Olen elänyt 9 vuotta suhteessa, jossa on luonnollisesti ollut sekä ylä- että alamäkiä. Nyt melkein 30v. sitä on saavuttanut jonkinlaisen henkisen tasapainon, tapahtui ympärillä mitä tahansa- se ei niin liikauta enää.. Jotenkin sitä on antanut avopuolisolleen sitä liikkumatilaa tai vapautta, välillä tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä, vain seksi. Ja kasvaahan sitä ihminen kymmenen vuoden aikana melkoisesti-siis henkisesti. Ja elämänarvot ym. muuttuvat.
Ongelmani on siis...Tuntuu siltä, että juurikaan yhteistä meillä ei puolisoni kanssa ihmeemmin ole. Intohimoni on urheilu, kuin myös avopuolisollanikin..mutta hänellä nykyisin vain penkkiurheilun muodossa. Eli yhdessä ei harrasteta oikeestaan mitään, eikä tietenkään tarvikaan yhdessä urheilla (en tajuu mikä siinä on ettei yhdessä pysty mitään harrastaa.) Mutta olishan se kiva, jos pitäisi edes vähän itsestään huolta! Itselleni hyvä olo, ulkonäkö ym. on melko tärkeitä. Siispä hänellä elämäntavat täysin päinvastaiset kuin itselläni, kaljaa ja röökii ym. usein istuu viikonloppuja kaljalla.
Lisäksi epäsäännöllinen ja epävarma työ siis hänellä (omasta halusta), itse kaipaan jonkinasteista säännöllisyyttä ja suht terveitä elämäntapoja..myös puolisolta.
Olen siis tässä suhteessa oppinut antamaan sitä vapautta toiselle, ja itsekin todella kaipaan sitä omaa tilaa. ja niinhän sitä sanotaa, että aito rakkaus antaa vapauden ja jättää tilaa. Antaa toiselle vapauden kulkea omaa polkuaan, oman ominaislaatunsa mukaisesti. Mutta missä menee se ymmärryksen raja kuitenkin..
Biologinen kello tikittää..en mieti sopivaa ajankohtaa lapsien saamiselle, vaan onko elämänkumppani todella sellainen jonka kanssa jaksan elää vielä pitkään...Olisiko jossakin jotain "parempaa"? Erotako vai jäädäkö suhteeseen, jossa kumpikin elää aivan omaa elämäänsä...Ollaan vaan yhdssä tottumuksesta. Kukapa kertoisi?! Itse en pelkää jääväni yksin, ja vaikka jäisinkin se ei olisi maailmanloppu. Silti niitä lapsiakin jo haluisin.....
Ongelmani on siis...Tuntuu siltä, että juurikaan yhteistä meillä ei puolisoni kanssa ihmeemmin ole. Intohimoni on urheilu, kuin myös avopuolisollanikin..mutta hänellä nykyisin vain penkkiurheilun muodossa. Eli yhdessä ei harrasteta oikeestaan mitään, eikä tietenkään tarvikaan yhdessä urheilla (en tajuu mikä siinä on ettei yhdessä pysty mitään harrastaa.) Mutta olishan se kiva, jos pitäisi edes vähän itsestään huolta! Itselleni hyvä olo, ulkonäkö ym. on melko tärkeitä. Siispä hänellä elämäntavat täysin päinvastaiset kuin itselläni, kaljaa ja röökii ym. usein istuu viikonloppuja kaljalla.
Lisäksi epäsäännöllinen ja epävarma työ siis hänellä (omasta halusta), itse kaipaan jonkinasteista säännöllisyyttä ja suht terveitä elämäntapoja..myös puolisolta.
Olen siis tässä suhteessa oppinut antamaan sitä vapautta toiselle, ja itsekin todella kaipaan sitä omaa tilaa. ja niinhän sitä sanotaa, että aito rakkaus antaa vapauden ja jättää tilaa. Antaa toiselle vapauden kulkea omaa polkuaan, oman ominaislaatunsa mukaisesti. Mutta missä menee se ymmärryksen raja kuitenkin..
Biologinen kello tikittää..en mieti sopivaa ajankohtaa lapsien saamiselle, vaan onko elämänkumppani todella sellainen jonka kanssa jaksan elää vielä pitkään...Olisiko jossakin jotain "parempaa"? Erotako vai jäädäkö suhteeseen, jossa kumpikin elää aivan omaa elämäänsä...Ollaan vaan yhdssä tottumuksesta. Kukapa kertoisi?! Itse en pelkää jääväni yksin, ja vaikka jäisinkin se ei olisi maailmanloppu. Silti niitä lapsiakin jo haluisin.....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo vois olla jollain tavalla verrattavissa siihen että ollaan yhdessä vain lasten takia...Kaunis ajatus,mutta usein epäonnistumaan tuomittu.Mun avioliitto aikanaan ajautui juuri tuohon tilanteeseen että mitään ei tehty yhdessä,ja sit kun havahduttiin tilanteeseen olikin jo myöhäistä...Oli kuitenkin talo ja lapset joiden takia yritettiin sitkistellä mutta ei auttanut.Eli se mitä oon erostani oppinut on että sitä yhteistä aikaa/tekemistä täytyy olla,muuten lähdetään alamäkeen,ehkä hitaasti mutta sitäkin varmemmin...Eikä sitä ole kiva oppia kantapään kautta,se sattuu..