Minusta oli erittäin ala-arvoista, kuinka ex-kansanedustajan työttömyyttä markkinoitiin lähes puolen sivun kokoisella palstalla Helsingin Sanomissa 19.7. On tietysti ikävää, että Susanna Rahkonen on työtön, mutta tällöin kannattaa ilmoittautua työvoimatoimistoon työnhakijaksi, jos ei ole halua palata virkaansa. Jo kolmen kuukauden ns. ammattisuojan jälkeen työvoimatoimisto voi osoittaa työnhakijan myös muihin töihin, kuten siivousalalle, jossa on pulaa työntekijöistä.
Kirjoittaminen ex-kansanedustajan elämästä ym. on toki juttu siinä kuin mikä tahansa juttu ja sinänsä hyväksyttävää, mutta suoraan ilmaisen työnhakuilmoituksen julkaiseminen valtakunnan suurimmassa lehdessä ja suhteellisen näkyvästi ei enää saa hyväksyntääni. Jos Helsingin Sanomat on päättänyt pitää vastaavaa palstaa kenestä tahansa työtä hakevista henkilöistä jatkossakin, sitten juttu saa siunaukseni. Mutta tuskin tämä on ollut tarkoitus. Kyse on ilmeisemmin ollut vain ex-kansanedustajan (sd.) työnsaannin pönkittämisestä. Tuo sama palstatilalla olisi kannattanut hyödyntää ihan tavallisten työtä hakevien kansalaisten eduksi, sillä kyllä ex-kansanedustaja aina työtä löytää, ja onhan Rahkosella olemassa virka, johon hän voi palata.
No, nyt kun Rahkonen kuitenkin harkitsee jotain uutta työtehtävää, ehdotan, että hän ottaa kuluttaja-asioista ylivelkaantuneiden ja ylivelkaantuvien henkilöiden asiat jonkun tahon kautta tärkeimmäksi työtehtäväksensä. Pelkästään lama-ajalta velkaantuneita on edelleen kymmeniä tuhansia, ja ulosotto perii velkojien saatavia n. 300.000 henkilöltä. Lisäksi velkojat itse ja perintätoimistot perivät saatavia vapaaehtoisesti varmasti useammalta sadalta tuhannelta kansalaiselta. Eli yhteensä puhutaan vähintäänkin puolesta miljoonasta ja suurimmalta osin työkykyisestä henkilöstä.
Vaikka ikävältä se kuulostaa, niin ylivelkaantuneen ei yleensä kannata tehdä töitä. Paitsi, jos haluaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä tai tekee töitä ihan vain mielenvirkeyden vuoksi. Mutta itse en syyllisty kumpaankaan edellä mainittuun. Olen ollut 15 vuotta yhteiskunnan tuilla, sillä työssä ollessani ulosmittauksen jälkeen käteen jäävä rahamäärä ei juurikaan poikkea tuosta sosiaalietujen nettotulosta. Vaikka yhteiskunnan tuilla ei makseta kuin välttämätön asuminen ja niukka ruoka sekä jokunen aivan välttämätön lasku, silti työnteko ei tuo parempaa taloustilannetta. Jotta saisin työtä tekemällä nykyiset kuukausinettotuloni 500 euroa suuremmiksi, minulle pitäisi maksaa palkkaa vähintään 3000 euroa ja vastaavasti 1000 euroa suuremmaksi kuin yhteiskunnan tuet nyt, palkan pitäisi olla 5000 euroa. Tällöin olisi kenties joku motivaatio työn tekemiseen.
Velallisen nettotulot voivat esim. palkan ulosmittauksen jälkeen olla jopa pienemmät kuin yhteiskunnan tarjoamien etujen määrä yhteensä. Tällöin työtä tekevä henkilö joutuu hakemaan toimeentulotukea, jotta minimi toimeentulo tulisi turvatuksi. Tässä ei ole mitään järkeä. Eli tällä tavoin yhteiskunta loppujen lopuksi maksaa velallisen velkaa, perintätoimiston ja ulosoton kuluja.
Lakeja on muutettu vuosien varrella niin velallisen eduksi kuin haitaksikin. Vapaaehtoisilla sovinnoilla, velkajärjestelyllä, velan lopullisella vanhentumisella ym. toki jotkut ovat saaneet tai saavat jossain vaiheessa elämän raiteilleen. Kaikille nuo keinot eivät kuitenkaan tuo muutosta nykyiseen velka-ahdinkoon. Itselläni osa veloista vanhenee lopullisesti 1.3.2008 lukien, mutta se on vain jäävuoren huippu. Osalle veloistani velkojat tai perintätoimistot ovat hakeneet tuomion vasta paljon myöhemmin kuin milloin velka on syntynyt. Osalle 1990-luvun veloista on haettu tuomio vasta 2000-luvulla, ja osalle ei ole tuomiota edes haettu, joten tuo velan lopullinen vanhentumisaika ei ole alkanut edes kulumaan, vaan täydet 15 vuotta on vielä tiedossa siitä, kunhan velkojat tai perintätoimistot ensin hakevat nuo tuomiot. Vapaaehtoista velkasovintoa, velkajärjestelyä, Takuu-Säätiön lainatakauksesta, lukuisista neuvotteluista, kunnallisesta velkaneuvonnasta ei ole ollut minulle lopullista apua.
Vaikka perintä ei muodollisesti olekaan enää ikuista, silti se voi kestää käytännössä ikuisesti. Mielestäni velan lopullinen vanhentumisaika tulisi olla enintään 10 vuotta, minkä lisäksi velkoja voisi periä saatavaansa ikuisesti vapaaehtoisesti, mutta ei enää saisi velalle ulosottoperustetta, jos hakemusta ei ole laitettu vireille kolmen vuoden aikana esim. velan syntymisestä tai eräpäivästä. Tällöin velallinen voisi kohtuullisessa ajassa palautua yhteiskunnan jäseneksi, ja työntekokin olisi kannattavaa. Tällä tavoin yhteiskunta saisi myös niitä kaivattuja työntekijöitä lisää.
Kun kuluttajaviranomainen innokkaasti haki perintäkuluille enimmäismääriä ja saikin tahtonsa läpi, hommasta tuli susi. Kun aiemmin oikeus hyväksyi vapaaehtoisiksi perintäkuluiksi 50-100 euroa, nyt uuden lain mukaan normaalein perusteluin vapaaehtoisten kulujen määrä voi olla jopa 220 euroa. Eli velallinen maksaa vähintään tuplat aiempaan käytäntöön verrattuna. Ja jos todelliset perintäkulut ovat enemmän kuin 220 euroa, tietysti niitä peritään. Ja kaiken tämän lisäksi tulevat tietysti oikeudenkäyntikulut, jotka ovat samaa luokkaa kuin vapaaehtoisten kulujen enimmäismäärä. Näin mm. Kuluttajaviraston aloitteesta syntyi laki, joka on nyt perintätoimistojen mieleen.
Myös perintätoimistojen kutsuma palvelu "jälkiperintä" tai "pitkäaikaisvalvonta" on heille erittäin kannattavaa toimintaa, sillä perintätoimistojen ns. jälkiperintäpalkkiot velkaan tulleista suorituksista on jopa 50 prosentin luokkaa. Ja jos perintätoimisto on ostanut velan itselleen muutamalla prosentilla velan pääomasta laskettuna, kaikki suoritukset kuuluvat tällöin tietysti perintätoimistolle. Ja kun velallisen velat (ulosottoperuste 1.3.1993 tai sitä ennen) tulevat ulosoton osalta perintäkelvottomiksi vanhentumisen myötä, tällöin perintätoimisto lähtee hakemaan noille tuomiota vaille oleville veloille tuomiota, minkä jälkeen ulosotto taas jatkuu vähintään 15 vuotta. Näin ei velallinen ainakaan pääse eroon perinnästä ehkä koskaan, sillä velkoja tai perintätoimisto päättää, milloin millekin velalle tuomio haetaan.
Muun muassa näille asioille pitäisi tehdä jotain. Ja kun Rahkonen on kerran kiinnostunut kuluttaja-asioista, tässä sitä olisi kerrakseen purtavaa. Tällä hetkellä nautin yhteiskunnan eduista, ja jos työvoimaviranomainen yrittää työllistää minua työhönosoituksella, lätkäisen luottotietoni ja ulosottolistauksen työnantajalle nähtäväksi, niin tuskin työnantaja enää on minusta kiinnostunut, sillä työnteko on kannattavaa ainoastaan siihen saakka, kunnes ulosotto käy kiinni palkkaani. Ja kun työnantaja tietää tämän, että ulosoton kohteeksi joutuneen tai joutuvan työntekijän motivaatio ei riitä pidempiaikaiseen työn tekemiseen työn kannattamattomuuden vuoksi, työnantajan on turha palkata henkilöä, josta olisi vain hetkellinen hyöty.
Sitten kun työn tekeminen muuttuu ylivelkaantuneelle oikeasti kannattavaksi, lupaan minäkin mennä töihin pysyvästi. Mutta sitä ennen minustakin pitää olla puolen sivun juttu Helsingin Sanomissa, jotta saisin niitä työtarjouksia, koska minulla ei ole virkaa odottamassa. Siihen saakka yhteiskunta maksaa ja minä vikisen.
Ulla Anttola
Kirjoittaminen ex-kansanedustajan elämästä ym. on toki juttu siinä kuin mikä tahansa juttu ja sinänsä hyväksyttävää, mutta suoraan ilmaisen työnhakuilmoituksen julkaiseminen valtakunnan suurimmassa lehdessä ja suhteellisen näkyvästi ei enää saa hyväksyntääni. Jos Helsingin Sanomat on päättänyt pitää vastaavaa palstaa kenestä tahansa työtä hakevista henkilöistä jatkossakin, sitten juttu saa siunaukseni. Mutta tuskin tämä on ollut tarkoitus. Kyse on ilmeisemmin ollut vain ex-kansanedustajan (sd.) työnsaannin pönkittämisestä. Tuo sama palstatilalla olisi kannattanut hyödyntää ihan tavallisten työtä hakevien kansalaisten eduksi, sillä kyllä ex-kansanedustaja aina työtä löytää, ja onhan Rahkosella olemassa virka, johon hän voi palata.
No, nyt kun Rahkonen kuitenkin harkitsee jotain uutta työtehtävää, ehdotan, että hän ottaa kuluttaja-asioista ylivelkaantuneiden ja ylivelkaantuvien henkilöiden asiat jonkun tahon kautta tärkeimmäksi työtehtäväksensä. Pelkästään lama-ajalta velkaantuneita on edelleen kymmeniä tuhansia, ja ulosotto perii velkojien saatavia n. 300.000 henkilöltä. Lisäksi velkojat itse ja perintätoimistot perivät saatavia vapaaehtoisesti varmasti useammalta sadalta tuhannelta kansalaiselta. Eli yhteensä puhutaan vähintäänkin puolesta miljoonasta ja suurimmalta osin työkykyisestä henkilöstä.
Vaikka ikävältä se kuulostaa, niin ylivelkaantuneen ei yleensä kannata tehdä töitä. Paitsi, jos haluaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä tai tekee töitä ihan vain mielenvirkeyden vuoksi. Mutta itse en syyllisty kumpaankaan edellä mainittuun. Olen ollut 15 vuotta yhteiskunnan tuilla, sillä työssä ollessani ulosmittauksen jälkeen käteen jäävä rahamäärä ei juurikaan poikkea tuosta sosiaalietujen nettotulosta. Vaikka yhteiskunnan tuilla ei makseta kuin välttämätön asuminen ja niukka ruoka sekä jokunen aivan välttämätön lasku, silti työnteko ei tuo parempaa taloustilannetta. Jotta saisin työtä tekemällä nykyiset kuukausinettotuloni 500 euroa suuremmiksi, minulle pitäisi maksaa palkkaa vähintään 3000 euroa ja vastaavasti 1000 euroa suuremmaksi kuin yhteiskunnan tuet nyt, palkan pitäisi olla 5000 euroa. Tällöin olisi kenties joku motivaatio työn tekemiseen.
Velallisen nettotulot voivat esim. palkan ulosmittauksen jälkeen olla jopa pienemmät kuin yhteiskunnan tarjoamien etujen määrä yhteensä. Tällöin työtä tekevä henkilö joutuu hakemaan toimeentulotukea, jotta minimi toimeentulo tulisi turvatuksi. Tässä ei ole mitään järkeä. Eli tällä tavoin yhteiskunta loppujen lopuksi maksaa velallisen velkaa, perintätoimiston ja ulosoton kuluja.
Lakeja on muutettu vuosien varrella niin velallisen eduksi kuin haitaksikin. Vapaaehtoisilla sovinnoilla, velkajärjestelyllä, velan lopullisella vanhentumisella ym. toki jotkut ovat saaneet tai saavat jossain vaiheessa elämän raiteilleen. Kaikille nuo keinot eivät kuitenkaan tuo muutosta nykyiseen velka-ahdinkoon. Itselläni osa veloista vanhenee lopullisesti 1.3.2008 lukien, mutta se on vain jäävuoren huippu. Osalle veloistani velkojat tai perintätoimistot ovat hakeneet tuomion vasta paljon myöhemmin kuin milloin velka on syntynyt. Osalle 1990-luvun veloista on haettu tuomio vasta 2000-luvulla, ja osalle ei ole tuomiota edes haettu, joten tuo velan lopullinen vanhentumisaika ei ole alkanut edes kulumaan, vaan täydet 15 vuotta on vielä tiedossa siitä, kunhan velkojat tai perintätoimistot ensin hakevat nuo tuomiot. Vapaaehtoista velkasovintoa, velkajärjestelyä, Takuu-Säätiön lainatakauksesta, lukuisista neuvotteluista, kunnallisesta velkaneuvonnasta ei ole ollut minulle lopullista apua.
Vaikka perintä ei muodollisesti olekaan enää ikuista, silti se voi kestää käytännössä ikuisesti. Mielestäni velan lopullinen vanhentumisaika tulisi olla enintään 10 vuotta, minkä lisäksi velkoja voisi periä saatavaansa ikuisesti vapaaehtoisesti, mutta ei enää saisi velalle ulosottoperustetta, jos hakemusta ei ole laitettu vireille kolmen vuoden aikana esim. velan syntymisestä tai eräpäivästä. Tällöin velallinen voisi kohtuullisessa ajassa palautua yhteiskunnan jäseneksi, ja työntekokin olisi kannattavaa. Tällä tavoin yhteiskunta saisi myös niitä kaivattuja työntekijöitä lisää.
Kun kuluttajaviranomainen innokkaasti haki perintäkuluille enimmäismääriä ja saikin tahtonsa läpi, hommasta tuli susi. Kun aiemmin oikeus hyväksyi vapaaehtoisiksi perintäkuluiksi 50-100 euroa, nyt uuden lain mukaan normaalein perusteluin vapaaehtoisten kulujen määrä voi olla jopa 220 euroa. Eli velallinen maksaa vähintään tuplat aiempaan käytäntöön verrattuna. Ja jos todelliset perintäkulut ovat enemmän kuin 220 euroa, tietysti niitä peritään. Ja kaiken tämän lisäksi tulevat tietysti oikeudenkäyntikulut, jotka ovat samaa luokkaa kuin vapaaehtoisten kulujen enimmäismäärä. Näin mm. Kuluttajaviraston aloitteesta syntyi laki, joka on nyt perintätoimistojen mieleen.
Myös perintätoimistojen kutsuma palvelu "jälkiperintä" tai "pitkäaikaisvalvonta" on heille erittäin kannattavaa toimintaa, sillä perintätoimistojen ns. jälkiperintäpalkkiot velkaan tulleista suorituksista on jopa 50 prosentin luokkaa. Ja jos perintätoimisto on ostanut velan itselleen muutamalla prosentilla velan pääomasta laskettuna, kaikki suoritukset kuuluvat tällöin tietysti perintätoimistolle. Ja kun velallisen velat (ulosottoperuste 1.3.1993 tai sitä ennen) tulevat ulosoton osalta perintäkelvottomiksi vanhentumisen myötä, tällöin perintätoimisto lähtee hakemaan noille tuomiota vaille oleville veloille tuomiota, minkä jälkeen ulosotto taas jatkuu vähintään 15 vuotta. Näin ei velallinen ainakaan pääse eroon perinnästä ehkä koskaan, sillä velkoja tai perintätoimisto päättää, milloin millekin velalle tuomio haetaan.
Muun muassa näille asioille pitäisi tehdä jotain. Ja kun Rahkonen on kerran kiinnostunut kuluttaja-asioista, tässä sitä olisi kerrakseen purtavaa. Tällä hetkellä nautin yhteiskunnan eduista, ja jos työvoimaviranomainen yrittää työllistää minua työhönosoituksella, lätkäisen luottotietoni ja ulosottolistauksen työnantajalle nähtäväksi, niin tuskin työnantaja enää on minusta kiinnostunut, sillä työnteko on kannattavaa ainoastaan siihen saakka, kunnes ulosotto käy kiinni palkkaani. Ja kun työnantaja tietää tämän, että ulosoton kohteeksi joutuneen tai joutuvan työntekijän motivaatio ei riitä pidempiaikaiseen työn tekemiseen työn kannattamattomuuden vuoksi, työnantajan on turha palkata henkilöä, josta olisi vain hetkellinen hyöty.
Sitten kun työn tekeminen muuttuu ylivelkaantuneelle oikeasti kannattavaksi, lupaan minäkin mennä töihin pysyvästi. Mutta sitä ennen minustakin pitää olla puolen sivun juttu Helsingin Sanomissa, jotta saisin niitä työtarjouksia, koska minulla ei ole virkaa odottamassa. Siihen saakka yhteiskunta maksaa ja minä vikisen.
Ulla Anttola
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.