Olemme olleet mieheni kanssa vasta vuoden yhdessä, nutta samantien kun aloimme seurustella muutimme yhteen, joten olemme olleet aina todella intensiivisesti yhdessä...
Koko seurustelumme ajan minusta tuntui että hän ei ole se oikea minulle, hän on niin erilainen, hän ei ole sitä mitä minä siltä "oikealta" odotin.
Hautasin tietenkin nämä tunteet ja ajattelin ettei ihminen voi saada täydellisyyttä.
Näinkin hyvään tulisi olla iki tyytyväinen.
Kuitenkin kaikki kiikasti, seksi ei ikinä ole toiminut, kaikkea on kokeiltu, mutta en osaa olla mieheni kanssa sängyssä tekemässä mitä vain.
Ei se tunnu luontevalta, ihan hauskalta ehkäkin, muttei oikealta.
Olemme myös olleet jatkuvasti yhdessä samassa asunnossa, emme harrasta mitään, (mieheni keräilee ja tuijottaa elokuvia sekä pelaa Xboxilla)
Olen ollut totaalisen yksinäinen koska en osaa irtautua kotoa ja olla ystävieni kanssa, joista olen suhteemme aikana jo vieraantunut, mutta kärsin ja itken kotona jatkuvasti yksinäisyyttäni...
Mieheni on ihana !
Mutta minä olen se ilkeä noita joka loukkaa pahiten tapellessa, joka satuttaa ja itkettää ja on pahantahtoisin..
Se on ollut aina luonteeni, tarvitsisin miehen joka vain tuijottaisi minua säälivästi kun kiukuttelen ja antaisi olla juuri niin kauan kuin lopetan uhoamiseni.
Mieheni tietenkin, luonnollisesti pahoittaa mielensä, itkee, ruikuttaa ja anelee, mitä en kestä.
Silti näin ihanaa suhdetta minulla ei koskaan ole ollut, tai..no.. suhdetta..
En tunne edes antavani tälle suhteelle mitään, en tee mitään, mieheni passaa minua, hoitaa kaiken.
Olen nykyään vain masentunut kotitäti joka ei edes koiria jaksa ulos viedä päivisin alle kaksikymppisenä!!!
viisi päivää sitten sanoin että haluan erota, asunto on kuitenkin yhteinen, joten asumme yhdessä, mieheni edelleen suutelee, kutsuu kullaksi, rakkaaksi, nukkuu kyljessä kiinni, ja minä teen samoin.
Ei minulla kuitenkaan ole ketään jonka luokse mennä ja ottaa etäisyyttä.
Enkä halua, tai voi.. itken ja kadun toisinaan, ja mietin mitä tarjottavaa muka sinkku elämällä minulle on?
Tuntuu että olen kadottanut itseni täysin ja tilalle on tullut tämä masentunut ja pahansisuinen nainen !!!
olen täysin sekaisin itseni kanssa ja itken jatkuvasti.. mitä helvettiä teen pääni kanssa??
Koko seurustelumme ajan minusta tuntui että hän ei ole se oikea minulle, hän on niin erilainen, hän ei ole sitä mitä minä siltä "oikealta" odotin.
Hautasin tietenkin nämä tunteet ja ajattelin ettei ihminen voi saada täydellisyyttä.
Näinkin hyvään tulisi olla iki tyytyväinen.
Kuitenkin kaikki kiikasti, seksi ei ikinä ole toiminut, kaikkea on kokeiltu, mutta en osaa olla mieheni kanssa sängyssä tekemässä mitä vain.
Ei se tunnu luontevalta, ihan hauskalta ehkäkin, muttei oikealta.
Olemme myös olleet jatkuvasti yhdessä samassa asunnossa, emme harrasta mitään, (mieheni keräilee ja tuijottaa elokuvia sekä pelaa Xboxilla)
Olen ollut totaalisen yksinäinen koska en osaa irtautua kotoa ja olla ystävieni kanssa, joista olen suhteemme aikana jo vieraantunut, mutta kärsin ja itken kotona jatkuvasti yksinäisyyttäni...
Mieheni on ihana !
Mutta minä olen se ilkeä noita joka loukkaa pahiten tapellessa, joka satuttaa ja itkettää ja on pahantahtoisin..
Se on ollut aina luonteeni, tarvitsisin miehen joka vain tuijottaisi minua säälivästi kun kiukuttelen ja antaisi olla juuri niin kauan kuin lopetan uhoamiseni.
Mieheni tietenkin, luonnollisesti pahoittaa mielensä, itkee, ruikuttaa ja anelee, mitä en kestä.
Silti näin ihanaa suhdetta minulla ei koskaan ole ollut, tai..no.. suhdetta..
En tunne edes antavani tälle suhteelle mitään, en tee mitään, mieheni passaa minua, hoitaa kaiken.
Olen nykyään vain masentunut kotitäti joka ei edes koiria jaksa ulos viedä päivisin alle kaksikymppisenä!!!
viisi päivää sitten sanoin että haluan erota, asunto on kuitenkin yhteinen, joten asumme yhdessä, mieheni edelleen suutelee, kutsuu kullaksi, rakkaaksi, nukkuu kyljessä kiinni, ja minä teen samoin.
Ei minulla kuitenkaan ole ketään jonka luokse mennä ja ottaa etäisyyttä.
Enkä halua, tai voi.. itken ja kadun toisinaan, ja mietin mitä tarjottavaa muka sinkku elämällä minulle on?
Tuntuu että olen kadottanut itseni täysin ja tilalle on tullut tämä masentunut ja pahansisuinen nainen !!!
olen täysin sekaisin itseni kanssa ja itken jatkuvasti.. mitä helvettiä teen pääni kanssa??
Vastaukset 9
Vanhimmat
En varmaan ole paras henkilö vastaamaan tähän, jos tämä edes auttaa mitenkään, mutta sanoisin, että sinun kannattaisi puhua tunteistasi jollekin, miehellesi tai jollekin muulle...
En missään nimessä ole expertti tässä asiass ja yhdyn tohon edelliseen puhujaan tuosta että sun tulis puhua tunteistasi jollekulle. Miehesi tuntuu tosi kärsivälliseltä ja rakastavalta tyypiltä. Voisiko olla että sinua pelottaa? Joko sitoutuminen tai hänen menetyksensä? Odotatko kokoajan alitajusisesti pahinta ja rakentelet jo nyt pulustusmuuria ympärillesi jotta eisitten tuntuisi niin pahalta kun isku tulee? Tahdotko ehkä varmuuden vuoksi olla se iskun antaja vain siksiettä toinen ei kerkiäisiensin? Miten on aiemmissa suhteissasi tai suhteet vanhempiesi kanssa? Oletko joutunut kärsimään hylätyksi tulemisen tunteesta jolloin et nytkän uskalla luottaa siihen että tämäkään hyvä jatkuisi joten et uskallaheittäytyä täysin sydämmin "liian" hyvään suhteeseen. Mitä enemmän heittäytyy sitä enemmän on haavoittuva....
Olen mies ja heti alkuun pahoittelen etukäteen vittumaisuuttani (pahoittelen koska olen samanlainen "kiltti mies" kun miehesi - "oikea" mies ei pahoittelisi)
Kumpi näistä pitää paikkansa:
- Aiempi suhde/suhteet oli jonkun mr oikean kanssa joka osoittautui pettäväksi&jättäväksi pelimieheksi, jonka jälkeen luonnollisesti valitsit vastakohdan - eli kiltin miehen. Miehen joka ei tavallaan sytyttänyt, mutta oli niiiiin kiltti.
- Tämä on ensimmäinen vakva suhteesi ja olet naisena koko elämäsi "parisuhdevalmistautunut", valitsit miehen poliittisen korrektisti sen perusteella mitä "naiset väittävät miehessä pitävän tärkeimpinä ominaisuuksina"... mutta totuus onkin sitten aivan toista. Olet "ei tän pitänyt tällästa olla" tillassa.
Itse veikkaan jonkinlasita yhdistelmää molemmista.
Nuorilla naisilla tuntuu olevan joskus samaa vikaa kun kilteillä miehillä, he uskovat siihen "mitä nainen sanoo haluavansa", mutta elämä ei ole vielä opettanut löytämään sitä tasapainoa sanojen ja (raadollisen) todellisuuden välillä.
Kannattaa harkita suhten lopettamista jos et oikeasti saa mitä tarvitset... ja tehdä se reilusti ja aikuismaisesti. Ei siidereissä hairahtumalla johonkin pelimieheen joka osasi sanoa juuri ne oikeat sanat oikeaan aikaan...
Ja jos ne ongelmat on kotona, niin sitten otat etäisyyttä hinnalla millä hyvänsä. Ystävät/sukulaiset tai vaikka joku harrastus joka saa sinut muutamaksi tunniksi pois kotoa useimpina päivinä.
Ryhdistäydy perkele!
itse aika lailla samassa tilanteessa. viitisen vuotta yhdessä...
Kihloihin emme ole menneet. Kaikki tuntuu olevan pysähdyksissä.
En tiedä enää oikein mitä tunnen häntä kohtaan. Välillä tuntuu että vihaan häntä sydämestäni ja joskus että ihanampaa miestä ei voisi olla.
olen yrittänyt lähteä ja puhua erosta mutta se ei onnistu. nykyään kiltti mieheni on alkanut alistaa minua minun ollessa suuttuneena tms. uhkaa pilaavansa elämäni jos lähden, mutta silti sanoo että rakastaa.
Tahtoisin erinlaisen miehen, mutta sellaista ei taida olla ja jos on niin sitä minä en saa...
tunteet on todella sekaisin
Teksti voisi olla itseni kirjoittama, mutta sillä erolla että avoliittoa on takana jo reilut 3 vuotta! Alkuaikoina olimma kanssa tosi tiiviisti yhdessä, mutta nykyään todella vähän, enkä enää edes "osaisi" olla mieheni kanssa kauaa. Ja niin minustakin on tuntunut koko ajan ettei mies ole minulle se oikea,mutta olen myös haudannut tunteet johonkin :( Paitsi nyt on ruvennut tuntumaan että tähän täytyy tulla muutos, sain jo varattua ajan psygologiltakin... On vaan pakko päästä puhumaan,jos sieltä saaisi vähän apua!?! Ja selkeyttä tähän päähän!
Olisi myös kiva vaihtaa sinun kanssasi ajatuksia kaikesta...
Täällä vielä yksi samanlainen naisihminen. Ikää 23v ja suhdetta takana 8v. Ensimmäinen poikaystäväni siis. Elämää ollaan yhdessä rakennettu ja kuitenkin tuntuu ettei tämä ole se oikea.
Nyt olen vihjaillut erolla, alkanut elää omaa elämääni.
Kuitenkin nukutaan vierekkäin ja sylikkäin. Samalla etsin itselleni omaa asuntoa, mutta en tiedä onko minulla rohkeutta muuttaa.
En tiedä onko parempaa rakkautta olemassa ja siksi en uskalla lähteä. Yksin jääminen pelottaa.
Kertokaa onko jossain olemassa suurta rakkautta ja intohimoa? Etten sitten lähtisi ja etsisi turhaan. Tässäkin ihan hyvä, vaikka rakkaus on tasoa ystävä.
Himo on himoa eikä pysy. Jos himon perässä juokset saat vaihtaa miehiä kuin sukkia koko loppuelämäsi.
Eikö sinulla ole naimisissa olevia isovanhempia, katso heitä millaista on pitkä rakkaus. Koska viimeksi olet nähnyt heidät himon hurmioissaan, suuressa rakkaudessa? Pitkä suhde on syvää ystävyyttä.
Pitkän suhteen todelliset ongelmat ovat niitä, joita ei uskalleta käsitellä. Kuten se, ettei kyetä hallitsemaan alkuhimon laantumista tasaisemmaksi. Ei osata itse piristää yhdessäoloa, seksielämää. Ei osata olla luonnollisia yhdessä, koetaan että "ystävyys" ja "kuin sisko ja veli" ovat negatiivisia asioita. Ei kyetä pitämään rakkautta yllä.
Jos näitä todellisia ongelmia lähtee pakoon, siinä saa paeta loppuelämänsä. Jotkut onnistuvat verhoamaan pakomatkan ikuisen himon metsästykseen. Olisi niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi käsitellä omia ongelmiaan, joita parisuhteen ongelmat ovat.
Jos on 15-vuotiaasta asti ollut yhdessä, niin helposti tulee myöhemmin sellainen olo, että elämä on jäänyt elämättä. Varmasti noinkin nuorena aloitettu suhde voi kestää koko elämän, mutta itse en teinirakkauksiin usko. Ihmiset muuttuvat ihmisinä todella paljon siitä, mitä he olivat 15-vuotiaina. Moni esim. 18-vuotiaana aloitettu suhde ja myöhemmin solmittu avioliitto on johtanut siihen, että liitossa on kaksi täysin erilaista ihmistä, jotka ovat kasvaneet aivan eri suuntiin. Suhteen perusta on silloin yhteiset lapset tai se joskus kauan sitten koettu yhteinen lempi.
Elämässä ei ole mitään varmaa eikä täydelistä. Jokaisen vain täytyy tehdä omat valintansa.
Jos elämä parisuhteessa tuntuu jäävän elämättä on se ongelma ratkaistavaksi, eikä suinkaan erolla paettavaksi. Muuten se on edessä yhä uudestaan.
On tietysti ihmisiä jotka eivät sovi toisilleen. Mutta liian monet tekevät äkkipikaisia, harkitsemattomia tyhmyyksiä, joita joutuvat katumaan myöhemmin elämässään "kun oli niin hölmö silloin".