Ei tunnu pahalta, muttei paljon miltään muultakaan. Ei ole ketään, kelle kertoa kuka minä oikeasti olen. Ei ole sitä kunnon ystävää ja kaverit viettävät vapaa-aikansa ihmissuhteissansa. Sisaruksilla on oma iloinen pikku elämä, eikä heitäkään näe kovin usein. Tuntuu kuin vain minä tietäisin totuuden ja kaikki muut ihmiset eläisivät tietämättömyydessä.
Kukaan ei kiinnittänyt negatiivisesti huomiota kun oli vielä alle parinkympin, mutta nyt oman tilanteen vasta huomaa kun sukulaisetkin ovat pikkuhiljaa lopetelleet utelunsa. Kai olen narsisti, sillä minulle ei kelpaa kukaan. Miksi sinulle ei kelpaa se hieman yksinkertainen naapurin Liisa? Mitä vikaa siinä vaatimattomassa mukavassa tytössä oli? Minulle ei kelpaa kukaan. Kun en saa sitä satuolentoa, jonka olen päässäni kehittänyt naiseksi, en halua ketään. Edes satunnainen läheisyys hetken tuttavuuksien kanssa ei kiinnosta, ei ollenkaan. Haluan sen jonkun, jonka katseesta tietää missä mennään. Sen jonkun, kellä on vielä kyky ajatella ja pysähtyä miettimään. Sen jonkun, jolla on arvot kohdallaan ja itsenäinen ajattelu tallella. Sen joka pitää itsestään huolta. Sen terveet arvot ja tavat omaavan, joka tietää totuuden ja hyväksyy sen. Mistä ihmeestä moisen satuolennon löytäisi?
Tuntuu kuin olisi se ainut hyväntahtoinen ja epäitsekäs ihminen mielipuolien ympäröimänä. Olen kai rakastunut liikaa omaan henkiseen itseeni, etten pysty enää hyväksymään henkistä köyhyyttä, vaikka siihen itsekin syyllistyn. Elämä on kuin suuri kakku, josta vieraat yrittävät saada paloja yltyvään nälkäänsä. Minä se vain odotan, että joku toisi sitä minulle, eikä niin koskaan tapahdu. Miksi? Olemme kaikki itsekkäitä.
Näen itseni keski-ikäisenä miehenä yksin omassa talossani. On terveys, on toimeentuloa, ulkonäköä, on vaikka mitä, muttei yhtään mitään. Sitä suuntaa kohti kuljetaan, se luulo syvällä päässä, että jonain päivänä kaikki muuttuu. Siihen suuntaan kuljetaan koko yhteiskunnan kummastellessa.
Kukaan ei kiinnittänyt negatiivisesti huomiota kun oli vielä alle parinkympin, mutta nyt oman tilanteen vasta huomaa kun sukulaisetkin ovat pikkuhiljaa lopetelleet utelunsa. Kai olen narsisti, sillä minulle ei kelpaa kukaan. Miksi sinulle ei kelpaa se hieman yksinkertainen naapurin Liisa? Mitä vikaa siinä vaatimattomassa mukavassa tytössä oli? Minulle ei kelpaa kukaan. Kun en saa sitä satuolentoa, jonka olen päässäni kehittänyt naiseksi, en halua ketään. Edes satunnainen läheisyys hetken tuttavuuksien kanssa ei kiinnosta, ei ollenkaan. Haluan sen jonkun, jonka katseesta tietää missä mennään. Sen jonkun, kellä on vielä kyky ajatella ja pysähtyä miettimään. Sen jonkun, jolla on arvot kohdallaan ja itsenäinen ajattelu tallella. Sen joka pitää itsestään huolta. Sen terveet arvot ja tavat omaavan, joka tietää totuuden ja hyväksyy sen. Mistä ihmeestä moisen satuolennon löytäisi?
Tuntuu kuin olisi se ainut hyväntahtoinen ja epäitsekäs ihminen mielipuolien ympäröimänä. Olen kai rakastunut liikaa omaan henkiseen itseeni, etten pysty enää hyväksymään henkistä köyhyyttä, vaikka siihen itsekin syyllistyn. Elämä on kuin suuri kakku, josta vieraat yrittävät saada paloja yltyvään nälkäänsä. Minä se vain odotan, että joku toisi sitä minulle, eikä niin koskaan tapahdu. Miksi? Olemme kaikki itsekkäitä.
Näen itseni keski-ikäisenä miehenä yksin omassa talossani. On terveys, on toimeentuloa, ulkonäköä, on vaikka mitä, muttei yhtään mitään. Sitä suuntaa kohti kuljetaan, se luulo syvällä päässä, että jonain päivänä kaikki muuttuu. Siihen suuntaan kuljetaan koko yhteiskunnan kummastellessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ajattelen noin myös miehistä. Enää ei myöskään päivitellä, miksi mulle ei kelpaa kukaan. Niin ahkera ja mukava mies.. Joo niin ollut mutta roikkuu minussa kuin olisin hänenkin äiti. Ei "osaa" syödä, mennä yksin kauppaan vaan mun pitää olla mukana. "enhän mä tiedä mitä kaupasta tuon.." saa ajatella, on sallittua.
Mitään ei ajatella itse vaan kysytään "äidiltä" mutta myös multa vaaditaan kysymään lupa. Jos haluan lähteä kylään, en todella kysy mitään lupaa. Enkä laita ruokaa lautaselle valmiiksi.
Kasvatan lapseni isoiksi ja asun yksin tehden käsitöitä. Ne sentään lentää pois pesästä =)
tarvi kysyä, mutta on se kohteliasta nyt ainakin ilmottaa toiselle. Vai mitä luulet, kauanko onnistuu sellainen suhde jossa kummatkin tulee ja menee mitään ilmoittamatta ja nähdään kun nähdään...?
joo, ilmoittaminen onkin eri juttu. Niin myös minä kerroin minne menossa mutta mies vaati että kysytään lupa. Riidoissa aina ensisijainen "et kysynyt multa mitään, kerroit vaan"
Ei mielestäni mun tarvi kysyä saanko käydä kahvilla??
Millä yksinoikeudella pidätät totuuden itselläsi? Oletko tullut ajatelleeksi, että totuuksiakin voi olla monenlaisia? Pelkäätkö inhimillisyyttä? Aidot ihmiset eivät ole satuolentoja...
Mistä tunnistat henkisen köyhyyden, ellet esim. sitä naapurin liisaa opettele tuntemaan...yksinkertaisuus voi olla keino tulla toimeen yksinkertaisten ihmisten kanssa...
"Tuntuu kuin vain minä tietäisin totuuden ja kaikki muut ihmiset eläisivät tietämättömyydessä."
fiksun ihmisen on pakko olla naapurin yksinkertaisen liisan kanssa ja oppia tuntemaan yksinkertaisuuden?????
You´ve missed the point.Kenenkään ei ole pakko oppia tuntemaan ketään jos ei tahdo, ei myöskään naapurin liisaa tai mattia... jos nyt sitten ratakiskosta väännän, niin pointtini oli se, että jos pitää jotain ihmistä yksinkertaisena, se ei välttämättä tarkoita että tämä sitä olisi, vaan joskus olisi myös hyvä antaa aikaa itselleen myös opetella tuntemaan toisia ihmisiä ENNENKUIN tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä...