystä mielteestä riippumatta olisi mahdotonta ajatellakaan kuten Immanuel Kant ja Arthur Schopenhauer ovat seikkaperäisesti osoittaneet ja todistaneet idealistisen peruskatsomuksensa teorioissa.
Mozart itse kunnioitti nimenomaan juuri Haydnia ainoana tasa-arvoisena ja yhdenvertaisena säveltäjänä kanssaan kaikista aikalaisista, ja jotka elivät tavallaan symbioottisessa taiteellisessa vuorovaikutussuhteessa ja siten vaikuttivat hedelmöittävästi paitsi toistensa tuotantoon ja sen taiteelliseen kypsymisprosessiin, mm. jousikvarteton ja sinfonian kehitykseen tehden tietä Beethovenille, ja Schubertin kaltaisille romantikoille.
Sulho Rannan Suuria Säveltäjiä muistista siteeratakseni voidaan todeta: Haydnin käsissä sinfonioista tuli todellista taidetta. Hänen edeltäjänsä olivat kirjoittaneet sangen hätäisesti orkesterille eivätkä koettaneet tuoda esille sävelten alkuperäistä vaikutusta soitinnuksen avuin.
Haydn sen sijaan kävi käsiksi vakavammin aiheeseensa ja löysi uusia tapoja eri soitinmuotojen ja soitinten yhdistämiseksi. Hänen käsissään sinfoniat saivat uutta elinvoimaa. Säveltäjä ei useinkaan osu aivan oikeaan siinä mitä yrittää sävelten keinoin sanoa. Haydnille kvartetto oli luonnollinen tapa ilmaista tunteitaan. Häneltä Mozart usein myönsikin oppineensa säveltämään kvartetille ja niin syntyivät nuoruusvuosien italianmatkoilla 16-vuotiaana ja Wienissä 17-vuotiaana kirjoitettujen varhaisten kvartettojan jälkeen vaivalloisen työn hedelmänä, kuten Mozart omistuskirjoituksessaan Haydnille tähdensi, 6 jousikvarteton mestarille sävellettyä kvartettoa, joissa hän kerrankin halusi oppia jotakin monen tuolla tutuksi tulleella vasemman käden hieman omnnettomalla rutiinilla kirjoitettujen tilapäisteosten, divertimentojen, serenadien ym. jälkeen, jotka hän etupäässä kirjoitti Salzburgissa ruhtinaiden pöytämusiikiksi arkkipiispa Colloredon palveluksessa, jota Mozart ymmärrettävistä syistä ei juuuri sietänyt tämän hyvin itsevaltaisen ruhtinasarkkipiispan tiukan holhoavasta asenteesta alaisiinsa nähden johtuen.
Vaatimatta romantiikan suurta ilmaisuvoimaa, subjektiivista tunnetta ja paatosta soitinmusiikki taioteena olisi hyvin voinut jäädä sille tasolle jolle Haydn ja Mozart sen kehittivät.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Herbert Guikkele,,,mäikkalä.
Haydn ja Mozart ylittivät jopa barokkimestarit oman tyylinsä huippuunsa viemisessä. Toisaalta romantikkojen kikkailut eivät koskaan ole saavuttaneet todellista päämääräänsä musiikin ytimestä, vaan överiksi menneessä sentimentaalisuudessa on liikaa teeskentelyä.
Siis: Bach pääsi melkein perille, Händeliltä puuttui jo hiukan enemmän, puhumattakaan Vivaldista. Haydn puolestaan näki ytimen, mutta osui siihen harvemmin (hänen musiikkinsa on uskomattoman laajalla rintamalla korkeatasoista, mutta piikit ovat harvassa). Mozart jäi vain joskus vajaaksi ja ainoastaan paikoin meni yli. Beethoven puolestaa takoi osumansa voimalla, joskus osui ja kovaa, mutta osa musiikista meni pahasti pöpelikköön. Liszt, Grieg, Tshaikovski ja kumppanit vetivät joskus niin kermaisen överiksi, että oksettaa.. Chopinilla, Brahmsilla ja Sibeliuksellakin meni joskus liiaksi tunteiluksi, mutta se ei aina haittaa menoa.
Mutta jos takuuvarmaa musiikkia tahtoo kuulla, kannattaa valita se keskimmäinen mies, jolla oli jo palikat valmiiksi siistissä järjestyksessä päässä. Eipä tarvinnut enää hämätä ympäristön sekamelskalla, jotta keskus näyttäisi siistimmältä, saati teennäisesti kiillotella sitä, mikä on jo valmiiksi sliipattua, joskin tosin keikarimaisesti, ei aidosti alun perin kuosissa.
ihan pelkkää hölinää
>>Haydn ja Mozart ylittivät jopa barokkimestarit oman tyylinsä huippuunsa viemisessä
toi ei tarkoita yhtään mitään, ei todellakaan siis yhtään.
mä en jaksa, opiskele vähän enemmän ja jätä tää palsta rauhaan