Tuntuu että olen tulossa hulluksi. En tiedä mitä haluan, rakastanko ja onko tämä vain ohimenevää... Mitä rakkaus on? Miltä sen pitäisi tuntua? Uskon että kirjoittaminen helpottaa edes hieman. Miten muut ovat selvinneet eroajatuksista?
Tilanne meillä on tämä: ollaan seurusteltu 6 vuotta, yhteen muutettiin siitä 2v päästä, erottiin (minä muutin pois) 2 vuoden päästä, ja palattiin yhteen siitä 2kk päästä. Sitten ostettiin asunto ja kihloissa ollaan oltu nyt puolisen vuotta. Erilaisia kriisejä on tullut vastaan useampia, viimeisin suurempi viime kesänä, jolloin poikaystäväni oli se kuka halusi erota (aina aikaisemmin oltiin puhuttu erosta minun aloitteestani). Olin tällöin todella huonossa kunnossa, sairaslomalla ja varmasti jollain asteella masentunutkin... kunnes poikaystäväni tulikin siihen tulokseen että olen(kin) hänen elämänsä nainen jota ilman ei voikkaan elää. Palasimme yhteen. Tänä kesänä olikin sitten minun vuoroni olla epävarma. Riitelemme jatkuvasti. Pienimmistäkin asioista. Riidat ovat aivan kamalia, satutamme henkisesti toisiamme todella pahasti, tietoisesti. Tuntuu etten jaksa enää ottaa vastaan jatkuvaa syyttelyä, tiuskimista, huutoa... Mietin jatkuvasti olisiko paremmin yksin. Mietin myös mitä rakkaus on ja mistä tunnistaa sen oikean. Tiedän että poikaystäväni on mahtava monessa mielessä ja perusasiat meillä on kunnossa. Hän on kaikkea sitä mitä voisin listata unelmamiehessäni olevan... komea, fiksu, luotettava, hyvää seuraa... puuttuuko silti jokin? Onko olemassa joku joka on vielä parempi? Kaipaanko vielä enemmän kokemuksia (minulla takana muutamia muutaman kk juttuja, tämä ainoa ns. "vakavampi"). Mietin myös onko "oikeaa" vastausta siihen kuinka paljon on "normaalia" riidellä parisuhteessa?
Tuntuu että poikaystäväni on kuin tuuliviiri... hänen kanssaan on ihanaa kun hän on hyvällä tuulella, mutta elämä kääntyy helvetiksi kun häntä ärsyttää jokin asia tai hän on vain muuten vaan huonolla tuulella... Hän purkaa pahaa oloansa käytännössä aina minuun. Tällöin huomaan usein miettiväni kuinka ihanaa olisikaan yksin. Nykyään pienetkin asiat ja luonteenpiirteet hänessä ärsyttävät, petaankohan vain näin eroa?
Nyt olen ottanut askeleen eteenpäin. "Kartoittanut" asuntoja. En silti tiedä uskallanko lähteä... Pelkään jääväni yksin ja samalla menettäisin tietysti ihmisen joka minua rakastaa ja välittää. Menetänkö jotain korvaamatonta jota kadun jälkikäteen. Erottuamme edellisen kerran mieheni löysi uuden naisen suhteellisen nopeasti. Tämä tuntui hirveältä ja yksi syy miksi palasimme jälleen yhteen oli se, etten halunnutkaan menettää häntä toiselle. Pelkään tätä tilannetta edelleen. Tiedän, että poikaystäväni tunteet minua kohtaan ovat syvemmät, hän myös osoitaa minulle hellyyttä paljon enemmän. Jos nyt lähden, ei paluuta enää ole, olemme liian usein eronneet ja palanneet taas yhteen.
Olen 25v ja pelkään myös että tuhlaan vain aikaani ja toisaalta että nyt olisi aika tehdä niitä "elämän suuria linjauksia". Useat kavereistani ovat naimisissa ja heillä on lapsia jne... perheen perustaminen on suuri unelmani, mutta en ole siihen ehkä vielä valmis. Ainakaan tässä parisuhteessa. Tiedän että poikaystäväni olisi halunnut perustaa kanssani perheen jo monta vuotta sitten (puhuu edelleen melkein päivittäin lapsen hankkimisesta..), mutta pelkään ajatusta... Haluan toisen muuttuvan ja samalla parisuhteen paranevan. En halua lasta kuulemaan kamalia sanoja joita riidoissa viljellään.
Tuntuu että pääni hajoaa tähän tilanteeseen. Mietin olisikohan parisuhdeterapiasta apua. Kokemuksia? Lähinnä tarvitsisin apua omien ajatusteni "avaamiseen" ja siihen mitä oikeasti haluan... olisipa kristallipallo tai joku joka vain kertoisi mitä tehdä ja asiat menisivät täydellisesti ja onnellisesti...
Päivä kerrallaan...
Tilanne meillä on tämä: ollaan seurusteltu 6 vuotta, yhteen muutettiin siitä 2v päästä, erottiin (minä muutin pois) 2 vuoden päästä, ja palattiin yhteen siitä 2kk päästä. Sitten ostettiin asunto ja kihloissa ollaan oltu nyt puolisen vuotta. Erilaisia kriisejä on tullut vastaan useampia, viimeisin suurempi viime kesänä, jolloin poikaystäväni oli se kuka halusi erota (aina aikaisemmin oltiin puhuttu erosta minun aloitteestani). Olin tällöin todella huonossa kunnossa, sairaslomalla ja varmasti jollain asteella masentunutkin... kunnes poikaystäväni tulikin siihen tulokseen että olen(kin) hänen elämänsä nainen jota ilman ei voikkaan elää. Palasimme yhteen. Tänä kesänä olikin sitten minun vuoroni olla epävarma. Riitelemme jatkuvasti. Pienimmistäkin asioista. Riidat ovat aivan kamalia, satutamme henkisesti toisiamme todella pahasti, tietoisesti. Tuntuu etten jaksa enää ottaa vastaan jatkuvaa syyttelyä, tiuskimista, huutoa... Mietin jatkuvasti olisiko paremmin yksin. Mietin myös mitä rakkaus on ja mistä tunnistaa sen oikean. Tiedän että poikaystäväni on mahtava monessa mielessä ja perusasiat meillä on kunnossa. Hän on kaikkea sitä mitä voisin listata unelmamiehessäni olevan... komea, fiksu, luotettava, hyvää seuraa... puuttuuko silti jokin? Onko olemassa joku joka on vielä parempi? Kaipaanko vielä enemmän kokemuksia (minulla takana muutamia muutaman kk juttuja, tämä ainoa ns. "vakavampi"). Mietin myös onko "oikeaa" vastausta siihen kuinka paljon on "normaalia" riidellä parisuhteessa?
Tuntuu että poikaystäväni on kuin tuuliviiri... hänen kanssaan on ihanaa kun hän on hyvällä tuulella, mutta elämä kääntyy helvetiksi kun häntä ärsyttää jokin asia tai hän on vain muuten vaan huonolla tuulella... Hän purkaa pahaa oloansa käytännössä aina minuun. Tällöin huomaan usein miettiväni kuinka ihanaa olisikaan yksin. Nykyään pienetkin asiat ja luonteenpiirteet hänessä ärsyttävät, petaankohan vain näin eroa?
Nyt olen ottanut askeleen eteenpäin. "Kartoittanut" asuntoja. En silti tiedä uskallanko lähteä... Pelkään jääväni yksin ja samalla menettäisin tietysti ihmisen joka minua rakastaa ja välittää. Menetänkö jotain korvaamatonta jota kadun jälkikäteen. Erottuamme edellisen kerran mieheni löysi uuden naisen suhteellisen nopeasti. Tämä tuntui hirveältä ja yksi syy miksi palasimme jälleen yhteen oli se, etten halunnutkaan menettää häntä toiselle. Pelkään tätä tilannetta edelleen. Tiedän, että poikaystäväni tunteet minua kohtaan ovat syvemmät, hän myös osoitaa minulle hellyyttä paljon enemmän. Jos nyt lähden, ei paluuta enää ole, olemme liian usein eronneet ja palanneet taas yhteen.
Olen 25v ja pelkään myös että tuhlaan vain aikaani ja toisaalta että nyt olisi aika tehdä niitä "elämän suuria linjauksia". Useat kavereistani ovat naimisissa ja heillä on lapsia jne... perheen perustaminen on suuri unelmani, mutta en ole siihen ehkä vielä valmis. Ainakaan tässä parisuhteessa. Tiedän että poikaystäväni olisi halunnut perustaa kanssani perheen jo monta vuotta sitten (puhuu edelleen melkein päivittäin lapsen hankkimisesta..), mutta pelkään ajatusta... Haluan toisen muuttuvan ja samalla parisuhteen paranevan. En halua lasta kuulemaan kamalia sanoja joita riidoissa viljellään.
Tuntuu että pääni hajoaa tähän tilanteeseen. Mietin olisikohan parisuhdeterapiasta apua. Kokemuksia? Lähinnä tarvitsisin apua omien ajatusteni "avaamiseen" ja siihen mitä oikeasti haluan... olisipa kristallipallo tai joku joka vain kertoisi mitä tehdä ja asiat menisivät täydellisesti ja onnellisesti...
Päivä kerrallaan...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä itse erosi miehestäni 2kk.sitten, viimeiset kuukaudet oli ihan kauheita, riideltiin joka pvä, hän lähti yleensä kavereiden luo yöksi yms.. Riitojen aikan oli haukkumista ja toisen vähättelyä..siis tosi ihottavaa. Mieheni lisäksi harrasti paljon pelaamista (veikkaus yms) ja pelasi myös kavereiden kanssa rahasta. Ja yllätys yllätys mä sain ostaa aina safkat ja maksaa laskut ku mies vaan "eli täysil"..
Nyt ku oot yksin, siis todellakin tää on aivan kauheeta. Yksinäistä on vaikka on mulla hyvät ystävät.. kaipaan exää todella paljon vaikka tiedän että näin on molemmille parampi näin, niin siitä huolimatta kaipaan joka hetki exän kainaloon ;( mut yritän olla vahva ja ponnistella elämäs eteenpäin..
Päätöstä olen katunut mutta kun oon miettiny pääni sisällä asioita niin moneenkertaan niin oon tullu aina samaan tulokseen..tein aivan oikein, etten jatkanut siinä suhteessa enää..
Voimia voimia ja voimia sulle, asia on todella vaikea...
Tosi rankkaa, ymmärrän mitä käyt läpi. Kun KAIKKI ei kuitenkaan ole päin persettä niin on vaikea tehdä lopullisia ratkaisuja erosta.
Nyt pitää vaan eritellä järki ja tunteet, tehdä päätös järjellä. Listata vaikka plussat ja miinukset. Hyvä puoli pitkässä suhteessa on että ainakin tunnet miehesi. Tiedät mihin hänellä on kapasitettia ja mihin ei.Minkä kanssa voit elää ja mitä et kerta kaikkiaan voi hyväksyä? Pelkästään toivon ja uskon varassa et voi toimia, elämä on liian lyhyt kärvistelyyn.
Osui vain silmään että et ole varma mitä ITSE haluat, no se kannattaa kyllä selvittää ensin. Ethän voi tehdä päätöksiä jos et tiedä.
Kuitenkin, suhde kuin suhde muuttuu ajallaan haastavaksi ja näistä kriiseistä päästään yli joko yhdessä tai erotaan. Rakkauden tunteet voidaan herättää uudestaan eloon jos näin päättää, se on tahdon asia.
Meillä oli kriisi kuuden vuoden aikoihin, mies petti kun ei osannut/tajunnut puhua tunteistaan minulle ja hän oli hukassa. Nyt on yhteinen talo, reilun vuoden ikäinen poika jne. Välillä on edelleen kausia jolloin itse samankaltaisia asioita kuin sinä. En tunne sinua tai miestäsi, mutta ehdottaisin pientä erätaukoa, jolloi sinä (molemmat) saatte miettiä omia tunteita ja haluja. Tauon aikana keskittyisitte vain itseenne ja suhteeseenne, missään nimessä ei saa olla kolmansia osapuolia mukana. Mahdollisuuden mukaan toinen voisi lähteä yhteisestä asunnosta esim. kaverille tai vanhemmilleen muutamaksi yöksi tai viikoksi. Siinä sinäkin huomaisit sen että vieläkö rakastat miestäsi, tuleeko ikävä. En tiedä oliko tästä apua, mutta toivon sinulle paljon voimia mitä ikinä elämä eteesi tuokaan.
Tuntui pelottavan tutulta lukea tarinasi. Se olisi täysin voinut olla minun kirjoittamani!!
Kaikki piirteet miehessäkin osuivat kohdalleen!!
Itse tein ratkaisuni 1½ vuoden "harkinnan" jälkeen...
kun asiat oli sanottu ääneen ja kulunut muutama viikko, kaikki tuntui niiiin oikealta.
Kun miehen poismuutto läheni menin paniikkiin, en nukkunut, syönyt tai kyennyt ylipäätänsä mihinkään muuhun kuin itkemään.
Nyt olemme asuneet erillämme muutaman viikon ja välillä on käsittämättömän kova ikävä! Ikävä toista ihmistä jolle puhua jokapäiväisiä aikuisten juttuja (mulla on 3 lasta ja kavereille ei kaikkia tuiki tavallisia juttuja viitsi höpöttää), ikävä sitä tunnetta kun toinen tulee työpäivän jälkeen kotiin, ikävä sitä kun tietää ettei joudu nukkumaan yksin ym... MUTTA onko ikäväni vain tottumuksesta johtuvaa vai aitoa ikävää miestäni kohtaan?
No, muutaman päivän eron jälkeen sorruimme siihen klassiseen virheeseen, että hän soitti ja pyysi minua luokseen, menin ja olen mennyt sen jälkeen pari muutakin kertaa, ollut yötäkin!!
Ei varmaankaan ollut kovin viisasta, jos aiomme tosissamme erota tai edes miettiä tunteitamme toisiamme kohtaan tosissamme...
Edelleen miehellä näitä "tuuliviiri"-oireita, joista en pidä, mutta sama ongelma minulla on kuin sinulla: mies toisen naisen kanssakin tuntuu pelottavalta ajatukselta!!
Miten tästäkin mahdetaan selvitä... toivottavasti molemmat hyvin, niin te kuin mekin!
Pelkään edelleen ajoittain, että olen tehnyt suuren virheen.
Ensinnäkin tsemppiä...
Itse käsittelin samanlaisia tunteita jonkin aikaa sitten. Suunilleen yhtä kauan oltiin oltu yhdessä. Hyvinä aikoina oli todella kivaa ja mukavaa, mutta sitten kun miehellä oli huonompi päivä, niin sai kuulla yhtä sun toista. Osattiin kumpikin loukata toisiamme todella pahasti.
Sitten kun olin aikani asiaa märehtinyt, hankin oman asunnon. Ajattelin, että hetken erillään asuminen tekisi varmasti hyvää. Oltiin asiasta samaa mieltä... tai niin ainakin luulin.
Mies etsi uuden naisen ja lopetti suhteemme. Kova kolaushan se oli... yhtä tuskaa, mutta kyllä siitä selvisi.
Muutin omaan asuntooni... mies ei tiennyt mitä (ketä) haluaa. Eli käytännössä pyöritti kumpaakin... itsekin roikuin miehessä, enkä halunnut päästää irti. Sitten mies teki päätöksen ja oli muuttamassa luokseni... kertoi kavereillensakin, että ollaan palattu yhteen.
Sitten kun muuttopäivä läheni, niin mies sitten ehdottikin, mitä jos oltais vain kavereita... Tähän kaikkeen venkslaamiseen ja höyläämiseen meni muutama kuukausi... aika oli yhtä tuskaa, mutta ajan kanssa aloin nauttimaan yksinolosta ja kyllästyin jatkuvaan epävarmuuteen ja kinasteluun. Viimeisen kerran, kun mies sanoi, että ollan kavereita, niin huomasin, että mulle oli oikeastaan ihan sama, joten ratkaisu erosta oli täysin oikea.
Vähän ajan kuluttua tapasin mukavan miehen.... samoihin aikoihin eksä halusi sitten minut takaisin. Olin hänen elmänsä nainen!!! :) En voinut sanoa muuta kuin totuuden... ei kiinnosta :) Muutaman päivän kuluttua eksä ilmoitti muuttavansa yhteen tämän uuden tytön kanssa, mutta itkua kesti jokusen kuukauden... miten voin heittää kaikki meidän yhteiset vuodet hukkaan. Kuulosti silloin kovin koomiselta, kun olin itse itkenyt samaa muutama kuukausi aikaisemmin.
Tästä on nyt jo kulunut aikaa ja voin hyvillä mielin sanoa tehneeni oikean ratkaisun. Olen seurustellut silloin tapaamani miehen kanssa tämän ajan. Suhde on tasapainoinen kahden aikuisen suhde, jossa toista kunnioitetaan, eikä edes riitatilanteessa lähdetä loukkaamaan toista, vaan pysytään aiheessa. Tosin ei näitä tilanteita ole kauheasti ollut, kun kaikesta on keskusteltu. En todellakaan kaipaa sitä tuittuilua, kiukuttelua ja huutamista.
Tässä tällainen tarina... onnea ratkaisuusi oli se sitten millainen tahansa.
Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet vastailla ja kannustaa, helpottaa kummasti lukea muiden vastaavanlaisia kokemuksia!! :)
Minulle kynnyskysymys ja rohkeutta todella vaativa teko on todella lähteminen. Välttelen sen ajattelemista koska tiedän jo valmiiksi millaista helvettiä se tulee olemaan... on hetkiä jolloin ajattelen "tunteettomasti" ettei tunnu miltään ja omalla tavalla jopa odotan omaa asuntoa ja uuden elämä aloittamista, mutta viime kerran erilleenmuutto jätti minuun niin suuret henkiset arvet, että pelkään etten yksinkertaisesti pysty koska luhistun taas henkisesti... toisaalta ei näinkään ole hyvä olla. Yritän totuttautua nyt eroajatukseen ja kypsytellä ajatusta. Huomaan tarkkailevani poikaystäävääni jatkuvasti... ongelmana on, että tällä hetkellä on menossa "hyvä kausi", hän kohtelee minua kuin prinsessaa! ...kunnes vetää herneen nenään jostain... saattaa olla että se on sitten viiminen pisara..?
Yksi ongelmani on että huomaan toisinaan ajattelevani että "mikään ei tunnu miltään". Poikaystäväni pitää kumminkin vahvasti suhdettamme yllä, rakastaa ja välittää... tuntuu myös pahalta kun näen hänen tuskansa kun yritän puhua erosta... kai sitten pitää olla vain itsekäs ja ajatella myös omaa elämää.
Kumpa olisi edes joku "konkreettinen" syy erota!!
Olisi ihanaa elää ihmisen kanssa jonka kanssa ei tarvitsisi riidellä... onkohan sellaista parisuhdetta vaan pidemmänpäälle olemassa? :)
On! Itse elän parisuhteessa, jossa ei riidellä oikeastaan koskaan. Muistaakseni riitaa on ollut viimeisen kahden vuoden aikana ehkä kaksi kertaa... Molemmilla kerroilla jostain aivan käsittämättömän pienestä asiasta. Puoli tuntia mykkäkoulua ja sitten on taas kaikki hyvin.
Mutta tasapaino pitäis löytyä tästäkin. Ei tämäkään oikein hyvältä tunnu. Tuntuu omituiselta elää ihmisen kanssa, jonka kanssa ei mitään ristiriitoja tule koskaan vastaan. Kaikkeen vähänkin itseään mietityttävään asiaan päätyy suhtautumaan "aivan sama" asenteella. Välillä sitä miettii, että onko tämä vain täydellisyyden perikuva, vai puuttuuko tunteet täysin... Kun ei ole mitään intohimoa positiiviseen suntaan, niin eipä niitä ole sitten negatiiviseenkaan. Seksiä harrastetaan kun minä siihen suostun, mutta eipä tarvitse ikuna riidelläkään. En varmaan osaisikaan kun ei sitä tarvitse kenenkään kanssa harjoitella. :D
Molemmat olemme tosin joustavia, peruspositiivisia ja leikkimielisiä. Pikkuasioista ei jaksa hermostua ja itseni kohdalla tämä pätee hyvin myös parisuhteen ulkopuolella. Puoliso on hieman herkkähipiäisempi yleismaailmallisesti ja saattaa vetäistä herneet nenään liikenteessä törttöilystä, hitaasta kaupankassasta jne. Omaa mielenrauhaani tuommoiset eivät hetkauta.
..edelliseen lisäyksenä... kuinka helposti olette löytäneet uuden asunnon? Pelkkä vuokra-asuntojen katseleminenkin hieman hirvittää... pk-seudulla kohtuuttomat hinnat pienistä, huonokuntoisista luukuista.. eli tiedossa sydyänsurujen lisäksi huimaa elintason laskua... :( ei ainakaan helpota/nopeuta lähtemistä...
Tätä aloituskirjoitusta kun lukee tulee väkisin mieleen vanha sanonta "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella" ja toisaalta myös "ei kaikki kultaa mikä kiiltää". Olen itse ihminen, joka on langennut noihin sanontoihin viittaavasti ja kaduttaa... Eli suomeksi sanoen menetin elämäni miehen sen takia etten ollut muka valmis olemaan vakiintunut ja oli muka niin paljon kokematta asioita vapaana ihmisenä.
On helppoa ottaa negatiivinen ja kriittinen asia kaikkeen lähellä olevaan tuttuun ja turvalliseen, mutta ah, niin tylsään, ärsyttävään ja tavanomaiseen. Vastavuoroisesti on helppo alkaa katsoa sitä "vihreämpää ruohoa" siellä aidan toisella puolella, eli nähdä kaikessa oman suhteen ulkopuolisessa ne hyvät asiat ja luulla omassa mielessä, että "kyllähän minä tiedän ne huonotkin jutut" vaikkei oikeasti tiedäkään ja näekään niitä.
Oma virheeni oli siis aikanaan juuri se, että ehkä tietoisesti, ehkä tiedostamatta katsoin koko ajan omaa suhdettani perusnegatiivisesti, enkä kantanut korteani kekoon sen parantamiseksi. Vastavuoroisesti kaikki suhteen ulkopuolinen vapaus ja niin edelleen tuntui kivalta. Lpulta erosimme kun totesimme ettei suhteesta ollut mitään järkevää jäljellä.
Lopputulos? Exäni asuu avioliitossa uuden naikkosensa kanssa ilmeisesti onnellisena samoin kuin monet kaverini ja tuttuni, jotka ovat jaksaneet vannoa oman suhteensa nimeen ja vaalia sitä ulkopuolisilta houkutuksilta. Minä? Sinkkuna edelleen... Miehiä on vilissyt laidasta laitaan. Fiksuja ja luotettavia, mutta niiiin tylsiä ettei voi ajatella mitään ainakaan pidempää juttua. Ja sitten tietysti niitä upeita, mielenkiintoisia, komeita ynnä muuta, mutta samalla niitä jotka rakastavat kaikkia, eli pelureita. Siis vielä vähemmän kiinnostavia pidemmän päälle. Yhden yön juttuihin seuraa löytyisi aina kun haluisi muttei kiinnosta...
Kaduttaa se, että olin laiska hoitamaan loppujen lopuksi erinomaista suhdettani ja kannattamaan sitä huonoinakin hetkinä. Kaduttaa sekin, että tajuan vasta nyt kuinka upeaa suhdetta ja ihmistä laiminlöin olemalla ylimielinen ja pitämällä asioita itsestäänselvinä. Laiha lohtu on, että tuskin exäni kanssa suhteesta enää tulisi mitään vaikka yhteen palaisimmekin jostain käsittämättömästä syystä.
En voi auttaa sinua ratkaisussani, mikä ikinä onkaan, mutta sen voin sanoa, että kannattaa oikeasti yrittää suhteen eteen ensin ja nähdä asiat positiivisessa valossa. Itse kun kaaduin juuri tuohon negatiivisuuteen -turhaan ja omaa tyhmyyttäni.