Onko vinkkejä, miten onnistuisin italiaanon kanssa, jolla on katkera avioero takana eikä tunteita ole sen jälkeen riittänyt pitkäaikaiseen suhteeseen kenenkään kanssa. Kohteliaisuuksia häneltä ei kyllä heru ei yhden yhtäkään, enkä näin ollen tiedä, mitä minusta ajattelee (itse en ole puolestani säästänyt häntä kohteliaisuuksilta). Muutenkin on hyvin vähäpuheinen ja sen mitä haluaa tietää, on häneltä kysyttävä suoraan. Katseen ja käytöksen perusteella olen kuitenkin tulkinnut, että välittää. Kesällä asuin hänen luonaan jonkun aikaa, mutta nyt talvella voimme tavata vain kerran pari kuussa (luulen työnantajani hermostuvan jo siitäkin määrästä). Mies ei ole puhunut vielä yhdessäasumisesta (eihän hän yleensäkään puhu juuri mistään). Haluaisin suhteen kuitenkin jatkuvan ja kehittyvän. Mielessäni haavailen yhteisestä elämästä, vaikka en uskalla sitä hänelle kertoa (tai kerran emailissa kyllä mainitsin ohimennen asiasta). Olen vain sanonut, että haluan tavata usein enkä halua jatkossa tällaisia yli kolmen viikon eroja, joka meillä on nyt elokuun alussa. Emme ole enää erityisen nuoria.
miten onnistua
hieman huolestunut
9933
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
"Kohteliaisuuksia häneltä ei kyllä heru ei yhden yhtäkään, enkä näin ollen tiedä, mitä minusta ajattelee "
No, ei pelkkä kohteliaisuuksien lateleminen kertoisi oikeasti yhtään sen enempää.
vaikuttaa ihan järkevältä mieheltä. jos kysymällä suoraan vastaa sinulle jatka samaan malliin, ei kannattaa yrittää lukea ihmistä sen enempää, tai kuvitella mitään stereotypioita italiaanoista
"Katseen ja käytöksen perusteella olen kuitenkin tulkinnut, että välittää."
Siis ei puhu, eikä pussaa.Kannaattako siis ryhtyä mamu-suhteeseen, koska se on kuitenkin ehkä vaikeampaa kuin suomalaisen kanssa?Jos ei ole varma toisen tunteista, niin neuvoisin, että jäähylle miettimään.
Ei puhu, mutta pussaa sitäkin enemmän :)...tämän miehen kanssa ei tarvitse ainakaan selibaatissa elellä :). Ja minkäs teet, kun on rakastunut? Ei sitä suhdetta voi silloin hyllyttää...
Sellaista se on, italialainen tai ei. Ihminen kantaa kaikkia ns. epäonnistumisiaan ja ennakkoluulojaan mukanaan kunnes itse päättää ne karistaa. Luottamuksen ja avoimuuden rakentaminen näyttää olevan kerta kerralta vaikeampaa, vaikka uusi kumppani olisikin ihan erilainen. Ei siinä mitään järkeä ole, kyynisyydessä tai ylivarovaisuudessa. Päinvastoin. Puhumalla kipeät asiat saisi pikkuhiljaa terapoitua pois.
Italiassa avioero on oikeasti rankempi prosessi kuin meillä. Sen saaminenkin kestää min 3 vuotta ja prosessi tulee kalliiksi. Mies menettää pääsääntöisesti lapset äidille, eikä tapaamisoikeudesta sopiminen ole yhtä demokraattista kuin Suomessa (jos se on sitä täälläkään). Harva italiaano edes harkitsee uudelleen avioitumista, etenkin jos on lapsia edellisestä liitosta. Toisin sanoen yhdessä asuminen on todennäköisin valinta, mutta otathan huomioon, että sen perusteella ei vielä heltiä sinulle 3 kuukautta pidempää oleskelulupaa ulkomailla! Pitää löytää itselle työpaikka!
Koeta silti saada se mies puhumaan ongelmistaan ja tunteistaan. Siitä se luottamus lähtee kasvamaan. Mielestäni on oikein puhua myös omista haaveistaan ja suunnitelmistaan. Näkeepähän, että olet tosissasi! Miksi se mies antaisi onnen kävellä ohitsensa? ;-)
Italiahan on EU-maa, jossa saa kyllä suomalainen oleilla niin pitkään kun haluaa, eikä muuten tarvitse mitään erillistä työlupaakaan. Samoin italialainen voi ilman eri oleskelu- tai työlupia muuttaa Suomeen. Toki voisitte yhtä helposti asua myös jossain muussa EU maassa. Mikäli miehesi ei asu kotimaassaan vaan EU:n ulkopuolella tilanne on tietysti eri.
EU-sivustojen ja KELAn mukaan tarvitaan kyllä tukku papereita ja päätöksiä, jos aikoo kohdemaassakin nauttia asumisperusteisesta sosiaaliturvasta ensimmäisten 3 kk:n oleskelun jälkeen. Kotimaassakin pitää olla ensin 4 viikkoa (!) työttömänä, jotta työttömyyspäivärahaa maksettaisiin myös ulkomailla tuon 3 kk. Senkin jälkeen pitää osoittaa, että tulee jotenkin toimeen, ettei tipahda noin vain toisten elätettäväksi. Jos on ulkomailla työ- tai opiskelupaikka, asia on tietenkin mutkattomampi, mutta ilman paperisotaa ei Italiassakaan selviä. Käsittääkseni Italian kanssa ei ole tehty sosiaaliturvasopimusta, mutta mitä se sitten pitkässä juoksussa tarkoittaa .... eipä ole kokemuksia. Onko jollain muulla?
Voihan sitä tietty muuttaa EU:ssa vapaasti minne vaan, mutta minua ainakin kiinnostaa myös toimeentuleminen ;-) Mielenkiintoinen on myös syrjintäpykälä: mistä sitten tiedän, että minua ei ole työnhaussa sorrettu esim. epätäydellisen kielitaidon vuoksi?
"Mielenkiintoinen on myös syrjintäpykälä: mistä sitten tiedän, että minua ei ole työnhaussa sorrettu esim. epätäydellisen kielitaidon vuoksi?"
Jos nyt sitten voisit selittää kuinka voidaan syrjiä jos kielitaito on työn saamisen vaatimus?
Onko siis niin että jos esimerkiksi työn tekemisen onnistumiseksi tulee osata Italiaa, ja hakija ei sitä osaa ja sen vuoksi ei saa paikkaa, se olisi syrjintää?
Aika omituista logiikkaa. Tästähän pääsemme siihen että jos levyseppähitsaaja ei saa Suomen Pankin johtajan paikkaa, kun levyseppähitsaajalla ei ole esim. ekonomin koulutusta, on se syrjintää.
EI HYVÄ ISÄ, vähän järkeä näihin juttuihin.
Ymmärtäisin jos 2 saman maan kansalaista hakee samaa JULKISTA tointa ja siihen valitaan henkilö jolla on huonommat edellytykset esim. sukupuolen perusteella, se on syrjintää.
Yksityinen työnantaja saa valita työntekijänsä IHAN MILLÄ KRITEERILLÄ tahansa. Siis jos olen työnantaja ja haen sihteeriä (siis assistenttia) voin valita hakijoista vaikka täysin luku- ja kiroitustaidottoman kauniin ja seksikkään naisen jos haluan. Se että onko moinen valinta järkevää jääköön johonkin toiseen keskusteluun.
Eikös ole parempi ettei toinen lupailekaan heti kättelyssä kuuta taivaalta? Mies on myös kantapään kautta oppinut että niistä lupauksista voi joutua oikudenkäynnistä vastuuseen!
Itselläni oli katkera avioero ja sinkkuilin kauhusta kankeana prosessin alusta seuraavat viisi vuotta. Kun poikaystävä viimein astui kuvaan mukaan, kielsin häntä puhumasta itsestäni "tyttöystävänään", me olimme "kavereita". Häntä tämä tietysti loukkasi, mutta hän myös ymmärsi olla tuputtamatta itseään ja liian tiivistä suhdetta liian nopeasti. Ja hiljaa hyvä tuli ;-)