Lähdin 13.elokuuta aamulennolla Helsinki-Vantaan lentokentältä kohti Edinburgia, eli Skotlantiin. Se oli ensimmäinen lentoni ja olin peloissani ja samalla utelias kaikesta siitä mitä tulisi tapahtumaan. Olin silloin vielä 17-vuotias, vain kuukauden päässä täysi-ikäisyydestä. Tuleva perheeni oli vastassa lentokentällä ja kun olin sekaannusten jälkeen saanut matkalaukkuni näin vihdoin livenä suloiset 2 pientä poikaa, ystävällisen äidin ja vähän poissaolevan isän.
Tarkoitukseni oli olla siellä kokonaisen vuoden, mutta homma osoittautui paljon vaikeammaksi kuin mitä olin luullut ja se johtui lähinnä minusta itsestäni. Opin tuntemaan itseäni paljon enemmän ja huomasin, etten edes pidä lapsista. Se aiheutti tietenkin paljon ongelmia...
Työmääräni oli myös iso, mutta sen tiesin jo etukäteen. Minulle 45 tuntia viikossa 2-vuotiaan ja 4-vuotiaan pojan kanssa oli liikaa, sillä se tarkoitti, että he takertuivat minuun ihan jatkuvasti enkä saanut hetkeäkään omaa aikaa päivällä. Omassa lapsuudessani olin tottunut olemaan paljon yksin tai sisarusten kanssa, ja keksimään leikkejä jo ihan 2-3 vuotiaasta lähtien, mutta tässä perheessä oli erilainen kasvatustapa ja lapset olivat tottuneet saamaan huomiota ihan jatkuvasti, eli he eivät pärjänneet puolta tuntiakaan yksikseen, jos olin vaikka laittamassa pyykkiä tai ruokaa. Jouduin sitten ottamaan heidät mukaan keittiöön, mutta siitäkin syntyi aina hirveä sota, koska en pystynyt laittamaan ruokaa samaan aikaan ja juoksemaan heidän perässä...
Perhe oli kuitenkin erittäin ystävällinen ja tulin läheiseksi perheen äidin kanssa. Hänen kanssa oli tosi kiva jutella ja hän oli erittäin ymmärtäväinen. Mutta lopulta päädyin kuitenkiin siihen päätökseen, että jättäisin homman kesken vasta 3kk tulon jälkeen. En kestänyt sitä enää henkisesti, sillä vapaa-ajalla olin henkisesti ja fyysisesti niin poikki, että en enää vaan jaksanut. Viikonloppuisin kävelin ympäri Edinburghia jopa 20km verran ja poikien kanssa tuli myös vierailtu puistossa päivittäin. Rakastuin kaupunkiin, mutta palasin 17.joulukuuta takaisin Suomeen.
En ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä, vaikka välillä oli niin vaikeata, että itkin yksin vessassa. Stressin takia sairastuin myös monta kertaa, mikä verotti myös fyysisiä ja henkisiä varoja. Mutta kaikkein tärkeintä on, että opin itsestäni niin paljon uutta, ja kasvoin tavallaan aikuiseksi sinä aikana.
Lapset tai perhe eivät joutuneet kärsimään mun takia, annoin itsestäni parhaani vaikka se veikin viimeiset voimani, ja perheen äiti olisi halunnut, että palaisin vielä joulun jälkeen takaisin, edes harkitsisin sitä, mutta päätin toisin. Nyt jatkan lukion loppuun ja toivottavasti joku päivä matkustan takaisin sinne ihanaan kaupunkiin :)
En pyri kokemuksellani syyttämään ketään tai puhumaan au pair-kokemusta vastaan, mutta kun lähdette, pyydän, että etsitte perheen juuri sen perheen takia, eikä valtion tai minkään muun. Jos perhe on oikeasti Se Oikea juuri Sinulle, siitä on ihan hitosti apua!
Itse lähdin matkaan ainoastaan tunnettuaan KAKSI VIIKKOA perheen äidin kanssa, ja se riitti minulle. Tiesin, että se on oikea perhe minulle, perhe, jonka kanssa tulisin toimeen :) Jos ne työtunnit olisivat olleet vaan vähän lyhyemmät, asiat voisi nyt olla toisin tai sitten ei...Mutta jossittelu ei vaan auta ;)
Hauskoja au pair-hetkiä kaikille ja nauttikaa siitä! Jopa kuukausi poissa kotiseudulta voi olla suuri kasvattava kokemus!
Tarkoitukseni oli olla siellä kokonaisen vuoden, mutta homma osoittautui paljon vaikeammaksi kuin mitä olin luullut ja se johtui lähinnä minusta itsestäni. Opin tuntemaan itseäni paljon enemmän ja huomasin, etten edes pidä lapsista. Se aiheutti tietenkin paljon ongelmia...
Työmääräni oli myös iso, mutta sen tiesin jo etukäteen. Minulle 45 tuntia viikossa 2-vuotiaan ja 4-vuotiaan pojan kanssa oli liikaa, sillä se tarkoitti, että he takertuivat minuun ihan jatkuvasti enkä saanut hetkeäkään omaa aikaa päivällä. Omassa lapsuudessani olin tottunut olemaan paljon yksin tai sisarusten kanssa, ja keksimään leikkejä jo ihan 2-3 vuotiaasta lähtien, mutta tässä perheessä oli erilainen kasvatustapa ja lapset olivat tottuneet saamaan huomiota ihan jatkuvasti, eli he eivät pärjänneet puolta tuntiakaan yksikseen, jos olin vaikka laittamassa pyykkiä tai ruokaa. Jouduin sitten ottamaan heidät mukaan keittiöön, mutta siitäkin syntyi aina hirveä sota, koska en pystynyt laittamaan ruokaa samaan aikaan ja juoksemaan heidän perässä...
Perhe oli kuitenkin erittäin ystävällinen ja tulin läheiseksi perheen äidin kanssa. Hänen kanssa oli tosi kiva jutella ja hän oli erittäin ymmärtäväinen. Mutta lopulta päädyin kuitenkiin siihen päätökseen, että jättäisin homman kesken vasta 3kk tulon jälkeen. En kestänyt sitä enää henkisesti, sillä vapaa-ajalla olin henkisesti ja fyysisesti niin poikki, että en enää vaan jaksanut. Viikonloppuisin kävelin ympäri Edinburghia jopa 20km verran ja poikien kanssa tuli myös vierailtu puistossa päivittäin. Rakastuin kaupunkiin, mutta palasin 17.joulukuuta takaisin Suomeen.
En ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä, vaikka välillä oli niin vaikeata, että itkin yksin vessassa. Stressin takia sairastuin myös monta kertaa, mikä verotti myös fyysisiä ja henkisiä varoja. Mutta kaikkein tärkeintä on, että opin itsestäni niin paljon uutta, ja kasvoin tavallaan aikuiseksi sinä aikana.
Lapset tai perhe eivät joutuneet kärsimään mun takia, annoin itsestäni parhaani vaikka se veikin viimeiset voimani, ja perheen äiti olisi halunnut, että palaisin vielä joulun jälkeen takaisin, edes harkitsisin sitä, mutta päätin toisin. Nyt jatkan lukion loppuun ja toivottavasti joku päivä matkustan takaisin sinne ihanaan kaupunkiin :)
En pyri kokemuksellani syyttämään ketään tai puhumaan au pair-kokemusta vastaan, mutta kun lähdette, pyydän, että etsitte perheen juuri sen perheen takia, eikä valtion tai minkään muun. Jos perhe on oikeasti Se Oikea juuri Sinulle, siitä on ihan hitosti apua!
Itse lähdin matkaan ainoastaan tunnettuaan KAKSI VIIKKOA perheen äidin kanssa, ja se riitti minulle. Tiesin, että se on oikea perhe minulle, perhe, jonka kanssa tulisin toimeen :) Jos ne työtunnit olisivat olleet vaan vähän lyhyemmät, asiat voisi nyt olla toisin tai sitten ei...Mutta jossittelu ei vaan auta ;)
Hauskoja au pair-hetkiä kaikille ja nauttikaa siitä! Jopa kuukausi poissa kotiseudulta voi olla suuri kasvattava kokemus!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Au pair ei saa tehdä 45 tuntia viikossa. Ettö ei se ihme että vähän väsytti.
Skotit ovat usein aika nuukia joten tahtoivat ehkä ottaa vähän turhankin paljon sinusta irti.
Perheestäni kukaan ei ollut skotti, äiti amerikkalainen ja isä pakistanilainen. Mutta molemmilla oli pitkät työpäivät, ja paljon vastuuta töissä, joten lyhyempiä päiviä ei ollut oikeastaan mahdollista tehdä. Nykyään he asuvatkin jo eri maassa ja äiti lopetti työt ollakseen poikien kanssa :)
olla au pairilla 45 tuntia viikossa töitä, järjestön kautta jos menee niin se 45 tuntia on sopimuksessa maksimi määrä. voi tietenkin olla vähemmänkin ja se on sitten perhekohtaista.
Onneksi sinulla sentään kävi tuuri perheen kanssa. Kaksi viikkoa on hyvin lyhyt aika. Itse olin yhteydessä perheeni äitiin lähes puoli vuotta ennen lähtöäni ja silti petyin. Luulin hänen olevan sellainen kuin antoi sähköposteissaaan ymmärtää, mutta todellisuus olikin aivan toinen. Eli eipä se ajastakaan ole aina kiinni. Toiset osaavat huijauksen hyvin.
Laitoin ilmoituksia moneen eri paikkaan sillo kesällä 2006 enkä tiedä vieläkään mistä tämä perhe minut tavoitti, jostain isäntäperheen äiti oli puhelinnumeroni saanut ja soitti minulle. Englantini oli ekalla kerralla puhelimessa kovin kovin kökköä, mutta kyl se siitä parani. Lisäksi se äiti halusi puhua MUN äidin kanssa niin minusta kuin kertoa myös mihin minä olisin menossa ja se tuntui alusta asti oikealta! En muuten ole sellainen, joka heittäytyy kaikkeen hetken mielijohteesta mukaan, mutta silloin uskalsin tilata lentoliput ja lähteä tuntemattomaan :) Enhän mä skoteistakaan tiennyt yhtään mitään ;)
Kuitenkin koko Suomi24.fi:n Au Pair-keskustelu sekä muutama foorumi tuli luettua alusta loppuun, istuinkin netissä yötä myöten valmistamassa itseäni tulevaa varten, mutta ei kaikkeen vaan voi valmistautua ja käytäntö on usein kovin erilaista kuin teoria...
Harmi kun sinulla ei perheen kanssa tärpännyt, ja löytyyhän paljon sellaisia ihmisiä, joilla on se taito valehdella ja huijata helposti kaikkia.
Oli mulla ennen sitä yksi toinen perhe, joka vaikutti tosi mukavalta, mutta silloin sisäinen ääni sanoi ei ja parempi niin. Löysin sen mitä hain ja olen kokemuksen verran rikkaampi nyt.
itse loysin perheeni eras maanantai-ilta. seuraavana paivana varasin lennot ja lauantaina olin jo matkalla. perhe vaan tuntui oikealta minulle joten mita siina miettimaan ja hyvin on kaikki tahan saakka mennyt.. mita nyt perheen aiti uhkaa kidnapata minut ensiviikolla kun joudun palaamaan takaisin suomeen koulun penkille.